Ihan mamina 05.06.2021

Vaikea isäsuhde alkoi näkyä vasta kun minusta tuli äiti

Teksti

Niina Mantere

Aloin odottaa meidän esikoista syksyllä 2018. Silloin oli kulunut melkein vuosi siitä kun olin viimeksi ollut tekemisissä biologisen isäni kanssa. Minulla on tavallaan kaksi isää. Toinen heistä on pitänyt minusta hyvää huolta ja kasvattanut minut pienestä pitäen, toinen on se keneltä sain geenit ja vaikean isäsuhteen. Kun minusta melkein kaksi vuotta sitten tuli äiti, alkoi toistuvat painajaiset biologisesta isästäni. Nyt kuopuksen synnyttyä painajaiset ovat lisääntyneet ja ahdistus on nostanut päätään. Tunnen kuinka henki salpautuu ja sydän alkaa hakata kun näen hänen autonsa liikenteessä. Nopeutan askeleita ja käännän katseeni muualle jos edes ajattelen hänen olevan samaa aikaa kaupassa kanssani.

Vauvakirjassa ensimmäisiä sivuja lukuunottamatta melkein jokaisessa kuvassa näkyy mun isäpuoli. Hänen leipomat synttärikakut, yhteiset kylpyhetket ja minä makaamassa kuumeisena hänen rinnalla. Muistan vieläkin sen päivän kun kysyin isäpuoleltani, että saanko tästä eteenpäin kutsua häntä iskäksi. Se sopi hänelle ja vuosia myöhemmin jo aikuisuuden kynnyksellä halusin saman sukunimen kun muullakin perheelläni ja marssin maistraattiin vaihtamaan nimeä. En ole koskaan kokenut, että mun sisarukset olisivat sisarpuolia, vaikka meillä on biologisesti eri isät. Henkisesti iskä on ollut aina mulle iskä ihan yhtä paljon kun nuoremmille sisaruksille.

Lapsena vietin viikonloppuja biologisella isälläni aina silloin kun hänelle sopi. Rakastin isäviikonloppuja, mutta niitä varjosti sellaiset kerrat kun biologinen isä ilmoitti yhtäkkiä äidilleni ettei tulekaan hakemaan lupauksesta huolimatta. Olen vasta aikuisena ymmärtänyt miten nämä toistuvat hylkäämisen kokemukset vaikuttivat minuun. Isä pelkäsi ottaa minua viikonlopuksi luokseen, sillä sairastuin 9kk ikäisenä vauvaiän epilepsiaan. Hän pelkäsi kouristuksia. Epilepsia oli kuitenkin ohimenevää tyyppiä ja jo kolmevuotiaana lääkitys purettiin kokonaan. Silti hylkäämisen kokemuksia tuli lisää.

Minun ollessa kouluikäinen biologinen isäni meni naimisiin. En saanut kutsua häihin. Vietin edelleen viikonloppuja ja osaa kesälomasta isän ja hänen uuden perheen luona. Kävimme lomamatkoilla ja pääsin mukaan silloin kun se heille sopi, mutta joskus lupauksista huolimatta minua ei haettu mukaan lentokentälle. Tunsin oloni heittopussiksi. Minut haluttiin silloin kun heille sopi ja minusta oli hyötyä lapsenvahtina, mutta yhtä helposti rikottiin lupauksia ja peruttiin jo sovittuja juttuja. Minulla on paljon hyviä lapsuusmuistoja siskopuoleni kanssa ja nautin aivan joka hetkestä mitä sain viettää heidän kanssa. Siksi minulla on mennyt kauan ymmärtää mistä nämä ahdistuksen tunteet tulevat. Lapsena sitä on niin anteeksiantavainen ja haluaa ajatella, että kyllä se lupaus nyt pidetään.

Kuva: Helin Kulla photography

Teini-iässä ja juuri täysi-ikäiseksi tultua pyysin biologista isääni uudelleen ja uudelleen tekemään jotain kanssani. Emme olleet koskaan tehneet mitään kahdestaan. En pyytänyt häneltä rahaa tai lahjoja, pyysin aikaa. Hän korjasi minun autoa silloin tällöin ja juttelimme autotallissa pintapuolisesti, mutta minusta tuntui aina ettei tuo ihminen tunne minua. Hän ei tiedä mikä on mun lempiväri, musiikkimaku, poikaystävän nimi tai yleisimmät luonteenpiirteet. Lopulta kyllästyin, enkä enää ottanut yhteyttä.

Äidiksi tulo herättää tunteita omasta lapsuudesta

Esikoisen odotusaikana pohdin paljon isäsuhdetta. Päätin, etten halua ottaa yhteyttä biologiseen isääni tai kertoa raskaudesta. Hän sai sen kuulla muuta reittiä ja kuulin hänen harmitelleen sukulaisille sitä kuinka hänestä tulee vaari mutta ei saa tavata lasta. Mun mielestä hänestä ei tullut vaaria, sillä ei hän osannut olla isäkään. Minulla oli iskä ja tuleva vaari ihan toisaalla.

Kun kotiuduin vauvan kanssa sairaalasta ja alkoi ihana vauvantuoksuinen arki, alkoivat myös toistuvat painajaiset. Etenkin esikoisen sairastuttua samaan epilepsiaan mistä itse kärsin lapsena painajaisia tuli ryppäinä. Näin unta missä huusin biologiselle isälleni, että ei miehenikään hylännyt meidän epilepsiaa sairastavaa vauvaa, miksi sinä hylkäsit minut. Tunteet on siitä hassuja, että vaikka vanhempi ei koskaan haluaisi aiheuttaa lapselleen tämmöistä ahdistusta voi tietyt toistuvat jutut kuten hylkäämisen kokemus seurata pitkälle aikuisuuteen. Varsinkin jos asioista ei puhuta lapselle.

Toistuvien painajaisten ja ahdistuskohtausten lisäksi hylkäämisen kokemukset vaikuttavat myös parisuhteeseen. Riitatilanteissa minun on aina saatava sanoa viimeinen sana, minä haluan olla se joka lähtee ja paiskaa oven kiinni. Suojelen itseäni siltä, etten vaan saisi enää yhtään hylkäämisen kokemusta miespuoliselta henkilöltä. Kaiken tämän oivaltamiseen meni kaksi vuotta. Nyt uskalsin ottaa askeleen ja pyytää neuvolasta lähetettä neuvolapsykologille. Enää en vastannut ”ihan hyvin” kun neuvolan hoitaja kyseli mun vointia. Vastasin miltä minusta oikeasti tuntuu.