AINOANA LAPSENA - JAKAMATTOMAN HUOMION KOHTEENA

Kuinka usein te muut vanhemmat vietätte lastenne kanssa aikaa kahdestaan? Yksilapsiselle perheelle kysymykseni tuskin tuottaa päänvaivaa, mutta useamman lapsen perheessä lapset eivät välttämättä nauti vanhempien täydestä huomiosta ilman erityisjärjestelyitä.

Olen itse monilapsisen perheen kolmas lapsi ja ikäeroni muihin sisaruksiini on pieni. Lapsuudessani minulla oli toisinaan sellaisia hetkiä, kun olin toisen tai molempien vanhempieni kanssa ilman sisaruksiani. Nämä hetket olivat kuitenkin lähinnä siirtymisiä paikasta toiseen, eivätkä mitään yhdessä vietettyä laatuaikaa. Yrittäessäni tässä muistella hetkiä, jolloin olin molempien vanhempieni kanssa kolmestaan, minulle tulee ensimmäisenä mieleen eräs lääkärireissu, kun olin ala-asteikäisenä loukannut sormeni ja molemmat vanhemmat lähtivät viemään minua lääkäriin. Sormi turposi pakkautuneesta verestä niin, että kynteeni piti porata reikä, josta veri pääsi ulos. Sietämättömän kivun lisäksi päivä oli minulle unohtumaton, koska minä olin sen pääosassa ja kurvasimme öisen lääkärireissun päätteeksi vanhempieni kanssa McDonald’sin drive-in:een. Ilman sisaruksiani.

Ollessani muistaakseni viidennellä luokalla, vanhempani saivat vanhempainillassa tehtäväksi kirjoittaa minulle kirjeen. Me oppilaat luimme kirjeet sitten seuraavana päivänä koulussa. Omasta kirjeestäni muistan kaikki vanhempieni ihanat kehut, äitini piirtämän koiralta näyttävän hevosen sekä sen, että vanhempani pahoittelivat sitä, jos olin sisarusparvessa eläessäni jäänyt vaille heidän täyttä huomiotaan. En kokenut pahoittelua aiheelliseksi, sillä en kokenut jääneeni mistään paitsi. Toisaalta lapsi ei ehkä osaa kaivata sellaista, mitä ei ole kokenut. Huomiosta piti toki joskus taistella ja minut vietiinkin lapsena kuulotesteihin, koska aina huusin sanottavani, mutta niin minä kai olin tottunut tulemaan huomatuksi. Hieman vanhemmalla iällä taas nautin keskimmäisen lapsen vapaudesta kulkea heppatalleilla, ystävillä ja yökylissä ilman vanhempieni liiallisuuksiin käyvää mielenkiintoa tekemisiäni kohtaan.

Nyt itse vanhempana operoin puolet pienemmällä lapsi- ja työmäärällä kuin omat vanhempani. Pyrin parhaani mukaan huomioimaan lapsiani tasapuolisesti. Huomionosoitukset ovat kuitenkin erilaisia, sillä lapseni ovat hyvin erilaisia persoonia ja minulla on jokseenkin erilaiset suhteet lapsiini. Esikoisestani ehkä huomaa, että hänet on jo alle kaksivuotiaana patistettu pukemaan itse haalarinsa, sillä välin kun käteni ovat olleet sidotut pienellä ikäerolla syntyneeseen pikkuveljeen. Tyttäreni on ehkä hankalampi näyttää aktiivisesti omia tarpeitaan ja vaatia huomiota, kun taas nuorimmaiseni on jotenkin kasvanut minussa kiinni häiriöttä ja tottunut olemaan sekä tunnetasolla, että fyysisesti lähempänä.

Pyrin antamaan lapsille sellaista huomiota, jota he kaipaavat. Pienempi tarvitsee aamuisin köllöttelyhetken peiton alla päälläni sekä lukemattomat halit ja pusut pitkin päivää. Toinen taas haluaa tulla huomatuksi erityisesti omien suoritustensa sekä yhteisen keskustelun kautta. Joskus kahden erilaisen lapsen välissä tasapainottelun sijasta on ihanaa keskittyä vain toiseen lapseen. On myös mukavaa itse saada lapsen täysi huomio.

Meidän lapsethan kulkevat isänsä ja meidän kodin välillä viikko-viikko rytmillä, vaihtaen kotia aina perjantaisin. Pitkää erossaoloa välttääksemme pidimme aina tiistaisin heippa-päivän, jolloin sen viikon etävanhempi haki lapset päiväkodista yhdeksi iltapäiväksi ja illaksi luokseen. Toimimme näin jokusen vuoden, kunnes tyttäreni päätti koulun kynnyksellä lopettaa heippa-päivän vieton. Nuorempi jatkoi heippa-päivän viettoa yksin ja niin lapsemme saivat jokaisena viikkona olla yhden päivän perheen ainoana lapsena. Järjestely oli meidän kaikkien kannalta erinomainen! Oli ihanaa saada lapsettomana viikkona toinen lapsi luokseen päiväksi ja toisaalta oli kivaa kun lapsellisina viikkoina olikin yhtenä päivänä laatuaikaa vain toisen lapsen kanssa. Heippa-päivästä tuli spesiaali-tiistai, jolloin toimittiin aina yhden lapsen ehdoilla ja tehtiin hänestä lähtöisin olevia asioita.

Hiljattain lopetimme heippa-päivät kokonaan, sillä lisääntyneiden harrastuspäivien takia päivästä alkoi tulla harrastustavaroiden logistiikan kannalta hieman haastava. Nyt olemme eläneet jo jonkin aikaa ilman heippa-päivää, mutta huomaan yhä kaipaavani kahdenkeskeistä aikaa molempien lasteni kanssa. Ratkaisuksi olenkin nyt keksinyt minulle ja tyttärelleni yhteisen taideharrastuksen. Saamme tulevan syksyn myötä viettää kerran viikossa kahdestaan aikaa tyttäreni intohimon, eli taiteen parissa. Tyttäreni pääsee loistamaan taidoillaan, saaden samalla yksin kaiken huomioni. Täydellistä. Nuoremman kanssa varmaankin jatkamme aamuisia köllöttelyhetkiämme, mutta yritän vielä keksiä mikä voisi olla meille sellainen the juttu. Haluan tarjota lapsilleni mahdollisuuden siihen samaan tärkeyden tunteeseen, jonka itse niin vahvasti koin sinä yhtenä yönä, McDonald’sin autokaistalla.