Kunpa saisi vielä ripustaa pyykkiä

Pahoittelen jo etukäteen, etten osaa esittää asiaani kauniimmin ja kypsemmin. Pitäisi esittää kärkevä, osuva, tunneälykäs ja teoreettinen syväanalyysi niistä tunteista, joita tuolloin koin. Mutta sisälläni raivosi nuoren minäni ääni, jonka tunnetilaa voi kuvailla vain yhdellä tavalla:

vittu kun vitutti.

Niin mikä minua vitutti? Oli varmaan joku kotoilun toinen kuukausi menossa, kun pesukone päätti sanoutua irti tehtävistään. Monet Instagramin päivittäisistä seuraajistani tietää nimittäin sellaisen tosiasian, että vihaan pyykkäämistä. Pyykkäämistä, ripustamista, viikkaamista ja viikattujen pinojen kanniskelua lasten kaappeihin. Metatyö, kaikki työvaiheet ja vaatetuksen jatkuva ajatteleminen aiheuttaa sanomatonta stressiä.

Aika kuluu väjäämättä ja pyykkäämisen päivittäinen, viikottainen ja vuosittainen ratas kääntyi aina uudelleen.

Se on kaikki jotenkin niin vastenmielistä toistoa muistuttaen siitä, miten yksi vaatteiden käyttökerta meni taas. Nyt on aika jälleen kerran pestä tämän päivän tapahtumat ja ruokavaliot pois lapsesi vaatteista ja odottaa seuraavaa päivää, kun hän juoksee maailmalla kokien jälleen uusia asioita.

Aika kuluu väjäämättä ja pyykkäämisen päivittäinen, viikottainen ja vuosittainen ratas kääntyy aina uudelleen. Kuin ikiliikkuja, jota ei pysäytä edes elämän ja kuoleman kiertokulku. Kaikki vanhemmat ja ihmiset ympäri maapalloa pyykkäävät jatkuvasti.

Jos pyykkäämiseen väsähti edes päiväksi tai pariksi, se kostautui kasvavina vuorina ja puhtaiden vaatteiden problematiikkana aamuisin.

Vaikka vihaa pyykkäämistä, se on valitettavasti erittäin tarpeellista. Tarvitsin siis koneen toimivaksi, sillä rikkinäinen kone aiheutti enemmän stressiä, kuin itse pyykkääminen. Hätä ei olisi niin valtavan suuri, ellei pesukoneenkorjaajia olisi harmittavan vaikea saada korjaamaan omaan kotiin pesukonetta, koska niin monet eivät joko suostuneet, tai saaneet astua vieraiden ihmisten koteihin. Kokoontumiset oli rajoitettu viiteen ihmiseen, ja no, viisihän meitä oli. Mutta koska emme tunteneet pesukoneenkorjaajaa, moni ei halunnut tulla konettani katsomaan.

Miksi näin?

Koronan kolmas aalto löi halki Tanskan ja kaikki meni kiinni. Ensin lapset jäi kotiin koulusta, sitten putiikit, kampaamot, ravintolat ja jokainen eksklusiivinenkin kivijalkaliike löi lapun luukulle. Siitä oli vain itseään syyttäminen, sillä mehän edustajamme olimme joko valinneet asioistamme päättämään, tai sitten olimme olleet liian laiskoja raahautuaksemme äänestyskopeille. Niin tai näin, olimme vastuussa tilanteesta.

Mutta siksi en siis saanut korjaajaa konetta katsomaan.

Pesukoneen rikkinäisyys ei olisi myöskään ollut niin täysin masentavaa, ellei meille olisi juuri tullut rescue-koiramme Ofelia, joka vielä teki aika paljon vahinkoja. Milloin lirahti sängyille, matoille tai vaikka lasten nakkelemien vaatteiden päälle, vilteille ja sohvalle. Joskus pääsi vahingossa ihan vaan sylissä istuessa. Mukavaa.

Likapyykkiä ja erityisesti volyymiltaan valtavaa lakanapyykkiä alkoi jo parissa päivässä kertyä vuoriksi kylpyhuoneen lattialle. Ne ei enää mahtuneet likapyykkikoreihin vaan pursuilivat joka puolelle kuin humaltuva vaahtomeri. Kolmantena päivänä pakkasin jätesäkin täyteen akuuttia pesua kaipaavat vaatteet ja ajoin kaupungin pesulaan. Siellä NeuvostoVenäjän aikainen raha-automaatti söi setelini ja koko kone pimeni.

Pesulan pöydässä röökiä ja kaljaa vetävät päivittäiset pesula-asiakkaat osoittivat kyllä myötätuntonsa, mutta en jaksanut alkaa soittelemaan pesulankorjaajan numeroihin ja odottelemaan myös korjaajaa pesulaan. Otin säkkini ja ajoin takaisin kotiin. Avasin koneelle listan korjaajista, joita aloin soittaa läpi verisuonet päässä sykkien. Minähän löytäisin sinut rohkea korjaaja. Meillä ei ole oireita, ei ole tuttuja joilla ollut oireita, tule tänne ja korjaa tuo kone niin muistan sinut lopun elämääni ja palkitsen sinut ruhtinaallisesti.

Herään eräs aamu jo ennen kello kahdeksaa puheluun, jossa joku Morten kertoo tulevansa kohta katsomaan konettani. Morten tuli, puhdisti putkistot, maksoin maltaita ja onnellisena aloitin vuorten hitaan purkamisen pesemällä.

En nyt väitä, etteikö tavalliset arkiset asiat saisi  joskus uuvuttaa ja ottaa päästä. Mutta miten paljon me valitamme pienimmistäkin asioista, kuten pyykkäämisestä ja pyykin ripustamisesta.

Vaikka olin epätoivoisesti kaivannut ehjää konetta jotta pääsisin pyykkäämään, prosessi oli edelleen vastenmielistä.

Kone linkosi ja kuulin sen räminän toimistooni, joka sijaitsee makuuhuoneeni perällä. Kirosin  mielessäni  jo valmiiksi sitä ärsyttävää tehtävää joka kohta odottaisi: kaikki ne sukat, jotka koneessa odotti kuivumaan ripustamista. Jokainen vaate, joka pitäisi ensin suoristaa ja ripustaa. Liike, joka piti tehdä sata kertaa päivässä. Ja nostella kuivat telineeltä, viikata ja sukat parittaa.

Olin päivien aikana lietsonut itse itseni aikoimoiseen ärsytystilaan.

Joka päivä kiitollisena siitä, että olen täällä yhä lasteni pyykkiä ripustamassa.

Kunnes sitten silmiini osuivat sanat, jotka syöpään menehtynyt 36-vuotias hiihtäjä Mona-Liisa on ystävälleen sanonut:

Kunpa saisi vielä ripustaa pyykkiä.

Agressiivista vatsasyöpää sairastunut, minua nuorempi nainen, kuoli vuonna 2019. Viimeisinä elinaikoinaan hän neuvoi ystäväänsä nauttimaan pienistäkin arkisista asioista. Sillä mikään, edes pyykin ripustaminen, ei ole itsestäänselvyys.

Jopa pyykin ripustaminen voi olla yhtäkkiä ohi, lopullisesti.

Koskaan ei tiedä, milloin ripustaa pyykkiä viimeisen kerran.

Luen kuin riivattuna Mona-Liisasta kertovan kirjan, jonka sivut vettyvät kyynelistäni. Ahmin syitä sille, miten arvokasta on jokainen pieni likainen paita, reikäiset sukat, käteni jotka pystyvät ne keräämään, nostamaan, pesemään ja ripustamaan.

Lopussa hanat aukeavat lopullisesti.

”Vain reilu viikko ennen pois nukkumistaan Mona-Liisa Nousiainen halusi vielä toteuttaa Isabellan toiveen viettää päivä Linnanmäellä. Se tapahtui äidin 36-vuotispäivänä, vaikka vointi oli jo niin heikko, että hän ei jaksanut kunnolla kävellä. Avuksi lainattiin huvipuistosta pyörätuoli.

Mona-Liisan aviomies Ville Nousiainen kertoo:

”Viimeistä kertaa Tulireessä Mona katseli kaihoisasti taivasta kohti ja haaveili. Hän sanoi hiljaa itsekseen, että ’nyt mennään, nyt mennään viimeistä kertaa’. Hän tiesi, että kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu todella viimeistä kertaa.”

Sen jälkeen en ole kertaakaan ollut vittuuntunut kun ripustan pyykkiä.

Toinen näkökulma, toinen tarina kuin oma, voi muuttaa pysyvästi. Jokin sisimmässä liikahtaa, ymmärtää, syvenee ja muuttuu.

En nyt väitä, etteikö tavalliset arkiset asiat saisi  joskus uuvuttaa ja ottaa päästä. Mutta miten paljon me valitamme pienimmistäkin asioista, kuten pyykkäämisestä ja pyykin ripustamisesta. Olemme lopen kyllästyneitä jatkuvasta kokkaamisesta, lasten harrastuksista ja kiukutteluista. Nukuttamisesta, jopa. Kaikesta siitä pienestä, joka pitää lopulta meidät elämänlaidassa kiinni.

Huomaan itseäni tarkkailemalla, että miltei aina se uupumus ja ärsyyntyminen arkisiin kotitehtäviin liittyy siihen, että sitä on mielessään ja haaveissaan jo toisaalla. Emme ole tässä läsnä nauttimassa puhtaan pyykin tuoksusta, vaatetelineillä käyvästä tuulesta ja maasta jalkojen alla.

Olemme jälleen kerran tätä ärsyttävää arkista kotityötä suorittamassa. Tunne ja ajatus vie, myllyttää asiasta tukalamman ja kauheamman kuin se koskaan olikaan.

Kyse on aina perspektiivistä ja siitä, onko tietoisesti tässä ja nyt.

Ripustelen ja viikkaan – kuin se tapahtuisi viimeistä kertaa.

Mona – Liisan viisauden saattelemana tänäänkin siis tartun pieniin rakkaisiin paitoihin ja housuihin, nostelen ne kuivaustelineelle hellästi kuin kukkaset. Joka päivä kiitollisena siitä, että olen täällä yhä lasteni pyykkiä ripustamassa.

Kertaakaan ei ole enää vituttanut.

Ripustelen ja viikkaan – kuin se tapahtuisi viimeistä kertaa.

 

 

 

Kommentit

4 kommenttia
Terhi-Anneli

Hei!

Kiitos paljon koskettavista sanoistasi. Paljon voimia tilanteeseesi ja toivon, että paranet, etkä koe asioita viimeistä kertaa.

Terhi

Avatar

Kauniisti kirjoitettu, ja viisaasti. Kiitos ❤

Terhi-Anneli

Kiitos! 😉

Terhi

Avatar

Tiedän tunteen, sairastan itse vatsasyöpää eikä tiedä paranenko tästä enää. Jokaisen asian kohdalla mietin onko tämä viimeinen kerta kun käyn jossakin paikassa. Elämä itsessään saa aivan uuden merkityksen, kaikki turha jää pois. On ihan yhdentekevää paljonko jollain on omaisuutta, kuinka hienolla autolla ajaa yms. Todellinen onni löytyy elämän pienimmistä hetkistä ja aivan arkisista asioista. Elämän lanka on todella ohut etkä koskaan voi tietää milloin on viimeinen päivä täällä maan päällä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä

Pysy kartalla ja tilaa Kaksplussan uutiskirje

X