Ainoa vika minussa oli se etten ollut poika

Istuin jälleen terapiassa. Tiesin odottaa jo ennalta, että tulisimme tällä kertaa pureutumaan syvälle mun tunteisiin biologista isää kohtaan ja niihin lapsuuden tapahtumiin minkä johdosta nyt istun tässä. En oikein tiedä millä nimityksellä kutsuisin häntä. Minulla on kyllä isä, mutta sitten on tämä ihminen joka on ehkä yrittänyt olla isä ja epäonnistunut siinä. Hassua miten paljon vahinkoa ihminen voi saada aikaan tietämättään. En pidä biologista isääni pahana ihmisenä. On vain asioita mitä on tapahtunut ja mistä minä kannan nyt taakkaa. Asioita mitkä vaikuttaa tänä päivänä kaikkeen. Parisuhteeseen, äitiyteen, uniin ja henkiseen jaksamiseen. Asioiden kirjoittaminen ylös on osa prosessia, mikä alkoi jo ollessani ensimmäistä kertaa raskaana. Lue: Vaikea isäsuhde alkoi näkyä vasta kun minusta tuli äiti

Isäsuhteessa on alusta asti ollut jotain kylmyyttä, etäisyyttä. Muistan jo varhaislapsuudesta, ihan pari vuotiaasta saakka että pyrin käyttäytymään isäviikonloppuina mahdollisimman kiltisti. Pelkäsin, että jos nyt osoitan mieltäni tai näytän tunteita isä ei ehkä hae minua seuraavan kerran luokseen. Isäviikonloput oli mulle tärkeitä, mutta johtuiko se isästä vai kaikesta muusta mitä viikonloppuihin liittyi? En nimittäin muista, että oltasi koskaan juteltu tai tehty jotain yhdessä. Se ihminen tuntui samalla tutulta, mutta samalla niin vieraalta. Ehkä teimmekin jotain yhdessä, ehkä meillä oli yhteisiä asioita. Silti suurin osa muistoista on negatiivisia, yksinäisiä ja etäisiä. Kärsin painajaisista jo alle kouluikäisenä, mutta isää ei uskaltanut herättää jos yöllä pelotti. Ei hänelle uskaltanut sanoa mitä oikeasti ajattelee, tuntee tai tahtoo. Miellyttämisenhaluisena lapsena halusin vain hyväksyntää. Siksi lempiohjelmani oli se mitä isä sattui katsomaan ja lempimusiikkia se mitä radiosta juuri silloin tuli. Ruokakin oli aina hyvää, oli se sitten pelkkää HK:n sinistä tai paahtoleipää.

Sunnuntaina isän viedessä minut kotiin äidin luokse kaikki ne viikonlopun aikaiset patoutuneet tunteet purkautuivat. Raivosin, huusin ja itkin. Tein sen äidille, koska äiti oli turvallinen vanhempi. Hän ei voisi hylätä minua ja siksi hänelle oli helppoa näyttää tunteita.

Hän olisi halunnut pojan

Minulle kävi hyvin selväksi jo lapsena, että isäni toivoi poikaa. Autoharrastajana hän olisi kaivannut tallikaveria ja ehkä hänen olisi ollut helpompi luoda suhdetta minuun jos sukupuoli olisi ollut toinen. Olin lapsena ”tyttömäinen”. Leikin barbeilla ja luin kirjoja. Olin kuitenkin kiinnostunut autoista ja vierailin usein isän tallissa katsomassa hänen puuhia. Muistan, että pyysin päästä auttamaan. Sain hoitaakseni työkalujen ojentamista, mutta hommasta puuttui se aktiivinen mukaan ottaminen – mikä olisi ehkä poikalapsen kohdalla tapahtunut itsestään. Hän teki omia hommiaan ja minä jatkoin leikkejä yksin.

Esikoista odottaessa sain kuulla kiertoteitä, että isäni harmitteli ettei saa olla vaarina lapselle. Nosti pahasti tunteita pintaan. Hän ei halunnut minua, mutta halusi minusta syntyvän pojan. Halusin suojella lasta samoilta hylkäämisen kokemuksilta.

Kovin kolaus tapahtui kun isä osti minulle pienen mopon odottamaan oikeaa ikää ja taitoa ajella sillä. Ajattelin ensimmäistä kertaa, että ompa mahtavaa – jokin yhdistävä tekijä meidän välille. Myöhemmin mopo annettiin nenäni edestä uudelle velipuolelle, eikä asiasta sen koomin puhuttu.

Lopullinen hylkääminen

Hylkäämisen kokemukset ovat varjostaneet koko mun lapsuutta. Aivan alusta asti isäni saattoi jättää sovittuja tapaamisia väliin sen suuremmin selittelemättä. Asiat paranivat hetkeksi uuden äitipuolen myötä. Hän otti minua aktiivisesti mukaan perheen yhteisiin juttuihin ja toteutti äitipuolen roolia hyvin. Lähennyin tuon perheen kanssa, minun perheeni. Tämäkin muuttui kun he päättivät muuttaa yhteen ja laajentaa taloa, olin silloin ala-aste ikäinen. Tuli riitoja, tuli hankaluuksia. Yhtäkkiä minun toisesta kodista, missä minulla oli aina ollut oma huone ja omat tavarat tuli täysin vieras. Tavarani raivattiin pois ja mulle tarjottiin siskopuolen kaapista muutamaa hyllyä aina silloin kun oleskelen heidän kotona. Olin kun mikäkin ventovieras loinen toisten nurkissa. Kaksi muuta lasta sai omat huoneet, minä en saanut edes omaa sänkyä. Aivan hetkessä asiat olivat päälaellaan. Se muutenkin hataralla pohjalla ollut kotoisa olo oli poissa. Asiasta ei edes puhuttu. Ei kysytty mun mielipidettä tai selitetty asioita auki. Toisaalta en ehkä olisi edes uskaltanut kertoa mielipidettäni. Pelkäsin edelleen, että jos sanoisin rehellisen mielipiteeni minut hylättäisi taas.

Olen edelleen hyvin miellyttämisenhaluinen etenkin parisuhteessa. Vasta nykyisessä suhteessani olen huomannut, että minulla on lupa avata suu. Voin sanoa ihan mitä vain ja se ei ole koskaan syy hylätä tai jättää. Riitatilanteissa olen ollut se joka pakenee ensimmäisenä – ettei toinen osapuoli pääsisi hylkäämään minua kuten isä teki.

Tuli aika viettää häitä. Tai minä en niistä tiennyt, vaikka edelleen vietin viikonloppuja isäni luona loisena. Sain kuulla kauniista kesähäistä Instagramia selatessa. Vieraat juhlivat ja nauttivat, siskopuoleni oli morsiusneitona ja minä en saanut edes kutsua. Ei pienintäkään vihjettä tulevista häistä. Selitykseksi sain jälkikäteen, että minulla oli sille viikonlopulle muuta suunnitelmaa. Voin vannoa, että olisin perunut ne jos olisin tiennyt isäni menevän naimisiin.

Pahinta on hidas ulkopuolelle työntäminen. Olisi ollut helpompaa jos olisi riitoja, huutamista ja erimielisyyksiä. Mutta ei. Oli vain painostava tunne siitä, ettei minua haluta. Vuosia varmistelin puolisoltani viikottain että ”rakastathan sinä minua vielä”. Olin jatkuvassa hälytystilassa.

Pikkuhiljaa välit viilenivät viilenemistään. En enää halunnut mennä siihen taloon. En kohdata sitä tunnetta kuinka omasta kodista on tullut paikka missä ahdistaa. Missä ei voi olla oma itsensä. Olin pahimmassa teini-iässä enkä vieläkään voinut puhua tai näyttää tunteitani. Loin itselleni suojakuoren. Viimeisimmät vuodet mitä olin vielä tekemisissä isäni kanssa tapasin häntä autotallissa. En ollut enää tervetullut edes sisälle taloon. 19-vuotiaana annoin hänelle viimeisen mahdollisuuden. Pyysin häntä kanssani syömään tai kaljalle. Ajattelin mielessäni, että jos nyt et lähde niin en enää yritä. Hän ei lähtenyt. Enkä minä palannut.