Kun lapsilta vietiin about kaikki

Meillä meni kaikki kiinni joulukuussa 2020. Siis kaikki. Koulut, baarit, salit ja kaupat. Ruokakaupassa saa käydä, jos pitää maskia. Ruokakauppareissusta on tullutkin viikon kohokohta. Suuri seikkailu, jossa kohtaa muita maskiensa takaa pälyileviä silmiä. Ihmisiä, jotka ei ole oma perhe. Sillä kokoontumisrajoitukset on myös olleet sen maksimissaan viisi henkilöä jo pitkään.

Kohta ollaan maaliskuussa ja kärsivällisyys on venynyt omaksikin ihmetyksekseni. Nyt alkaa kuitenkin kuminauhat paukkua, sillä missään ei ole merkkejä siitä, että mikään tulisi muuttumaan lähiaikoina. Tai mistä sen tietää, tällaistahan tämä koronaika on. Yhtäkkiä voi tapahtua jotain, josta ei tiennyt vielä eilen.

Lapsilta on viety about kaikki. Koulunkäynti, kaverit ja harrastukset. 

On eri asia elää vapaudessa, kun saa tehdä jotain jos haluaa, tai olla tekemättä, jos ei halua. Kun viedään pois sekin valinnanvapaus, alkaa ahdistaa. Ymmärrän rajoitusten tärkeyden, mutta tässä meidän lockdownissa on tiettyjä piirteitä, joita on vaikea enää jaksaa tai hyväksyä.

Lapsilta on viety about kaikki. Koulunkäynti, kaverit ja harrastukset.

Mitä kouluikäiselle lapselle jää, jos kaikki nämä viedään pois? Äidin naama ja samat seinät päivästä toiseen. Ihanaa minulle, jos puberteetti-ikäinen sattuu olemaan sitä sorttia, jonka mielestä äiti on vielä maailman parasta seuraa.

Meillä oli talviloma viime viikolla. En muista koko viikosta mitään, sillä ei se eronnut mitenkään tästä harmaasta mössöputkesta, jossa on eletty jo pari kuukautta. No, ei se silkkaa harmaata ole ollut, mutta aika liikkumatonta. Edes mökkiä ei saa Tanskassa vuokrata. Eli meillä ei ollut mitään lomamaista tekemistä. Ei mitään, joka olisi erottanut viime viikon sitä edellisestä. Kotona oltiin aamusta iltaan. Minnekään ei voi mennä, paitsi Ofelian kanssa ulos, puistoon, rannalle ja takaisin. Metsäretkelle. Laavulle. Takaisin kotiin katsomaan Netflixiä.

Vaikka kuinka juoksisi ulkona ja punnertaisi kotona, iltaisin levottomat jalat kulkisi lisää ja seinät tuntuu kaatuvan päälle. Sitä huomaa zenimäisestä ulkomuodostaan huolimatta pakokauhuisen ajatuksen omassa päässään huomenna sama uudestaan. Ja ylihuomenna.

Ei ole lautapelejä, joita ei olisi tässä kodissa pelattu. Ei ole sarjaa tai piirettyjä, joita ei olisi jo kelattu eestaas. Virtual reality tanssipelit ja jumpat, check. Virtuaaliset bileet, check. Ystävät ja toverit älypuhelimessa, check.

Kun tätä samaa on sahannut kohta kolme kuukautta, niin kummakaan jos lapsilta lopahtaa mielenkiinto. Ai ette halua lähteä taas kävelylle? Metsä, laavu? Minuakin tympii tehdä yhtä ja samaa jatkuvasti. Askilla oli syntymäpäiväjuhlat, joita ei nyt paljon juhliksi voi kutsua. Kavereita ei voinut oikein kutsua, sillä niin monet perheet seuraavat rajoituksia lähes hysteerisesti. Meillä oli synttäreitä juhlimassa Askin kaveri ja – no tämä meidän oma perhe.

Aloin tuntea oman kärsivällisyyskuminauhan natinaa tosissaan eilen, kun Ask taas kyseli, milloin pääsee äiti judoon? En osannut vastata. Kuusivuotias voimanpesä voi kiipeillä kylmässä viimassa kiipeilytelineellä aikansa ja treenata äidin kanssa olkkarissa. Mutta se ei vaan ole tarpeeksi. Ei ainakaan pitkäksi aikaa.

Influensserit lentää täällä Dubaihin, Itävaltaan laskettelemaan ja aikuiset järkkää keskenään bileitä. Aikuiset on myös osittain palailleet työpaikoille. Kun sitten teinit istuu päivät läppärillä kotona ja seitsemänvuotiaalle ei saa pitää syntymäpäiväjuhlia.

Jalkapalloonkin piti mennä. Elias ei ole päässyt edes skeittaamaan, koska Tanskaan satoi ensimmäistä kertaa vuosiin lunta. Juuri nyt, tietysti. Mutta oli lumessa onneksi muutosta tähän arkeen ja oli ilo nähdä lasten telmivän siinä kahden senttimetrin lumessa viikon ajan. Onneksi lumi suli jo ja jätkät pääsi tänään rampeille. Istuin siellä ramppien laitamilla ja hymyilin onnessani. Lapsia! Skeittijäbiä, yhdessä.

Enpäs olisi minäkään uskonut, miten paljon voi kaivata salille. Joogaan. Uimahalliin ja julkiseen saunaan. Vaikka helvetti spinningiin, jossa en ole edes koskaan käynyt. Haluan joka päivä palavasti spinningiin. Sinne naurettavien vilkkuvalojen sykkeeseen hikoilemaan yhdessä. Kun joku päivä salit taas aukeavat, menen heti ensimmäisenä spinning-tunnille.

Menen kaikille tunneille, joita on olemassa. Istun salin kahvilassa ja jututan jokaista ohikulkevaa ihmistä. Puristan heidän kättään ja vien kasvot oikein lähelle. Katson syvälle silmiin ja imen itseeni toiseuden uskomatonta voimaa.

Onko tässä kaikessa siis mitään järkeä? Minä osaan käydä lenkillä ja vetää kotitreeniä, mutta pyörälenkki tai kävely koiran kanssa liikuntamuotona lapsille alkaa kolmatta kuukautta olla aika pirun tylsää hommaa.

Kavereita on ollut kova ikävä.

Miksi edes lapset ei saisi harrastaa?

Influensserit lentää täällä Dubaihin, Itävaltaan laskettelemaan ja aikuiset järkkää keskenään bileitä. Aikuiset on myös osittain palailleet työpaikoille. Kun sitten teinit istuu päivät läppärillä kotona ja seitsemänvuotiaalle ei saa pitää syntymäpäiväjuhlia. Kuinka monta kuukautta voi kotona useampaa työtä tekevä vanhempi samaan aikaan keksiä 7- ja 10 vuotiaille jätkille tarpeeksi aktiviteettia, liikuntaa, tekemistä ja vastata siihen sosiaaliseen tarpeeseen, joka eri ikäisillä lapsilla on?

Jos meidän pojilla on paljon ruutuaikaa ja pelaavat illat, nostan kädet ilmaan. Ei pysty enää parempaan. Toivon vaan, että lasten henkinen kantti kestää.

– Terhi-Anneli

 

Kommentit

1 kommenttia

No, teillä oli sentään jokin hetki, että pääsitte ulos (vaikka siitä onkin monta kuukautta aikaa). Me oltiin nyt karanteenissa vuoden (maaliskuun 16.3.2020 asti), kun ryskiryhmäläinen on omassa perheessä. En tiedä, miten lapset tulevat kestämään tämän kaiken ja miten se tulee vaikuttamaan heihin tulevaisuudessa. Olen pohtinut samaa asiaa tässä: https://viaperasperaadastra.com/2021/01/31/k-sukupolvi-pandemian-vaikutus-lapsiin/
Harmillisinta on se, että tiedämme sen varmaan vasta silloin, kun on jo myöhässä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä