desire nymark - Banneri

Tämä blogi sai alkunsa raskausblogina, joka sitten muuttui mammablogiksi, vaikka täällä ei nykyään ole hirveästi äitiyteen liittyvää. Jos nyt ollaan ihan rehellisiä perus äitiyshömppä ei kiinnosta minua hirveästi. En innostu lastenvaatteista, en noudata mitään tiettyä kasvatusmenetelmää. Mun tytär on tärkeintä maailmassa ja rakastan äitinä olemista, mutta samalla äitiys herättää minussa ristiriitaisia fiiliksiä, koska äitiys ei määrittele minua ihmisenä. En halua lokeroida itseäni tai yrittää sopia tiettyyn muottiin.

Liian kovat vaatimukset

Meille äideille asetetaan tosi kovat vaatimukset. Pitäisi olla niin tai näin, koska ”sinähän olet äiti”. Ei saisi ryypätä, ei saisi harrastaa, ei saisi tehdä töitä, pitäisi omistaa koko elämänsä lapsille mutta silti äidin hyvinvointi ja oma aika on tosi tärkeä. Eihän äiti saisi kirjoittaa seksistä ja onhan se outoa jos äidillä on tatuointeja, lävistyksiä tai minihame. Isyys on ihan toinen juttu. Saan jatkuvasti kommentteja mun seuraajilta, sekä tietysti myös lähipiiriltä, miten onnekas olen kun Andreas osaa hoitaa Belleä yksin, tai kun hän tulee mukaan lääkärikäynneille nyt lapsettomuushoitojen aikana. Siivoaminen ja ruoanlaitto on myös asioita joista jotkut olisivat valmiita ojentamaan Andreakselle diplomin ja se että Andreas on jättänyt ryyppäämisen ja saunaillat minimiin on vähintään pokaalin arvoinen suoritus.

Tiedän olevani onnekas ja olen tajunnut että tämä lienee outoa monen mielestä, että hoidetaan arkea yhdessä siis. En osaa laittaa ruokaa, meidän kämppä on harvoin tiptop kunnossa, yleensä hillun ympäri kämppää lökäreissä ja mutsinutturassa. Meidän arki ei ole täydellinen, mutta toimiva ja täynnä rakkautta. Tämä blogi täyttää kohta 3 vuotta ja täällä olen esitellyt sektioarpea, kertonut miten imetyksestä ei tullut mitään, valittanut väsymystä. Olen kertonut mun avioerosta, roikkuvista rinnoista, esitellyt mun silmäpusseja ja finnejä. Silti välillä tulee kommentteja, miten ihmeessä ”aina jaksan näyttää niin hyvältä” tai miten jaksan ”pitää kodin niin siistinä” ja tunnen epäonnistuneeni. En halua aiheuttaa kenellekään sellaista ”minunkin pitäisi jaksaa, koska toi jaksaa” – tunnetta.

Mitä nyt ulkonäköön tulee, niin en todellakaan ”aina näytä hyvältä”. Käytän meikkiä kerran viikossa, jos nyt edes sitäkään. Otsassa on ryppyjä ja vatsa pömpöttää. Hiukset näyttävät ehkä puhtailta, koska nuttura ja kuivashampoo on toimiva kombo. Meidän koti pysyy siistinä noin 10 minuuttia, vaikka meitä on kaksi täällä siivoamassa koko ajan. Kuun lopussa meidän keittiö muuttuu toimistoksi ja silloin keittiönpöydällä komeilee printteri, kuittikasoja, tulostuspaperia, lippusia ja lappusia. Meidän talossa asuu kaksi yrittäjää ja se näkyy vahvasti. Meidän yhteinen laatuaika tarkoittaa välillä sitä, että makaamme vierekkäin sängyssä, läppärit sylissä ja heitetään yläfemmat jokaisen tehdyn laskun jälkeen.

Helppo lapsi ja iso tukiverkosto

Belle on super helppo lapsi, joka nukkuu hyvin ja jaksaa olla iloinen ja positiivinen. Mutta meillä on täällä myös neljä kättä hoitamassa, sekä tietysti Bellen isä joka toinen viikonloppu ja siihen päälle vielä tuplasetti famoja, mommo ja kummitäti. Belle on meidän suvun ainoa pikkulapsi tällä hetkellä, joten neiti saa kaiken huomion. Auttavia käsiä on joka puolella. Rahasta emme riitele, ja välillä ihmiset hämmästyy miten meillä voi olla varaa remontteihin ja isoon omakoti taloon. Tässä välissä haluaisin kuitenkin muistuttaa, että te maksatte minun palkan. Siitä olen äärimmäisen kiitollinen, enkä ikinä uskonut että tämä olisi mahdollista. Paljon työtähän tämä on, kun pitäisi ylläpitää sekä blogia, instaa että tubea. Mutta voin tehdä töitä kotona ja vaikkapa öisin (kuten yleensä teen).

Raskausaikana makasin vanhempien luona, itsesäälimittari tapissa. Synnytyksen jälkeen olin järkyttynyt. Alkutaipale sisälsi syöttöjä kolmen tunnin välein ja näytin zombielta. Avioerosta tein itselleni mahdollisimman vaikean, koska en pystynyt päästämään irti. Olin katkera ämmä joka vihasi miehiä. Raha asiat toivat mukanaan stressiä ja yritin venyttää senttejä. Olin alipainoinen ja loppu. Tukiverkoston ja Andreaksen avulla sain elämäni niputettua kasaan. ”Jaksat aina olla niin positiivinen”, nykyään joo. Silloin en todellakaan osannut. Välillä elämä yllättää, välillä kaikki menee päin persettä. Jotenkin näistä vaan aina selviää.

Äitiys ei todellakaan ole helppoa. Eikä kyllä elämäkään näin yleisesti ottaen. Pikkulapsi arki osaa välillä olla niin hermoja raastavaa, että tekisi mieli pakata laukut ja paeta Mexicoon. Vaikka tämä on kirjojen vanhin klisee, minun on pakko sano että Kyllä se siitä helpottuu. Vielä tulee se päivä, kun ruuhkavuodet ovat ohi. Kun lapset osaavat pukea itsensä, nukkua kokonaisia öitä ilman yösyöttöjä ja itkua, syödä ilman valtavaa sotkua, pedata oman sängyn. Sitä paitsi kaikki perheet ovat erilaisia ja se mikä toimii yhdelle ei välttämättä toimi toiselle, ja sekin on ok. Äitiys ei ole kilpailu, vaikka se välillä saattaa tuntua siltä. Täydelliset äidit ovat aina lapsettomia, muistakaa se.

Kommentit (1)

Se on kyllä jännä juttu, miten ihmiset mieltää miehen roolin suhteessa. Mekin olemme olleet miehen kanssa kohta 20v yhdessä, yhdessä perustettu perhe, yhdessä hoidetaan lapset ja arki. Ja silti ihmiset päivittelee kuinka mun miehen pitäis saada miltei palkinto siitä, että osaa niin hienosti olla lapsenlikkana. 😀 LAPSENLIKKANA!? Hänhän on isä, eikö isienki tehtäviin kuulu kasvattaa lapsia ja huolehtia kodista? Arvostan todellakin miestäni ja osoitankin sen hänelle, mutta ei hän siitä mitalia saa. 😀

Kaupallinen yhteistyö

Desire Nymark

Desire Nymark

Olen kolmenkympin kynnyksellä oleva nainen joka tekee kahvikuppeja, vauvoja sekä taistelee naisen nautinnon puolesta. Suosikkiasioihin kuuluu pastan syöminen ja kapitalistisen patriarkaatin kukistumisesta haaveilu. Harrastuksena kahvin juominen, nukkuminen sekä sarkasmi. Valitettavasti työtehtäviini kuuluu myös siivoaminen, ruonlaitto huonolla menestyksellä ja pyykkikori, jonka pohjaa en ole nähnyt vuosikausiin.

Arkisto

X