Vein Eliaksen kouluun torstaina 16.4. Meillä oli viisi viikkoa kotoilua takana ja kouluun meneminen tuntui vähintäänkin oudolta. Lapset valittivat koulun alkamisesta, kuten asiaan kuuluu, mutta huomasin molemmissa selvää tyytyväisyyttä. Vihdoinkin! Tapahtuu jotain!

Elias on 9-vuotias, eli kolmasluokkalainen. Meillä Eliaksen koulupäivä alkaa yleensä kahdelksalta aamulla, mutta nyt ohjeena oli tulla kouluun 09.10. Kaikki luokat on jaettu pienryhmiin, joiden kouluun saapuminen ja koulusta lähteminen on porrastettu. Jokaiseen ryhmään kuuluu kymmenisen lasta. Näin vältetään ruuhkaa koulun porteilla ja pidetään huolta turvaväleistä. Me vanhemmat emme saisi tulla portteja lähemmäksi, vaan hyvästellä tuli hyvän välimatkan päästä.

Me olimme saaneet etukäteen ohjeet, miten valmistautua ensimmäiseen koulupäivään: eväspaketit tulee kääriä folioon tai muovikelmuihin. Eväsrasioita ei saa olla ja jääkaappeja ei käytetä. Jokaisella lapsella pitää olla mukanaan penaalissa kaikki tarvittavat välineet, myös värikynät, sillä koulu ei anna mitään yhteiskäyttöön. Lapsi tarvitsee vaatteet joka säälle, sillä 80% kouluajasta oltaisiin ulkona. Mitään vaatteista ei saisi kuitenkaan jättää koululle, vaan ne tulee viedä mukanaan kotiin koulupäivän päätteeksi. Lapsella tulee olla mukana istuinalusta, ulkona olemista varten.

Ei ollut kauhean iloinen, kun lähdettiin. Muka!

Lähestytään koulua. Lapset maleksivat porttien ulkopuolella.

Koulun edessä on kyltit, että meidän vanhempien ei tule mennä porteille.

On vähän jännää nähdä kaikki tutut kasvot viikkojen jälkeen. Huutelen pojille, etteivät saa pussailla!

Me vanhemmat odotettiin porttien ulkopuolella, milloin opettajat huutaa pienryhmien lasten nimiä.

Kouluun on rakennettu käsienpesupiste. Ja kun lapset kutsuttin yksi kerrallaan astumaan porteista sisään, heidän tuli pestä kädet.

Pedagogi kutsuu omia pienryhmäläisiään porteista sisään.

Päivät ovat lyhyitä, sillä kouluilla ei ole resursseja pitää pienryhmiä samoissa tiloissa pidempiä aikoja. Koulupäivät alkavat ensimmäisen päivän jälkeen 8.30 ja koulu loppuu 12.30. Yleensä Eliaksen koulupäivän pituus on 08:00-14.30. Koulun ja opettajien vastuulla on opettaa lapsia ottamaan huomioon uudet säännöt: kahden metrin etäisyys muihin, jatkuva käsienpesu, ulkona oleminen ja pienryhmien liikkuminen alueella siten, etteivät ryhmät oleile missään samaan aikaan liian lähellä toisiaan.

Koulunkäynti on lähinnä ulkotehtäviä, biologiaa, kirjojen lukemista ja matematiikkaa rannalla istuen. Mikään ei ole entisellään, ainakaan vielä.

Mielestäni on kuitenkin hienoa, että lasten ja minun elämääni on tullut taas jotain entisestä edes heikosti muistuttavaa rutiinia. Askilla alkoi myös suunnitelmien mukaisesti huhtikuinen ”liukuva” siirtyminen esikouluun. Meillä kun ei ole etäopetusta ollut koko koronakriisin aikana, tämä on erittäin tervetullutta.  Me nousemme aamulla, valmistaudumme kouluun lähtöön, saan muutaman tunnin keskittyä kunnolla omiin töihini, ennen kuin haen lapset jälleen koulusta.

Tuo suunnatonta helpotusta tietää, että lapsia aktivoidaan toisaalla, he saavat olla muiden lasten kanssa, leikkiä, pelata ja kokea muutakin, kuin läppärillä tuntikausia istuvan äidin selän ja lyhyet, poissaolevat vastaukset. Pikaiset ruoat, kotona kököttämisen ja itseohjautuvuuden. Vaikka lapset ovat elämäni tärkein asia, yksi prioriteettini koronakriisin aikaan on ollut pitää työpaikkani. Sillä jos en huolehdi vastuualueestani ammattimaisesti ja kunnialla, alkaisi myös lapsillani varsin kusiset paikat. Lastenhoitomahdollisuutta minulla ei ole ollut, sillä työni ei ole luokiteltu kriittiseksi.

Me selvisimme vaikeista viikoista ja koulumaailman ammattilaiset tekevät tällä hetkellä upeaa työtä pitämällä huolta lapsistamme. Olen helpottunut –  ja kiitollinen.