eveliina matilda - Banneri

Törmäsin hiljattain mtv:n uutiseen, jonka mukaan vanhempi valehtelee, jos hän väittää rakastavansa kaikkia lapsiaan yhtä paljon. Yllättäen myös tutkijat ovat tarttuneet aiheeseen ja tehneet asiasta tutkimuksen, jonka mukaan lähes jokainen vanhempi suosii yhtä lastaan enemmän kuin toista/muita. (Pakko nyt tähän väliin ilmaista, että en juuri paskankaan vertaan luota 99% näihin kaikenmaailman tutkimuksiin)

Enkä voisi olla tämänkään tutkimuksen kanssa enempää erimieltä. En vaan pysty käsittämään mikä saisi ihmisen jaottelemaan jälkikasvuaan noin julmasti, enkä oikeastaan edes halua tietää. Minua kammoksuttaa ajatus, että joku vanhempi rakastaisi eri määrän omia lapsiaan. Miten rakkautta voi edes mitata millään määrällä? Eikö rakastaminen tarkoita sitä että jokin on ihan loputtoman tärkeä, läheinen ja korvaamaton; eli rakas. Ei kai rakastaa voi vain 98 prosenttisesti?
Myönnän että itselläni oli raskausaikana hetkiä jolloin mietin, että mitä jos en pystyisikään rakastamaan tulevaa vauvaa yhtä paljon kuin Adeliinaa? Toisaalta koko raskausaika on yhtä ”mitä jos” vaihetta ja nämä kaikki tämän genren ajatukset ovat lähinnä sellaisia ohimeneviä mielen kepposia, joiden tarkoitus on varmaan jollain tapaa valmistaa itseä tulevaa muutosta varten. 
Rakastuin mahatyyppiin jo raskausaikana ja heti kun meistä sitten vihdoin tuli nelihenkinen perhe, ovat molemmat lapset olleet aivan yhtä rakkaita ja suosittuja! Adeliina ja Alexander ovat toki erilaisia, jopa eri sukupuolta, mutta sitä rakkauteni määrää heitä kohtaan ei pysty millään tavalla määrittämään. Adeliinan kanssa meillä on pidempi historia yhdessä ja Alexander taas on vielä se avuttomampi ja minusta riippuvaisempi. Kuitenkin he molemmat seisovat sillä täsmälleen samalla viivalla, eikä minulle tulisi mieleenkään suosia heistä kumpaakaan. Tietysti arjessa tulee paljon hetkiä jolloin minun on tehtävä valintoja lasten tarpeiden välillä. ”Annanko ensin huutavalle Alexille tissiä, vai keitänkö ensin myös nälkäisen Aden puuron?” Valinnat teen aina pikaisen punnituksen päätteeksi, sen mukaan mikä on järkevintä, en sen mukaan kummasta lapsesta satun tykkäämään enemmän! Pakko sanoa ääneen, että melko usein pikkuveljen pyyntöön on ollut järkevintä vastata ensimmäisenä. Kuitenkin aina niin ettei siitä jää paha maku isommalle. Esimerkiksi niin, että Adeliinalle on ehdotettu että hei luetaanpa se sun uusi kirja tässä ennen puuroa, samalla kun äiti imettää pikkuveljen. Arki on kahden pienen kanssa jatkuvaa tasapainoilua. Tärkeää on että molemmat lapset kokevat itsensä tärkeäksi ja tasaveroiseksi toisen rinnalla. Ihan niin kuin asia onkin; yhtä tärkeitä, tasaveroisia ja yhtä rakkaita. 
Minulla on tärkeää että lapset tulevat tuntemaan itsensä yhtä rakastetuksi myös isompina. Haluan tarjota heille samat harrastusmahdollisuudet, yhtä paljon huomiota ja kannustusta sekä yhtä paljon vapauksia, velvollisuuksia… Tietysti  lasten ikäero asettanee tietynlaisia raameja asioihin, eikä kyllä muutenkaan ihan aina tarvitse saada täsmälleen samaa kuin toisella. Jos toinen saa yhden joululahjan enemmän kuin toinen, sen ei tarvitse olla maailmanloppu. Tässäkin asiassa uskon, että kun perusteet ovat kunnossa, ei lapsille tule pikkuasioista eriarvoista oloa.
Vaikka omassa perheessäni ei tulisi mieleenkään jakaa lapsille mitään suosiopisteitä, niin ikävä kyllä niitäkin vanhempia lienee maailmalta löytyvän. Tosi kurjaa että joku vanhempi voi olla niin sydämetön että nostaa yhtä lastaan korkeammalle jalustalle! 
Minua kiinnostaisi tietää minkälaisia kokemuksia teillä on aiheen suhteen?


Kommentit (8)

No siis mää voin ainakin sanoo ihan omasta kokemuksesta tän olevan totta – ainakin meidän perheessä. Mää oon eronneiden vanhempien lapsi, sisarusten kanssa äidin luona kasvanut ja lapsuudessa jokaisen viikonlopun sisarusten kanssa viettänyt isän luona. Mää oon äidin neljästä lapsesta kolmas, väliinputoaja. Meillä on nuorimman kanssa siis eri isä. Ja oman isän lapsista nuorin. Koko elämäni oon kokenut olevani huonommassa arvossa äidilleni mun muihin sisaruksiin verrattuna. Oon aina omassa päässäni järkeillyt sen niin, että sain just sellasen väliinputoajan roolin, koska äidin ensimmäinen lapsi oli poika ja tietysti ensimmäinen = "automaattisesti" tietynlainen side. Äidin toinen lapsi oli tyttö = äidin ensimmäinen tyttölapsi = erityinen side. Sitten synnyin minä, toinen tyttö ja kolmas lapsi, ehkä jo vähän sellanen "nähty" juttu, ei mitään uutta eikä oikein minkäänlaista erityistä sidettäkään. Sitten vuosia mun jälkeen syntyi äidin kolmas tyttö uuden miehen kanssa, elettiin erilaista elämää eri miehen kanssa, miehelle ensimmäinen lapsi ja nyt äidille nuorin = taas erityinen side.

Mää en koskaan kokenut saaneeni vastaavaa sidettä mun ja äidin välille. Isälle sitten olinkin meistä kolmesta lempparein, joka vähän tasapainotti tätä asiaa, mutta kyllä mää ainakin oon katkera tosta, ettei mun ja mun äidin suhde ollut koskaan samanlainen kun mun muilla sisaruksilla. Oon miettiny tota viime aikoina tosi paljonkin oikeestaan, kuinka paljon ja negatiivisesti se on muhun vaikuttanu. Mää tiedän siis, että mun äiti rakastaa mua, enkä epäile sitä hetkeekään – oonhan määkin sen lapsi ja tytär, mutta kyllä mää oon ollut koko elämäni eriarvoisessa asemassa kun mun sisarukset. Mää jotenkin nään, että oon aina ollu niin oman tieni kulkija, että äiti on usein pettyny muhun kun en ehkä ookkaan valinnut sitä kaikista perinteisintä polkua ja se on tosi huono peittämään pettymystään ja että oon mun sisaruksiin verrattuna niin erilainen, ettei se ehkä osaa käsitellä mua. Tosin kyllä musta sit samalla tuntuu, ettei se oo koskaan yrittänytkään mua ymmärtää tai halunnu tutustua muhun sen paremmin.

Emmää tiiä, tosi tyhmää tällänen ja mää tiedän todellakin nyt oman kokemuksen pohjalta ainakin miten EN halua kohdella omia lapsiani, että kai tässä jotain hyvääkin on. Mutta joo, kyllä tällästä oikeesti esiintyy ja se on hiton harmi. Mää oon äidille paljosta myös kiitollinen, sitä ei käy kieltäminen, mutta aika ajoin viihdytän itteäni kuvittelemalla minkälaista mun elämä ehkä nykyään olisi tai kasvaessa olisi ollut jos me kaikki sisarukset oltais oltu samalla viivalla.

Niin.. kyllä ne lapset varmaankin yleensä äidille (ja isille) on ihan saman arvoiset. Mutta hyvin voin kuvitella, että välillä toisesta lapsesta tykkää enemmän ja ehkä välillä toisesta. Myös jos toisen luonne osuu jotenkin paremmin itselle "sopivaksi", niin voi tuntua, että toisen kanssa kaikki menee niin helposti, kun taas toisen kanssa ollaan jatkuvasti napit vastakkaan. Tuskin se sitä rakkauden määrää muuttaa, mutta voin hyvin kuvitella, että ei se suhde molempiin lapsiin ole identtinen.

Hei. Tutkimusta on tuskin tehty niin, että on vain kysytty vanhemmilta "suositko yhtä lapsistasi". Todennäköisesti on tutkittu ihmisten käytöstä pitkällä aikatähtäimellä, pieniä vivahteita ja tiedostamatonta käytöstä. Omat lapsesi ovat vielä lähestulkoon vauvoja molemmat, näin ollen mielestäni et voi vielä tähän ottaa kantaa. Harva vanhempi tosiaan on todellakaan niin sydämetön, että tietoisesti valitsee yhden lapsistaan suosikiksi, mutta vuosien, monien vuosien saatossa vanhemman käytös saattaa muuttua tottumuksesta tai lapsen luonteen vaativuuden/vaatimattomuuden vuoksi siihen suuntaan, että voidaan ajatella vanhemman suosivan tätä. Se on hyvin yleistä, niinkuin tutkimus sen osoittaa. Lapset ovat erilaisia samassaki perheessä, luonteet erilaisia ja saattavat vaatia erilaista ohjausta ja huomiota vanhemmilta. Joku lapsista saattaa tarvita paljon huomiota, toinen viihtyy omissa oloissaan. Näin saadaan tutkimuksessa tulos, että vanhempi suosii tätä enemmän tarvitsevaa/vaativaa. Ja mikäs sen raflaavampi otsikko kuin "99% vanhemmista rakastaa enemmän yhtä lapsistaan" tms, vaikka suoraan tästä tuskin on kyse. Oletan, että tutkimus oli iltalehden tms. uutisena. Tulet varmasti itsekin huomaamaan lastesi kasvettua hiukan, että erilaisia ovat ja tarpeet saattavat poiketa toisistaan paljonkin. 🙂 tarkoitukseni ei ole kirjoitustasi väheksyä, antaa vaan ajateltavaa. Jos tutkimus osoittaa, että 99% vanhemmista näin käyttäytyy, tuskin saat sitä kirjoituksellasi kumottua. Tietenkin saatat kuulua tähän 1%, mutta edelleenkin olen sitä mieltä, että lasten kanssa pitää elää vähintään se 10 vuotta ennenkuin voi sanoa kumpaan leiriin kuuluu. Eikä sitäkään tiedä, kuinka monta lasta teillä tulee olemaan. 🙂
T. Säännöllinen lukija

Minä olen miettinyt tuota samaa ja nyt kun odotan toista mietin myös voinko rakastaa tätä toista yhtä paljon kun esikoista, mutta ne varmaan ovat juuri sitä valmistautumista tulevaan. 🙂 En ikinä voisi suosia vaan jompaa kumpaa tai päin vastoin hyljeksiä, siinä vaiheessa omassa päässä pitäisi olla jo pahasti vikaa mun mielestä.

Mä ihailen sua suuresti! <3
Vaikutat (ja varmasti myös olet) ihan upealta äidiltä ja vaimolta. Olette hommanneet perheellenne upean kodin ja tasapainoisen lapsuuden lapsillenne. Ainakin tällainen tunne minulle on välittynyt näistä postauksistasi, vaikka tietysti tekstit ovat vain pintaraapaisu teidän elämästä, Myös nämä mielipidekirjoituksesi huokuvat rakkautta ja lämpöä ja niitä ei kyllä voi feikata!

Olen samaa mieltä kyllä kanssasi 😀 en itsekkään oikeen edes pysty ymmärtämään tuota tutkimuksen kaltaista näkemystä 😀

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Eveliina

Eveliina

Tervetuloa kurkistamaan täällä Turun Port Arthurin 120-vuotiaassa hirsitalossa asuvan uusperheemme elämään.

Sinut mukaan toivottavat blogin kirjoittaja Eveliina 28v sekä Pete 43v ja lapset 8v ja 9v.


Ota yhteyttä:
eveliinamatilda.blogi@gmail.com

Seuraa:
Facebook / Eveliina Matilda
Instagram / @eveliinamatilda

Arkisto

X