Häpeän usein itseäni. Miten pakenen sosiaalisia tilanteita viimeiseen saakka, ei sen takia että en haluaisi mennä tai osallistua. Eikä myöskään sen takia että en halua keskustella ihmisten kanssa. Olen erittäin puhelias tyyppi jolla on paljon mielipiteitä, kuten te varmasti olette huomanneet. Yksi osa mun työstä on tubettaminen. Silloin seison kameran edessä ja höpötän itsekseni monta tuntia. Mutta uudet paikat, uudet tilanteet ja isot ihmisjoukot ovat minulle nykyään erittäin ahdistavia. Siihen pisteeseen saakka, että yritän välttää näitä tilanteita millä hinnalla tahansa.
Koen itse että olen onnistunut ihan hyvin työssäni. Täällä käy yli 40 000 ihmistä lukemassa mun tekstejä joka kuukausi ja mun videoita on katsottu 2,5 miljoonaa kertaa. Sen mukana olen saanut paljon mahdollisuuksia, kuten esimerkiksi haastatteluja. Joihin en ikinä osallistu, koska en uskalla. Kutsuja tapahtumiin missä voisin verkostoitua, joka olisi erittäin tärkeää tässä työssä ja avaisi minulle monta ovea. Mutta en ikinä uskalla mennä. Pintaan nousee kaiken maailman pelkotiloja. Mokaan kuitenkin, mitä jos en löydä perille ja haahuilen ympäri kaupunkia etsien oikeeta paikkaa niin että kaikki kyyläävät ja ihmettelevät mitä oikein puuhailen.
Moni mahdollisuus jää kokematta
Kerran minut pyydettiin keskusteluohjelmaan. Kyseessä oli erittäin mielenkiintoinen aihe, mistä olen ennenkin kirjoittanut. Tuskailin monta päivää, koska olisin halunnut osallistua, mutta kyseessä oli livelähetys studioyleisön kanssa. Pelkäsin ihan hirveästi että hikoilen ja tärisen telkkarissa. Että sanon jotain tyhmää, jos ajatus ei oikein kulje paineen alla. Andreas yritti kovasti rauhoitella minua ja muistitti että saisin paljon näkyvyyttä. En silti uskaltanut osallistua. Myöhemmin katselin ohjelman telkkarista. Ne olivat löytäneet kaksi perhebloggaajaa jotka uskalsivat osallistua.
Minulle on tarjottu kivoja kamppiksia, mutta neuvottelut jäävät heti jos yritys haluaa pitää palaverin. Sama pätee haastatteluihin. Sähköpostitse menee, mutta skype tai haastattelu kasvotusten ei onnistu. Viime vuonna otavamedian blogipäivästä soitettiin, että olen voittanut ”Vuoden bloggaaja” palkinnon. Itsehan en osallistunut eventtiin ja ensimmäinen fiilis puhelun jälkeen oli helpoitus. Helpoitus siitä, että minun ei tarvinnut mennä lavalle hakemaan diplomia ihmisjoukon edessä. Marraskuussa pidetään seuraava blogipäivä ja yritin luistaa siitäkin. Tällä kerralla ahdistuksen syy oli Helsingin keskusta. Olisin joutunut lähtemään bussilla.
Oma ahdistus hävettää
Olen aikuinen ihminen ja olen ennenkin matkustanut bussilla. Silti iski hirveä paniikki. Millä bussilla minun pitäisi mennä? Mistä bussi lähtee? Mitä jos valitsen väärään bussin. Miten pääsen ulos kampin linja-autoasemasta? Miten löydän sieltä perille? Sitten hirveä häpeän tunne, että eihän tämän pitäisi olla näin vaikeaa. Ei ainakaan aikuiselle ihmiselle. Toivoisin niin kovasti että olisin erilainen. Että en pelkäisi uusia tilanteita ja paikkoja tällä tavalla. Että uskaltaisin mennä, tehdä, kokea ja tavata uusia ihmisiä. Onneksi minulla on kaksi kolleegaa, jotka ilmeisesti ymmärsivät mistä kiikastaa vaikka en kehdannut sitä suoraan sanoa. Sovittiin että mennään kimpassa. ”Me pidämme sinusta huolta, älä pelkää, tästä tulee hauskaa!”.
Takerrun kiinni niihin ihmisiin joihin luotan. Heidän seurassa pystyn lähtemään uusiin paikkoihin. Luotan siihen, että jos minä menen paniikkiin ja sen seurauksena ihan lukkoon niin ne kyllä hoitavat tilanteen puolestani. Paniikki saattaa iskeä niinkin tavallisesta asiasta että tarjoilija kysyy mitä haluaisin tilata. Jos hän esittää kysymyksen johon en ole miettinyt vastausta valmiiksi, silloin iskee blackout. Kuten esimerkiksi ”millä perunoilla?”. Silloin en keksi yhtäkään tapaa miten perunaa voisi valmistella. En tietenkään uskalla kysyä, että millaisia perunoita teiltä löytyy tai mitä suosittelet. Välillä ihan tavalliset asiat jotka kuuluvat tavalliseen arkeen ovat minulle todella vaikeita. Se että posti on tuomassa lähetyksen kotiovelle saakka saattaa jo nostaa ahdistuskäyrän tappiin.
Introvertille some on maailman paras paikka
Monet ihmettelevät miten jaksan puhua itsekseni. Miten jaksan tehdä töitä kotona, neljän seinän sisällä, yksin. Minä taas ihmettelen miten ihmeessä jaksatte tehdä töitä ihmisten kanssa. Parasta tässä työssä on nimenomaan se, että saan tehdä töitä rauhassa, yksin, kotona. En koe olevani yksinäinen. Saan olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, mutta meidän välissä on ruutu. Tarvitsen paljon omaa aikaa ja rauhaa, muuten mun pää räjähtää. Ympärilläni ei ehkä ole paljon ihmisiä, mutta ne jotka pidän ympärilläni ovat minulle erittäin tärkeitä. Sellaisia joihin luotan sataprosenttisesti.
Välillä sitä vaan toivoisi olevansa enemmän ulospäinsuuntautunut. Sellainen joka uskaltaisi tarttua joka ikiseen mahdollisuuteen, sanoa sanottavansa suuren ihmisjoukon edessä ja nauttia isoista juhlista ja tapahtumista. Nuorempana yritin kovasti olla sellainen rohkea ja rempseä. Tein asioita vaikka ne ahdisti, enkä tajunnut miten paljon se söi mun voimavaroja. Olen tavallaan hyväksynyt, että isot ihmisjoukot ja stressaavat tilanteet eivät ole minua varten. Pääasia on oma jaksaminen. Tiedän toki että moni ei ymmärrä miksi ihan tavalliset asiat vetävät ahdistuksen tappiin minulle, mutta se on ihan okei. Olemme kaikki erilaisia.
Kommentit (22)
Kuulostaa hyvinkin tutulta, olen itse aika pitkälti samanlainen.
Tsemppiä! Sulla on kiva blogi ja oot taitava kirjoittaja 💕
Heippa! Olen kärsinyt samoista ongelmista. Itse olen juuri tuo kuvailemasi reipas ja rempseä mutta joskus tulee aikoja kun pelkkä kaupan kassalla asioiminen jännittää. Itsellä ehkä pahin pelko on se että muut huomaa että jännittää? Ehkä jotain täydellisyyden tavoittelua? Hain lääkäristä propraaleja ja jos tunnen että joku juttu voisi tänään jännittää niin otan yhden sellaisen ja kaikki menee hyvin:) mitään lääkkeitä ei tietysti kannatta huvikseen ottaa mutta nuo on turvallisia ja harmittomia lääkkeitä jotka hidastaa pulssin ja estää tärinän. Ne on palauttanut minun innon taas uusiin asioihin kun ei tarvitse pelätä jännitystä. Tsemppiä siulle😊
Kiitos teksistä! En ole vakilukijasi, mutta äärettömän iloinen että törmäsin sattumalta. Tekee aina hyvää tietää, että on muitakin samanlaisia.
Itsellöni sosiaalisten ja uusien tilanteiden pelko aina pahenee, kun ahdistuksen kohdetta välttelee, ja helpottuu kun altistaa itsensä pari kertaa pelottavalle tilanteelle. Lukioikäisenä esim. kaupassa käynti sai kädet tärisemään ja sydämen pamppailemaan, piti tarkkaan miettiä etukäteen sotasuunnitelma. Tuolloin inhosin omaa pelkoani niin paljon, että päätin heittää itseni syvään päähän ja lähteä yksin ulkomaille, että oppisin pärjäämään. Tehosi hetkeksi. Ongelmahan on se, että siinä vaiheessa kun olosta tulee rento, niin kaikesta sen mukavuusalueen ulkopuolisesta tulee pelottavaa.
Sittemmin olen kouluttautunut ihmisläheiseen, sosiaaliseen työhön, ja sitä kautta totuttanut itseni kanssakäymiseen tuntemattomien kanssa. Parin vuoden feikkireippaan esittämisen jälkeen olen vihdoin ihan oikeasti reipas, pelko on hävinnyt.
Tällä hetkellä kuljen kävellen joka paikkaan, ajatuskin autolla ajamisesta pikkukaupungin keskustaan saa kylmän hien otsalle. Ja lapset ovat yleensä aina mukana, ilman heitä ”suojakilpenä” on alaston ja pelottava olo. Lentokentät ja muut paikat olivat joskus lempipaikkojani, nyt äärettömän stressaavia.
Kaikesta huolimatta koen, että tämä on itselleni ennemmin yksilöllinen ominaisuus kuin diagnosoitava sairaus. Yhtä lailla kuin selluliitti reisissä tai aknearvet. Paitsi että pelkoon pystyn vaikuttamaan, toisin kuin muhkuroihin tai arpiin.
Itse pelkään kaloja, etenkin pieniä jörvikaloja. Kalapelko menee niin syvälle luihin, etten ole 20 vuoteen uinut muuta kuin uimahallissa.
Puolitutun kanssa oltiin kesällä rannalla ja kysyi miksi en mene uimaan lasten kanssa, totesin suoraan, että pelkään kaloja.
Hän totesi, että kun musta saa sellaisen kuvan, että mä en pelkää mitään enkä ketään. Menisin toki pelastamaan jos lapsi olisi vaarassa vedessä, mutta mutta esimerkiksi laiturilta usein näkee pienien ahvenien uivan ees ja taas, niin nousee niskavillat pystyyn. Mun Kryptoniittini.
Apua. Nyt on pakko kommentoida vaikken ikinä niin tee! Sä Desire, annoit juuri sanat mun elämälle ja asioille, joita muut ei mussa ymmärrä! (enkä hyvin usein itsekään)😍 Vähän tuli itku silmään, et joku muukin kokee ja tuntee elämää myös näin…kiitos! Oot aivan loistava! Ja ihana miten kirjotat niin realistisesti ja huumorilla oman elämän hyvistä ja haastavista jutuista ❤👏
Erityisherkälle (highly sensitive person) introvertille luonteenomaista. Ei tarvi hävetä, todellakaan! 🙂
Ihanaa, että uskallat kirjoittaa tästä aiheesta sillä uskon että siitä ei välttämättä ole kovin helppoa puhua julkisesti. Kuten näistäkin kommenteista huomaa, et todellakaan ole ainoa joka painii tällaisten ajatusten kanssa.
Mäkin olen kärsinyt vähän samanlaisista paniikin ja ahdistuneisuuden tunteista siihen pisteeseen asti että se alkoi häiritä mun arkea ja koin olevani oman paniikkini vanki. Parasta mitä ikinä saatoin tehdä oli etsiä terapeutti, joka osasi avata näitä solmuja ja ennen kaikkea antaa työkaluja sosiaalisten tilanteiden aiheuttaman paniikin hallitsemiseksi. Mun piti kokeilla muutamaakin eri ihmistä ennen kuin lopulta synkkasi yhden tosi ihanan psykologin kanssa. Kävin siellä kerran viikossa muutaman kuukauden ajan ja ne sessiot oikeasti muutti mun elämän. Oli niin voimaannuttavaa huomata, että mussa ei ollutkaan mitään vikaa eikä mun tarvinnut elää oman paniikkini vankina vaan että minä itse hallitsin omia ajatuksiani! Et uskokaan miten vapauttavaa tuon oivaltaminen on ollut!
Olen tietysti edelleen introvertti koska se nyt vaan on osa luonnettani, mutta nykyään kaikenmaailman tapaamiset lasten opettajien ja harrastusten parissa ei enää aiheuta päivien ajan kestävää ahdistusta. Kaikkien ei todellakaan tarvitse olla mitään yltiösosiaalisia ekstroverttejä (en ole sitä itsekään), mutta tuollaisen paniikin kanssa ei myöskään tarvitse elää. Suosittelen lämpimästi terapeutille menoa, siinä ei ole yhtään mitään hävettävää ja ainakin mun oma terapeutti kertoi kerran että sille tuottaa ihan mielettömästi iloa se, että voi niinkin konkreettisesti auttaa muita ihmisiä. Se on vähän kuin win-win kaikille.
Tässä jutussasi on jotain samaa kuin mun tämän päivän postauksessa. Ehkä se, että mäkin olen tuntenut viime aikoina kovastikin olevani vääränlainen, kun tunnen mitä tunnen. Sitten koen lisäksi syyllisyyttä ja häpeää, että eihän näin kuuluisi tuntea. Tässä mun postaus jos siitä vaikka löytyisi sulle jonkinlaista vertaistukea <3
http://www.anna-mariak.com/2019/10/06/negatiiviset-tunteet-ja-aitiys/
Kuten parilla muullakin kommentoijalla niin mullakin tuli mieleen vahvasti ahdistuneisuushäiriö (sosiaalisten tilanteiden pelko) eikä pelkkä introverttius. Silloin kun ahdistus esim. sosiaalisia tilanteita ja paikkoja kohtaan rajoittaa elämää tai et pysty hoitaa tilanteita yksin arkielämässä, on kyseessä häiriö. Suosittelen lukemaan lisää ahdistuneisuushäiriöistä, joihin on saatavilla tehokasta apua. Koska esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelko rajoittaa elämää ja kaventaa. Sos. tilanteiden pelkoon ja muihin ahdistuneisuushäiriöihin on myös tehokkaita lääkehoitoja. Jos et nyt jaksa itse googlettaa, niin tässä on kopioituna sosiaalisten tilanteiden pelosta:
”Sosiaalisten tilanteiden pelko on psykiatrinen häiriö, jossa henkilö ahdistuu ollessaan muiden huomion kohteena. Ahdistus ilmenee ryhmätilanteissa, kuten puhuttaessa tai syötäessä julkisesti, kohdattaessa tuttuja väkijoukossa, tai osallistuttaessa juhliin tai kokouksiin. Henkilö pelkää, että hänen käytöksensä olisi hänelle itselleen jollakin tavalla noloa tai nöyryyttävää, ja pyrkii tämän takia välttämään huomion kohteeksi joutumista ja sosiaalisia tilanteita.”
Oho en tiedä tuliko kommenttini kahteen kertaan kun vahingossa suljin sivuston juuri kun olin lähettänyt kommentin xD
Joo kuten pari muutakin jo kommentoi, tuo kuulostaa sosiaalisten tilanteiden pelolta. Introvertit vain tarvitsevat enemmän omaa aikaa. Tee vaikka nettitesti, löytyy ainakin hyvän terveyden ja mielenterveystalon sivuilta.
Kyllä tuo kuulostaa enemmän sosiaalisten tilanteiden pelolta kuin sisäänpäin suuntautumiselta. Introvertit harvoin menevät sos.tilanteissa paniikkiin, he vain tarvitsevat enemmän omaa aikaa kuin ekstrovertit. Tee vaikka nettitesti, ainakin mielenterveystalon ja hyvän terveyden sivuilta löytyy.
Olipa hyvä kirjoitus aiheesta❤️ Hyvin samanlaisten asioiden kanssa itse elän! Ja kurjinta on se että monet eivät tätä ”ominaisuutta ” yhtään meinaa ymmärtää. Itsellä auttaa paljon se että kun menen työrooliin hoito-alalla kun olen niin pystyn ”irtautumaan ” pahimmasta jännityksestä. Mutta kun omana itsenään hoidan kauppa-asoita, matkustamista, ja uusia tilanteita vieraiden ihmisten kanssa niin huhhuh kun pitää valmistautua ja hengitellä ensin.
Pahinta on kyllä silti se tunne kun harmittaa että miksi olen tälläinen 😕 siitä kun me vielä päästäisiin ❤️
Täällä kanssa yksi, jolle ahdistus ja jännittäminen on tuttua ihan ns. normaaleista asioista. mm. lääkäriin soitto, uuteen paikkaan löytäminen ja sieltä pois pääseminen tai juuri bussilla tai junalla matkustaminen->en ole yksin uskaltanut, sillä jännitän samoja asioita siinä kuin sinäkin. Elokuviin meno ja mitä jos tulee vessahätä kesken leffan niin mistä pääsee vessaan-> viimeksi menin sellaisesta uloskäynnistä mikä meni automaattisesti lukkoon ja jäin kauheassa pissahädässä rappukäytävään jumiin, mistä pääsi vain kadulle, eikä minulla ollut mitään muuta mukanani kuin puhelin, mutta ystäväni eivät tietenkään katsoneet kesken leffan puhelimiaan ja siellä minä itkin paniikissa ja leffan loputtua ihmiset lähtivät sitä kautta pois ja näkivät hämmentyneinä minut,(pääsin sitten samalla takaisin leffasaliin), en enää ikinä lähde yksin vessaan kesken leffan!
Ne on ihan kamalia tilanteita itselle ja sitten tuntee häpeää, ettei pysty tekemään jotain mikä muille tuntuu olevan niin helppoa. Kiitos kun kerrot tästä asiasta ja kokemuksistas❤
Joku jo sanokin, että kannattais kääntyä ammattilaisen puoleen ettei ympyrä kapeudu entisestään vaikka tällä hetkellä et asiasta kärsi liikaa. Joku myös kirjoitti ettei itse ole tottunut sietämään ahdistavia tilanteita. Oikeasti ainoa lääke on altistus, ammattilaiselta toki voi saada tukea. Altistus ei vain auta jos omia ajatuksia ei muuta tai pyri muuttamaan myös omaa käytöstä mikä lisää ahdistusta. 🙂 ite oon hieman samanlainen ja vältän isoja ihmismassoja esim. keikkoja tai laivoja, koska ahdistus on järkyttävää. Kaikkea hyvää! 🙂
Tunnistan itsessäni ihan samat jutut. En mene teatteriinkaan jos se ei ole entuudestaan tuttu paikka, koska pelkään just sitä etten osaa sinne tai ulos sieltä. Mutta onneksi on ihana koti jossa viihdyn.
heippa! alkuun täytyy sanoa, että olet super rohkea kun uskallat puhua omista vaikeuksista näin avoimesti somessa. arvostan sitä paljon!! tunnistan monia samoja piirteitä itsessäni tekstin pohjalta. olen myös koko elämäni saanut kuulla, että kyllä esimerkiksi esiintymisjännitykseen tottuu ja se helpottaa kokemuksen myötä – omalla kohdallani se ei pidä paikkaansa. joka kerta se on yhtä kamalaa, mutta hengissä ollaan 😂 on tärkeää tuntea itsensä ja tunnistaa se, että sosiaalisten tai jännitävien tilanteiden jälkeen tarvitsee aikaa palautua. esiintymisjännitykseen lääkäri voi kirjoittaa reseptilääkkeen jännityksen oireiden lievittämiseen, jolloin ei tarvitse stressata käsien tärinää vaan voi olla tilanteessa läsnä. lääkkeen avulla pystyn osallistumaan itselleni tärkeisiin esiintymistä vaativiin tilanteisiin, joihin jättäisin muuten menemättä. tsemppiä ❤️
Oletko ikinä kuullut sosiaalisten tilanteiden pelosta? Kannattaa tutustua aiheeseen, esim.googlen avulla. Itse kärsin siitä pitkään ja pääsin kunnallisen kautta nettiterapiaan. Olen saanut sen avulla paljon apua ja helpotusta tilanteeseeni.
Jos yhtään tuntuu, että tai kyse voisi olla tästä tai muuten tarvitset apua, niin suosittelen lämpimästi kysymään rohkeasti apua. 🙂
Olen uskaltautunut tekemään asioita joita ennen välttelin ja olen saanut onnistumisista paljon itseluottamusta. Selviän tilanteista vaikka ahdistaa.
Oon ihan samanlainen! Ihan esimerkkinä miehen kaveriporukkaan tutustuminen. Pitkään sitä välttelin mutta aloin käymään, koska se oli miehelle niin tärkeää. Noh, viime viikonloppuna samaisesta porukasta eräs tuli kommentoimaan miksi olen ylimielinen ja näytän sen että olen muiden yläpuolella.. olen vetäytyvä ja tutustun kyllä jos minulle jutellaan mutten kykene aloittaa keskustelua tai tutustumista. Kylmän kuvan ehkä saa, koska monesti vaan seurailen tilannetta ja ilmeeni saattaa olla vakava. Omassa kaveriporukassa olen se kaikkien naurattaja ja vitsipirkko. Tuli kyllä fiilis, että jos mun luonnetta aletaan suoraan tulkita ja ihan päin persettä, en todellakaan halua osallistua mihinkään illanistujaisiin enää
Kokemus karaisee, jännitykseenkin tottuu.
Täällä myös yksi ahdistunut introvertti! Olisin voinut hyvin kirjoittaa tämän tekstin, niin tutulta kuulosti. Olin itse pari vuotta kotona lapsen kanssa ja tavallaan se aika nosti vielä enemmän kynnystä lähteä sinne ihmisten ilmoille..aloin ahdistumaan lähes kaikesta sosiaalisuudesta ellei sitten kyseessä ollut ihan tutut ihmiset. Kun hiljalleen aloittelin työelämää ja opiskelua, ahdistus oli valtava kun jouduin tekemisiin vieraiden kanssa. Ajattelin etten pysty tähän ja ensimmäisenä odotin vain sitä ,että pääsen kotiin. Olen hyväksynyt itsessäni tämän ominaisuuden, että viihdyn parhaiten rauhassa ja jopa yksin, ei siinä ole mitään pahaa niin kauan kuin se ei rajoita liikaa elämää. Ahdistukseen on onneksi olemassa apua! Introverttinä ja erityisherkkänä joudun kuitenkin myöntämään sen, että ahdistun tavallista herkemmin asioista joista muut eivät enkä täysin voi tehdä itsestäni sellaista rentoa joka paikan höylää 😀
On hyvä erottaa introverttius ja ahdistuneisuushäiriö toisistaan.
Intrlverttius ei häiritse elämää, toisin kuin ahdistuneisuushäiriö tekee.
Asialle voi onneksi myös tehdä jotain, jotta oma elämä ei kapene kapenemistaan, eikä ahdistuneen tavat toimia tartu mallioppimalla myös jälkikasvuun. Siksi suosittelen kontaktia ammattilaiseen.