Juhlimme itsenäisyyspäivää serkkujen, tätien, vanhempien, isovanhempien, lasten, siskojen ja veljien kanssa. Paitsi että minä en juhlinut, mä vaan istuin juhlijoiden joukossa. Ei ole hetkeen ollut juhlafiilis, eikä ollut oikein itsenäisyyspäivänäkään. Onnellisena ilo ilahduttaa, mutta onnettoman oloa se ei paranna.

Niin, istuin siinä sohvalla katsellen, välillä nyökytellen ja yrittäen kuunnellen ympärilläni olevia. Yhtäkkiä huomasin joutuvani pinnistelemään kuullakseni muuta, kuin pääni sisältä kuuluvaa suhinaa. Pian en pystynyt myöskään nyökyttelemään tai puhumaan. Yritin huutaa, etten tunne enää päätäni, mutta mielessäni kirkkaina olevat sanat, tulivat ulos suustani pelkkänä möngerryksenä. Vaikka hätäni oli tässä kohdassa jo huomattu, yritin viittoa apua käsilläni.  Käteni olivat kuitenkin yhtä tunnottomat kuin pääni. Ajattelin halvautuneeni, mutta pian puutuneisuus laski pois kehostani ja kohtauksesta jäi jäljelle enää vain kasvojen nykiminen.

Joku kertoi lapsille, että kaikki on hyvin, mutta pian ikkunasta voi nähdä piipaa-auton.

Alkava MS-tauti, aivoinfarkti, stressi sekä verenkierron estyminen päähän tuntuivat hölmöiltä. Kuten koko ambulanssissa tutkiminen, mutta kun toinen ensihoitaja sanoi, ettei sydämeni lyö normaalisti, se ei tuntunut lainkaan hölmöltä. Kai nyt kun se on ihan palasina.