eveliina matilda - Banneri

Muutama kuukausi sitten puhelimeni pirisi, näytössä vilkkui vieras numero. Tavoistani poiketen vastasin puheluun. Epäilemäni lehtimyyjän sijasta, soittaja osoittautui haastemieheksi, jolla oli minulle henkilökohtaisesti toimitettava tiedoksianto. En osannut arvata mitä asiaa tiedoksianto koski, mutta päätin olla stressaamatta asiaa.

Seuraavana päivänä haastemies saapui työpaikalleni, ojensi nipun papereita käteeni ja kertoi lyhyesti tilanteen keskeisimmät asiat. Entinen avopuolisoni vaati hakemuksessaan lastemme asumista hänen luokseen. Minun kannattaisi hankkia asianajaja, jonka kanssa minulla olisi kaksi viikkoa aikaa toimittaa hakemusta vastustava lausuma käräjäoikeudelle tai muussa tapauksessa tilanne ratkaistaan oikeuden päätöksellä hakijan eduksi. Minä saisin kuitenkin edelleen tavata lapsiani. Minun lihaa ja vertani olevia pieniä ihmeitä, mitkä olen muovannut kohdussani, synnyttänyt tuskalla, ruokkinut kehollani, rakastanut koko sydämmestäni ja kasvattanut kaikella taidollani. Minä, äiti saisin tavata heitä, joskus. En aikonut vuodattaa ainuttakaan kyyneltä tilanteen vuoksi, vaan aloin luonnostella lausumaa. Käytin lausuman tekoon kaiken kirjoitustaitoni. Kohta kohdalta vastasin jokaiseen hakemuksen väittämään, aukottomasti perustellen, mutta niin, että rivien välistä pystyi kuulemaan kuinka lausuman antaja oli hakemuksessa väitetyn huonon sijasta hyvä äiti.

Seuraavaksi minun oli löydettävä asianajaja

Eikä vain hyvä, vaan paras. Kuinka ollakaan, juttelin vielä samana päivänä erään hieman vastaavassa tilanteessa olevan ystäväni kanssa, joka suositteli minulle omaa asianajajaansa. Otin asianajajaan yhteyttä ja jo ensikättelystä tiesin, että hän oli juuri sellainen henkilö, jonka käsiin olin valmis antamaan lasteni sekä oman elämäni. Tapaaminen asianajajan kanssa oli kuin jostain lakisarjasta. Istuin lakiasiaintoimiston suurella nahkasohvalla ja kerroin tilanteestani ääni väristen. Asianajaja oli sen näköinen nainen, että hän syö  kaltaisiani ihmisiä aamupalaksi. Se oli mielestäni hyvä piirre asianajajassa. Tiukan nutturan, tulipunaisten huulien ja piikkikorkojen lisäksi hänet oli varustettu valtavalla älykkyydellä ja pelottomuudella.

Asianajajani mielestä vastapuolen hakemus oli jopa röyhkeä. Lasten asumisen siirtoa isälle perusteltiin kyseenalaisilla väitteillä ja hakemuksessa vaadittiin lasten asumisen siirtoa poikkeuksellisesti jo  mahdollisen oikeusprosessin ajaksi, ennen varsinaista päätöstä. Tämä pyyntö kieli tilanteesta, jossa lapset olisivat minun kanssani suuressa vaarassa. Asianajaja sanoi, ettei näe tilanteessani minkäänlaista pelkoa siitä, että vastapuolen hakemus menisi läpi sellaisenaan. Tapaamisen jälkeen oloni oli levollinen. Jäin odottamaan asianajajan lopullista versiota lausumastamme.

Soitin lasteni isälle

Sain valmiin lasuman sähköpostiini, mutta ennen kun annoin luvan lähettää sitä oikeuteen, soitin lasteni isälle. Ajattelin, että meidän elämä ja perhe ei ole voinut mennä tähän. Tuntui täysin mahdottomalta, että ihminen jota joskus rakastin ja jolle edelleenkin toivon kaikkea hyvää, istuisi minua vastassa oikeussalissa. Päätin, että me kaksi aikuista kyllä pystymme sopimaan asian keskenämme. Meillä oli kaksi lasta, joiden kanssa me molemmat haluamme asua ja elää. Ehdotin, että pistämme riidan puoliksi; isä saisi toisen lapsen kirjat itselleen ja minä toisen lapsen. Lapsilla olisi eri osoitteet, mutta he kulkisivat yhtä matkaa kotiemme välillä niin, että asuvat puolet ajasta minun kanssani ja puolet isän kanssa. Yritin vakuuttaa isälle, että hänen hakemuksensa ei menisi sellaisenaan läpi oikeudessa, eikä ole mitään perusteltua syytä, miksi lastenvalvojalla laadittu ja hänenkin allekirjoittamansa sopimus lasten minun luona asumisesta tulisi kumota. Minä olin valmis joustamaan ja välttämään oikeuden.

Oikeudelta ei kuitenkaan vältytty

Ilmeisesti ex-puolisoni luotti hakemukseensa niin kovin tai sitten hän aidosti ajatteli minun olevan niin surkea äiti, etteivät lapset voi asua puolta ajasta kanssani.

Valmis lausuma lähetettiin käräjäoikeudelle sen kahden viikon sisällä ja muutaman päivän päästä sain tiedon, että asia on siirretty asiantuntija-avusteiseen tuomioistuinsovitteluun. Sovittelupäivän aamuna tapasin asianajajani jonka kanssa kävimme läpi päivän tulevia tapahtumia. Hän kertoi tuomarin, asiantuntijoiden ja vastapuolen mahdollisista menettelytavoista, sekä siitä kuinka minun tulisi reagoida ja mitä asioita minun olisi puheenvuoroillani tärkeää tuoda ilmi. Tämän priiffin jälkeen minä lähdin edeltä kävelemään oikeustaloa kohti. Sillä kävelymatkalla minulle tuli se olo, mikä mulle tulee aina silloin kun jotain epätodelliselta tuntuvaa tapahtuu. Ihan kuin olisin katsellut itseäni vierestä. Ei mun elämässäni tapahdu tällaista, että aamulla herään, tapaan asianajajan ja kävelen korot kopisten oikeuteen. Muhun iski valtava suru kun mietin miten siitä kamalasta erosta seuraa vielä näin kamala tapahtuma. Tuntui etten saa happea ja itkin. Yritin soittaa ystävälleni, mutta hän ei vastannut puhelimeensa. Ymmärsin että minä olen tässä nyt yksin. Tämä on kamppailu, joka mun on käytävä. Olen ihan helkkarin vahva tyyppi joka pärjää ja pystyy, aina.  Näillä ajatuksilla keräilin itseni ja astelin oikeustalon metallinpaljastimen läpi.

Sovittelu alkoi sillä, että kaikki esittäytyivät

Kuvittelin tuomarin omaan kotiinsa, kukkapaita päällä leipomaan ja mietin mitäköhän psykologi mahdollisesti harrastaisi vapaa-ajallaan, ehkä sauvakävelyä naapurin kanssa. Ajatusleikki oli  tärkeä, sillä kun ollaan vakavan ja monimutkaisen asian äärellä, prosessissa missä puhutaan kieltä jota en ymmärrä, asioista joita en ymmärrä, oli lohduttavaa nähdä huoneessa olevat ihmiset vain ihmisinä. Ainoa minua pelottava henkilö, oli enää oma asianajajani, mutta se oli varmaan vain hyvä asia.

Istuimme pyöreän pöydän ympärille, jonka päälle minä asettelin laukustani lasteni valokuvan. Heitä ei saanut unohtaa, sillä kyse ei ollut minun ja ex-puolisoni riidasta. Kyse oli kuvassa nauravasta kiharapäisestä pikkutytöstä ja hänen halausotteessaan olevasta, maailman suloisimmasta pojasta. Tuomari sanoi, että meidän tehtävämme on sopia yhdessä lasten parhaasta. Niin me sitten teimme; puhuimme, sovimme, ratkoimme. Aloitimme kaiken alusta, käänsimme jokaisen kiven ympäri ja vielä kerran ympäri. Itkin, puhuin, hymyilin, nauroin, tärisin, suutuin, muistelin menneitä, kerroin itsestäni ja lapsistani. Kuuntelin vastapuolta, tuomaria, asiantuntijaa ja asianajajia. Sovittelulle oli varattu koko päivä aikaa. Iltapäivällä keskustelimme huoneessa eri kokoonpanoilla. Vastapuolen keskustellessa tuomarin kanssa, minä ja asianajajani istuimme ulkopuolella. Nainen sanoi minulle, että tilanne etenee oikein hyvin haluamaamme suuntaan. Keskustelimme siitä, mikä olisi viimeinen piste, johon olen valmis venymään, jotta asia saadaan päätökseen ilman oikeussaliin siirtymistä. Sanoin olevani valmis luopumaan toisen lapsen asumisesta. Asianajajani sanoi toivovansa ensisijaisesti sopimusta, mutta että häntä ei myöskään pelota jos juttu siirtyy oikeussaliin. Ei tietenkään pelottanut, ajattelin. Nainen sanoi, että jos vastapuoli pelkää oikeutta enemmän kuin me, saamme tahtomme läpi ja me emme ole valmiita siirtämään yhdenkään lapsen kirjoja.

Poikkeuksellinen pyyntöni

Kun oli minun ja asianajajani vuoro keskustella tuomarin kanssa ilman vastapuolta, kysyin olisko mahdollista, että minä ja entinen mieheni keskustelemme kahdestaan. Ilman että huoneessa olisi ainuttakaan vastaajaa, hakijaa, asianajajaa, tuomaria tai asiantuntijaa. Huoneessa oli hetken hiljaista, kun kaikki näyttivät pohtivan pyyntöäni ja sen motiiveja. Sitten tuomari sanoi, että erittäin poikkeuksellisesta tavasta huolimatta, se onnistuu kyllä. Ehdotukseni sopi myös vastapuolelle ja niin me pitkän päivän päätteeksi keskustelimme kasvokkain, kahdestaan. Halusin puhua omalla suullani ja tehdä asiasta jälleen henkilökohtaisen, meidän asiamme. Niin ja minä pelkäsin oikeussalia. Keskustelumme johti siihen, että lasteni isä halasi minua ja pyysi anteeksi erästä aiemmin tapahtunutta rahaan liittyvää ongelmaa välillämme. En tiedä pyysikö hän anteeksi vain tätä yhtä mainitsemaansa tapahtumaa, vai kaikkea aivan kaikkea alusta alkaen. Minusta tuntui, että sain anteeksipyynnön kaikesta, siitä kuinka suhteemme vuosia sitten päättyi ja sen jälkeisistä tapahtumista.

”Tämä sopimus päättää osapuolien riidan oikeudessa”

…kirjoitettiin koko päivän kestäneen prosessin päätteeksi paperille, jonka me allekirjoitimme. Olimme tulleet yhteisymmärrykseen siitä, missä lapset asuvat ja miten he liikkuvat kahden kotinsa välillä. Olimme sopineet juhlapyhistä, viikonlopuista, arkipyhistä, vaatteista, harrastuksista, päiväkodista, lääkäreistä, lääkkeistä, hammaslääkäreistä, neuvoloista ja miljoonasta muusta. Loppuajan olin aika pihalla kaikesta. Tuntui että aivoni sattuivat, enkä enää ymmärtänyt mistään mitään. Asianajajani valvoi terävänä etujani ja kun sopimus oli lopulta valmis,  pääsimme hyvästelemään toisemme. Halatessaan minua hän sanoi, että toivottavasti emme enää tapaa toisiamme. Henkisesti älyttömän raskas päivä ja -prosessi oli ohi. Onneksi sain kyydin kotiin, lasteni isältä.

En säästöjeni takia ollut oikeutettu oikeusapuun

Perheoikeudellisissa asioissa kumpikin osapuoli vastaa omista kuluistaan, joten minun kuului maksaa koko prosessi omasta pussistani. Mielestäni on käsittämätöntä, että Suomessa sinut voidaan haastaa oikeuteen vasten tahtoasi ja vaikka voittaisit asian (=vastapuolen hakemus ei mene läpi, vaan tilanne jatkuu alkuperäisenä), joudut maksamaan.  Minä olin säästänyt rahaa, jotta voin tarjota lapsilleni paremman elintason; oman kodin, huonekaluja, polkupyörät, ajokortit ja mitä vielä… Iso osa säästöistä oli hupenemassa asianajajan palkkaan sekä oikeuskuluihin. Jos olisin elämän mittaisen säästämisen sijaan kerryttänyt itselleni velkaa, tuhlannut ja elänyt kädestä suuhun, kuten hyvin moni tuntemani henkilö, olisin saanut täysin ilmaisen oikeudenkäynnin. Valtio olisi kattanut kaikki kuluni. Tuntui epäreilulta menettää tuhania euroja rahaa, joiden eteen olen raatanut ja pistänyt itseni tiukille. Kun asianajajani kertoi, etten ole oikeusapuun oikeutettu, ajattelin että näinkö ahkeruus ja työnteko palkitaan? Noh, loppujen lopuksi minulle kävi tässäkin asiassa todella hyvä tuuri, sillä kaikki oikeudenkäyntikuluni maksettiin toiselta taholta. Olen tästä todella kiitollinen ja ymmärrän olevani etuoikeutettu. Halusin kuitenkin tuoda tämän raha-asian esille, sillä täällä on varmasti paljon ihmisiä, joilla ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri.

Nyt fiilikseni oikeusprosessista on ihan neutraali

Se on ollutta ja mennyttä, enkä kanna kenellekään kaunaa. Vasta näin jälkeenpäin ymmärsin, että ongelmamme oli oikeastaan positiivinen; me molemmat haluamme olla ihanien lastemme kanssa mahdollisimman paljon. Asiat voisivat olla paljon huonommin.

Kommentit (22)

Järkyttyneet ja hämmentyneet fiilikset jäi tästä. Siis nosti syytteen sua vastaan huvikseen, oli valmis raahaamaan tän koko jutun oikeuteen, ja sitten kuitenkin nopeasti luovutti asian kanssa, pyysi jopa anteeksi sulta. Kuulostaa siltä, että motiivi tän homman alkuunlaittamiselle oli vain suutuksissaan saatu päähänpisto. Hänellähän oli jo kaikki, talo, uusi kumppani, uusi lapsi, yhteishuoltajuus…

Mitään muuta en voi enää kysyä kuin että miksi, MIKSI? Mikä saa ihmisen toimimaan tuolla tavoin, ottamaan lapset pelinappuloiksi? Se on itsekkyyden multihuipentuma, julkeaa ja räävitöntä.

Hienoa että hoidit asian kypsästi omalta puoleltasi.
Ehkä sulla on faktoja jotka auttaa sua ymmärtämään miehesi näkökulmaa ja tekoja, tekemään koko hommasta jotenkin ihmismielelle käsiteltävissä olevan asian. Itselle jäi vaan paskanmaku suuhun että jouduit käymään noinkin epäreilun asian läpi ja vielä maksamaan siitä rahallisesti. Herranjestas. Tsemppiä ja rauhallisia tulevia aikoja!

Kiitos kun jaioit tän! Oot kyllä vahva ihminen ihan varmasti

Eikö tälläsissä tapauksissa käydä selvittää että mitkä on kotiolot ja jos on ok niin silloin ei voi hakee tosta noin vaan yksinhuoltajuutta kokonaan itelleen… Kuulostaa niin oudolta että faktat ei riitä vaan pitää oikeudessa vielä vatvoa….

Kukaan ei ole hakenut yksinhuoltajuutta.

Hyvä kun taistelit. Ja positiivista näen siinäkin, että isä lähti taistoon. Kumpikin teistä haluaa olla lasten kanssa mahdollisimman paljon. Ihanaa! On niin paljon vanhempia, joita ei lapsi kiinnosta.

Älä jooko puhu ”lasten isästä”, kun hän ei kerran isä ole. On ihan älyttömän kuluttavaa joutua kasvamaan jonkun random miehen varjossa ja väkisin kasvattaa ”suhdetta”, jota ei pitäisi olla olemassakaan. Kyllä lapsi oppii puhumaan ”isästä” ja ”äidistä”, ne kun on vaan sanoja, ja pitämään yllä sitä teatteria merkkipäiväkortteineen kaikkineen. Mutta ei se silti ole oikein. Vanhempi ei ole joku parikymppinen nulikka, joka ajattelee ensisijaisesti itseään.

Isä on se luotettava ja läheinen aikuinen, joka on vuosikausia rakentanut suhdetta lapsiin ja pystyy pitämään niistä huolta. Joka tapauksessa olisi tärkeää, että suhteet rakennettaisiin lapsilähtöisesti (eli mies on isä kun lapsi pitää miestä isänä, eikä tyyliin sairaalasta alkaen) eikä väkisin rakenneta jotain viikonloppuisyyttä ym. joka ei paljon muuta tee, kuin rikkoo kotia. Loppujen lopuksi aika harva mies, joka kuvittelee olevansa isä, oikeasti käy lapsille isästä. Mutta se automaattinen oletus ja vänkääminen siitä, että totta kai jokaisella lapsella on isä (millä perusteella?), satuttaa lasta, jos todellisuus on muuta. Ja totta kai ajaa miehetkin aika kummalliselle tielle.

En tiedä välittääkö kukaan, halusin vain sanoa, kun tätä olen jo vuosituhannen vaihteesta seurannut. Tämänhetkinen kulttuuri kun ei todellakaan tue kunnolla vanhempien vastuuta ja roolia, isien nyt varsinkaan. Eikä lapsena tietenkään tajua tai osaa jäsentää perhesuhteiden ulottuvuutta kunnolla ja lopputuloksena on jokseenkin kieroutunut käsitys vanhemmista, rakkaudesta ja itsestä.

En vieläkään oikein ymmärrä miten tämä liittyy tekstiini? 😀 Vai onko tarkoituskaan? Siis meillä ei ole mitään viikonloppuisää/-äitiä. Molemmat ollaan ihan tasavertaisia vanhempia..

En oikein ymmärrä kommenttia? On lapsilla isä tietysti?

Kiitos, kun jaoit tarinasi!
Monta vastaavaa, pitkää ja julmaakin, erotarinaa ja huoltajuuskiistaa on tässä maassa nähty ja vireillään. Jos ei ole itse kokenut, ei voi edes käsittää, miten kipeistä asioista täällä riidelläänkäänz.

Olen kuullut kyseisiä tarinoita… Omani ei onneksi yllä millään tavalla niihin sfääreihin, vaan pääsimme aika helpolla, vaikka toki raskas aihe oli.

Hurja tapaus! Ja todella röyhkeää sun ex-mieheltä, olen kuitenkin ymmärtänyt, että lastesi isällä on ollut yhteishuoltajuus kanssasi ja hän on saanut tavata lapsia useasti. Onneksi asiat päättyivät lopulta hyvin. Pakko myös nostaa hattua, että yritit loppuun asti ajatella järkevästi sekä päästä puhumalla sopuun.
Kaikkea hyvää sinulle & lapsillesi! 🙂

Kiitos. Meillä on yhteishuoltajuus kyllä ja tapaamiset puoliksi tosiaan.

Ai kauhee! Tsemppiä sulle. Oot kyl toiminut tosi kypsästi, itse en pystyisi, varsinkaan exäni kanssa. Onneksi kaikki meni parhain päin ja ex-miehesi ei onnistunut tuossa. Kaikkea hyvää elämäänne!

Kiitos! Vastapuolta ei kannata ajatella exänä, vaan lasten isänä 😉 Vanhoja kaunoja on turha tuoda tukkimaan uuden alkua.

Tuohon rahajuttuun sen verran että on oikeasti olemassa köyhiä ihmisiä joilla ei ole varaa laittaa säästöön välttämättä mitään summaa. Eikä tarvitse olla edes mikään tuhlaaja. Jos on säästöjä niin ei sossutkaan auta koska sitä rahaa kuitenkin on olemassa. Ja elämiseen se raha on tarkoitettu.

Aivan uskomattoman kypsästi toimittu todella vaikeassa tilanteessa, kun olet vielä noin nuorikin. Paljon tsemppiä oman kodin remonttiin ja ihanaa, ettet menettänyt kaikkia säästöjäsi.

Kiitos paljon! Minulla oli iso onni matkassa, olen siitä kiitollinen. Nyt on oma koti ja remppakin aika loppusuoralla.

Ei nainen kertonut mistä miksi oikeudessa oltiin 😅

Vastaa käyttäjälle Laura Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Eveliina

Eveliina

Tervetuloa kurkistamaan täällä Turun Port Arthurin 120-vuotiaassa hirsitalossa asuvan uusperheemme elämään.

Sinut mukaan toivottavat blogin kirjoittaja Eveliina 28v sekä Pete 43v ja lapset 8v ja 9v.


Ota yhteyttä:
eveliinamatilda.blogi@gmail.com

Seuraa:
Facebook / Eveliina Matilda
Instagram / @eveliinamatilda

Arkisto

X