42 ikävuotta plakkarissa ja ajatuksia ikääntymisestä – aika sanoa hyvästi Kaksplus!

Pari päivää sitten odottelin kauhunsekaisin tuntein taas uutta merkkipäivää. Neljäkymmentä tuntui todella vanhalta ja jokainen vuosi sen jälkeen, vielä vanhemmalta. Hieman jopa itketti viime viikolla miettiessäni, mihin se viimeinen vuosikymmen tässä lapsiperhehulinassa oikein katosi?

Se onkin vauvavuosien paradoksi: aika matelee ja rientää samaan aikaan. Kun elää vauvan kanssa symbioosissa, jokainen minuutti ja tunti matelee. Iltapäivät ei tunnu loppuvan koskaan. Pää on sumea ja yksinäinen suihku on luksusta. Kunnes havahtuu siihen, että on 42-vuotias, lapset kasvaneet vaipoistaan ja matelevat päivät muuttuneet vuosikymmeneksi.

Esikoiseni Elias täytti tänä kesänä yksitoista. Siitä on jo yli vuosikymmen, kun minusta tuli äiti.

Kun ikääntyy, murtautuminen myyttisistä rooleista tuntuu helpommalta. Ei enää löydy voimavaroja tai mielenkiintoa elää muita varten, tai seurata muiden kertomaa täydellisyyden narratiivia.

Lohduttavaa on kuitenkin se, että pikkulapsivuosien raskas arki ja kesälomat ovat samalla muuttuneet paljon helpommiksi.

Lapset on jo sen verran isoja, ettei äitiä tarvita joka käänteessä pitämään hengissä, ruokkimaan, pyyhkimään pyllyjä tai vahtimaan jokaista liikettä. Voin herätä kesäaamuna ennen muita, lähteä rauhassa koirien kanssa rannalle itsekseni, hakea aamuleipää ja jättää siksi aikaa lapset keskenään kotiin nukkumaan. Jos joku herääkin ennen kuin palaan, nyt he osaavat nousta, kävellä, käydä vessassa, laittaa vaatteet ja löytää telkkarista piirrettyjä.

Elämän on tullut taas lisää tilaa ja vapautta.

Neljäkymppisenä 7 ja 11-vuotiaiden äitinä voinkin lohduttaa sinua pikkulapsiarjessa uupuvaa: se helpottaa kyllä.

Enemmän tilaa olla se minä, joka ei ole koko ajan jonkun äiti, logistiikan ammattilainen, metatyön sankari ja elättäjä.

Neljäkymppisenä 7 ja 11-vuotiaiden äitinä voinkin lohduttaa sinua pikkulapsiarjessa uupuvaa: se helpottaa kyllä.

Kun surkuttelin väjäämätöntä ajan kulumista, tunsin samalla syvää kiitollisuutta. Miten onnekasta se onkaan, että on saanut elää jo näinkin vanhaksi. Miten moni ei selviä edes näihin lukemiin. Moni ei selviä edes lapsuudesta, ei traumaattisista kokemuksista, sairauksista ja elämän koettelemuksista.

Olen kiitollinen, vaikka omat mielenterveydelliset haasteet ovat vieneet omasta elämästä vuosikymmeniä, olen vihdoinkin terve, vahva ja elämäni kunnossa. Saan elää arvojeni mukaista eettistä elämää, kirjoittaa vegaaniudesta ja eläinten oikeuksista, elää tässä kauniissa maassa, johon minut on aina otettu vastaan avosylin.

Katson tänään peilistä kasvojani ja hiusrajaa, josta tuppaa harmaita hiuksia. Naisen ikääntyminen on tabu, jota tulisi piilotella viimeiseen asti.

Päätinkin jo vuosia sitten olla meikkaamatta ja peittelemättä sitä, miltä oikeasti näytän. Kuukausia sitten aloin antaa harmaiden hiusten kasvaa. Jos ei ole normitiivista ikääntyä luonnollisesti, se normi tulee muuttaa. Ja sen me voimme muuttaa, aivan kuten me olemme muuttaneet monia muitakin epäkohtia. Voimme vaikuttaa aitoon suvaitsevaisuuteen ja naisten asemaan.

Annan karvojen kasvaa kehooni paikkoihin, joihin ne kuuluu. Ei aikuisen naisen kehon kuulu näyttää kehittymättömän lapsen keholta. Neljäkymmentä vuotta eläneen naisen kasvoissa saa olla uurteita, jotka syntyvät kaikkien kasvoihin täysin luonnollisesti ajan kuluessa.

Ikääntyessä karsii pikkuhiljaa hartioiltaan niitä odotuksia, jotka asetellaan ulkopuolelta. Yhteiskunnan paineet, kauneusihanteet, status ja paskantärkeys menettää merkitystään.

Ikääntyessä karsii pikkuhiljaa hartioiltaan niitä odotuksia, jotka asetellaan ulkopuolelta. Yhteiskunnan paineet, kauneusihanteet, status ja paskantärkeys menettää merkitystään. Alkaa nähdä peilistä sen naisen, joka on aina ollutkin, mutta joka hieman katosi sosiaalisiin ja normatiivisiin paineisiin. Miten tytön tulee olla, käyttäytyä, istua, puhua ja elää. Miten nuoren naisen kuuluu olla, käyttäytyä, istua,puhua ja elää. Miten äidin tulee olla, käyttäytyä, istua, puhua ja elää.

Meille asetetaan tiukat rajat sille, millainen hahmo on tyttö, nainen ja äiti. Myyttejä, joihin ahdamme itsemme oman terveytemme ja elämämme kustannuksella.

Ja me muutumme. Haaveet, elämäntavat, arvot ja seksuaalisuus elää elämänkokemusten ja itsetuntemusten mukana.

Kun ikääntyy, murtautuminen myyttisistä rooleista tuntuu helpommalta. Ei enää löydy voimavaroja tai mielenkiintoa elää muita varten, tai muiden kertomaa täydellisyyden narratiivia. Inhimillisyys on sitä, että näyttää haavoittuvuutensa. Ja se on vaikeampaa, kuin voisi kuvitella. Se tarkoittaa autenttisuutta, avoimuutta ja keskeneräisyyttä.

Olen kiitollinen, että olen saanut elää näinkin pitkään ja että olen terve. Kiitos, elämä.

Blogini saa uuden kodin

Blogini siirtyy eteenpäin ja haluankin kiittää Otavamedian Kaksplussaa näistä vuosista. Kiitos blogiyhteisöstä löytämilleni uusille ystäville! Uutisia blogin uudesta kodista tulossa pian. Blogini on ollut hiljainen viimeiset kuukaudet, mutta elokuussa aktivoidun taas ja tekstejä alkaa tulla säännöllisemmin. Instagramissani on päivittäin aktiivisuutta, tule sinne seurailemaan:

Terhi-Anneli

 

 

Kommentit

1 kommenttia

Kaunis kirjoitus. Hyvää jatkoa blogille tulevaisuudessa ☺️

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä