Hullun lailla Tanskassa – reunahuomioita masennuksesta

 

”Masentuneelle ihmiselle koko elämä alkaa tuntua siltä kuin ajaisi moottoritietä edestakaisin sillä aikaa kun kaikki muut viettävät joulua. Se on juuri niin merkityksetöntä, juuri niin uuvuttavaa, juuri niin mitätöntä. sekä tuskallista. Ja lisäksi tuntee olevansa vain taakka lähimmilleen.” Neil Hardwick

Kuvassa olevan pakun ikkunasta kun kurkkaa sisälle, voi nähdä hellan, sohvan ja sängyn. Minulla on jo pari vuotta kytenyt unelma läpi vuoden asuttavasta pakusta, joka kuljettaisi eri puolille maailmaa reissuun.

Vielä muutama vuosi sitten en olisi ehkä pystynyt heittäytymään spontaaniin ja päämärättömään kuljeskeluun. Se nimittäin vaatii kanttia ja – mielenrauhaa.

En oo koskaan ollut mikään valtava matkustelijaentusiasti, sillä onnea ei löydä henkeäsalpaavankaan maiseman edessä, jos sisin on rauhaton. Mitä tehdä kaikella sillä upeudella, kun on sisältä rikki?

Muistan kiertäneeni nuorempana Balkania ja olleeni jotenkin sisältä tyhjä. Olin mielenterveydellisesti vaikeassa paikassa juuri lauenneen dissosiaatiohäiriön kourissa, itsestäni irrallaan, höyheneksi laihtuneena ja sillä reissulla koin selkeästi, miten mikään elämys ja matka ei vie pois sisäistä kärsimystä.

”Tuska on niin kova, että jos sen voisi todella kohdentaa johonkin, kyseinen paikka pantaisiin siteisiin ja puudutettaisiin ja ihminen pantaisiin paareille makaamaan. Annettaisiin morfiinia. Mutta vallitsevissa oloissa sen joutuu kantamaan mukanaan kaikkialle minne menee.” Neil Hardwick

Merkitykset ei syvene vierailla mailla, itseään ei löydä muualta, kuin missä jo on.

Mikään ei kiinnosta, kun ei ole henkisesti kunnossa.

Luin tuon Balkanin reppureissun jälkeen Neil Hardwickin kirjan ”Hullun lailla”, jossa Hardwick kuvailee millaista oli syvän masennuksen ja burn outin kourissa tehdä televisiosarjaa, jossa hän kiersi ympäri maailmaa.

Hardwick makasi palmurantojen ympäröimänä huoneessaan. Mitkä seikkailut jalkojen juuressa, mutta mihinkään ei pystynyt. Samaistuin hänen tarinaansa ja se oli käänne omassa parantumisessa. Miten mieli alkaa järkkyä ja se näyttäytyy vain fyysisinä oireina. Miten trauma pakottaa katsomaan sisäänpäin, jotta voi lopulta joku päivä päästää irti.

Nyt tuntuu viimein, että voisin taas matkustaa rauhassa. Nyt voisin kulkea reppuni kanssa seikkailemassa ja tuntea iloa kohtaamistani ihmisistä, paikoista ja kiehtovista tarinoista. Jaksaisin jopa nostaa kamerani, ja tallentaa näkemääni. Pystyisin jopa ehkä tekemään tarinoita,  ja julkaista niitä muidenkin katsottaviksi.

Hieman ajelehtisin, eikä se olisi ahdistavaa tai pelottavaa.

Vaikka koko ajanhan tässä on vähän ajelehdittu, enkä koskaan suunnitellut elämää ennalta. Pyrin vaan seuraamaan sydäntä, intuitiota, tarttumaan tilaisuuksiin ja janoan asioita, jotka tuo iloa.
Jos jostakin asiasta saa syvää iloa, menen sitä kohti.

Tanskaankin ajelehdin, sillä oli kiinnostavaa asua muualla. Oli oman voinnin kannalta ehkä ihan sama, missä kipuilisi. Mikään maa tai valuutta ei voisi sisäistä kipua parantaa. Mutta olikin todella mielenkiintoista, joskin myös todella haastavaa, alkaa elää vähän marginaalissa, siellä laidoilla ulkopuolisena. Jättää taa Suomessa määritelty identiteetti ja päästää irti.

Kun liikkuu juuriltaan uusiin maisemiin, vapautuu olemaan muutakin, kuin lukkoonlyödyt ja toisinaan tukahduttavat roolinsa. Miltä tuntuu, kun menneisyys, taidot, työ ja ihan koko historia, lakkaa olemasta? Se joko aiheuttaa valtavan identiteettikriisin, eikä löydä itseään enää mistään. Mikä minä olen, jos kaikki ulkoinen tuotteliaisuus riisutaan?  Sieltä voi löytyä rajattomuus, joka aiheuttaa pakokauhua.

Tai sitten, sieltä voi löytyä myös vapaus olla ihan mitä vaan.

Ja niin lakkaa kipu, laskeutuu rauha.

”Useimmat ihmiset jotka eivät ole koskaan depressiota kokeneet eivät taatusti tajua, että masennus myös sattuu. Masentuneella ihmisellä on kipuja.
Syy ymmärtämättömyyteen on se, että täsmällistä kipupistettä on mahdoton osoittaa, toisin kuin vaikkapa hammassäryssä tai mahakivuissa. Mutta voin vakuuttaa, että masentunut ihminen, joka istuu tuntikausia liikkumatta ja tuijottaa ulos ikkunasta, kärsii tuskia. Jotta hän voisi osoittaa, missä kipu on, hänen pitäisi mennä itsensä ulkopuolelle tai peilin eteen osoittamaan itseään ja sanoa: ”Sattuu. Sattuu olla minä.” Neil Hardwick, Hullun lailla.

– Terhi-Anneli

 

Kommentit

1 kommenttia
Avatar

Kiitos, kun kirjoitit tämän. <3

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä