Kolme viikkoa synnytyksestä

Päivä synnytyksen jälkeen julkaisin rehellisen kuva itsestäni, missä näkyi komeat sairaalapikkarit, iloisesti hymyilevä äippä sekä vatsa. Menihän siinä melkein kaksi minuuttia, ennen kuin joku kysyi miksi minulla edelleenkin on niin iso vatsa, vaikka synnytin eilen. Esikoisen kanssa vatsan koko yllätti, mutta tällä kertaa osasin jo varautua. Molemmissa synnytyksissä on käynyt samalla tavalla, kilot lähtevät melkein samantien, mutta vatsa jää.

Postpartum prosessi on muutenkin melkoinen työmaa. Ensinäkin kaikki kivut sektion jälkeen, sitten maidonnousu joka sekin saattaa olla melko kivulias, jälkisupistukset jotka eivät todellakaan ole mitään herkkua, sekä tietysti hormonit. Minusta on tullut herkkis joka itkee milloin mistäkin. Onneksi yleensä ihan vaan onnesta, mutta välillä koska aika menee aivan liian nopeasti. Varsinkin Abban ”slipping through my fingers” saa melkoisen itkusession käyntiin. En siis jaksa stressata vatsasta, koska tiedän että se kyllä häviää jossain vaiheessa, mutta siinä kestää. Ja vaikka ei häviäisi kokonaan, niin mitä sitten. Keho on läpikäynyt melkoisen urakan eikä toivu siitä samantien. Olisi jopa hullua olettaa että ollaan rantakunnossa heti synnytyksen jälkeen.

Imetyksen kanssa mokasin siltä osalta, että en tajunnut tarjoa molempia rintoja vuorotellen Myttelle. Nyt ollaan siinä pisteessä että vasempi on lempitissi ja myös kooltaan puolet isompi kuin sisaruksensa. Imetys on ilmeisesti ollut ihan hyvä juttu toipumisen kannalta, koska en muista että jälkisupistukset olisivat olleet näin voimakkaita esikoisen kanssa. Vatsa on kuitenkin vetäytynyt ihan kivasti ja muistuttaa tällä hetkellä pullataikinaa. En usko että mun vanhat farkut mahtuisivat jalkaan vielä, mutta en kyllä ole kokeillutkaan. Olen sellaisessa välivaiheessa, missä mammafarkut ovat liian isot mutta normivaatteet liian pieniä.

Haastavinta toipumisvaiheessa on ollut nostokielto. En vieläkään uskalla nostaa kaukaloa, enkä Belleä. Varsinkin Belle on ollut paha paikka, koska hän haluaisi että kantaisin häntä yhtä paljon kuin vauvaa. Pientä mustasukkaisuutta on siis ollut ilmassa, mutta onneksi Andreas puuhailee ja kantaa Belleä iltaisin. Jälkivuodon takia olen ollut melko väsynyt ja Myttellä on vissiin alkamassa tiheän imun kausi. Pikkuinen haluaisi asua rinnalla. Meidän alkutaipale on kuitenkin mennyt yllättävän hyvin. Tuntuu muuten ihan hullulta ajatella että synnytyksestä on kolme viikkoa! Mielestäni laitoin tukisukat päälle ihan muutama päivä sitten. Yritämme nauttia tästä vauvakuplasta mahdollisimman pitkään, vaikka aika juoksee eteenpäin hullun lailla!