Nyt meni hermot ja sen kyllä huomaa: saako vanhempi raivostua?

Meni työpäivä taas liian myöhään. Jumitin kaatosateessa motarilla Aarhusista kohti kotia, leveitä kuljetuksia ja jotenkin uuvuttava tapaaminen takana, joka saa pään täysin sumeaksi. Puhelin soi jatkuvalla syötöllä oletko kohta täällä sun piti olla täällä jo puoli tuntia sitten? Olen tulossa, motari on jumissa ja sitä paitsi mulla tulee kohta kuset housuun. 

Tiesin että päivästä tulee tiukka ja olin viime viikolla kalenteria tuijotellessa miettinyt, ehtisinkö ajaa 90 kilometriä edestakaisin tänään – ja päätin että ehdin hyvin. No tässä sitä sitten oltiin, jumissa, myöhässä, väsyneenä, nälkäisenä ja kupla otsassa.

Omassa päässä naksahtaa. Nyt en kestä enempää. 

Saavun kotiin tunnin myöhässä ja lastenhoitaja katsoo minua tuimasti, mutta lempeästi. Otan läpimärkänä lasten onnelliset halaukset vastaan ja ryntään keittiöön tekemään ruokaa. Kello on jo kohta seitsemän. Lapsilla on varmasti kiljuva nälkä. Minulla ainakin on.

Myöhemmimn lapset kikattelee ja leikkii ruoka suussa. Kyselen koulupäivästä, vaikka selkää särkee, päässä tuntuu tylsä jomotus ja tekisi mieli vaan pistää maate edes vähäksi aikaa. Pojat ei kuuntele, sillä niillä alkaa olla taas sokka irti. Pyydän lapsia rauhoittumaan ja kertomaan vähän mitä on päivän aikana tapahtunut. Mömmömmöö toinen pelleilee, kuin ruoka heräisi henkiin jonakin limamonsterina kielen päällä ja pienempi purskahtaa nauruun, niin että perunat lentelee suusta ympäri pöytää ja lattioille.

Käsken poikia rauhoittumaan, toinen saa luvan hakea luutun ja kaikki pyyhitään. Pienempi valuu spagettina tuolilta lattialle korisemaan ja alkaa ryömiä keittiötä kohti. 10 vuotias Elias hyppää omalta tuolilta ja istuu möyrivän zombien päälle.

Nyt pojat oikeesti. Oonko sanonu nyt kymmenen kertaa että rauhoitutaan syömään? Ask heti ylös ja Elias oot sen verran isompi, ettei tarvi yhtään yllyttää.

Mitään ei tapahdu. Yritän hengitellä syvään ja ajatella, että on myöhä. Lapsia väsyttää, minua väsyttää ja ikävä usein purkautuu tällaisena riehumisena. Sitten Elias istuu Askin pään päälle – ja Askin suusta purkautuu viiltävän korkea kirkuna ja itku. Omassa päässä naksahtaa. Nyt en kestä enempää. 

Nouse hiljaa omalta paikalta, tartun Eliakseen käteen, talutan sen omalle paikallensa, nostan Askin ylös ja sanon hiljaa, mutta todella vihaisena, nyt haet sen luutun niinkun sanoin ja sä pyyhit nämä sotkut.

Joo joo äiti Ask huomaa että menetin hermoni. Poika kulkee jäykkänä katse maassa. Pistää vieläkin vastahankaan. Nyt se on myös vihainen minulle ja sehän lisää vettä omaan ärsytysmyllyyn.

Seuraavaksi kuljen ympäri kotia ja nalkutan miten kaikki on kaaosta, joka paikassa on ruoantähteitä, vaatteet nakattu minne sattuu ja ääneni nousee olohuoneen kohdalla täällä on tehty taas joku sohvalinnake mutta onko pakko viherkasvitkin tuhota siinä samalla? Miks te ette ikinä osaa varoa vaan kaikki pitää rikkoa!??

Pojat istuu hiljaa lautastensa ääressä ja Eliaksen huulilta kuuluu sori  äiti.

Lapsen hiljainen ääni pysähdyttää ja saa kiukun laantumaan. Mitenhän lapsi näkee tällaisen raivoavan äidin, pelottaakohan niitä?

Nuo sanat saa oma raivarin tulemaan päätökseensä. Lapsen hiljainen ääni pysähdyttää ja saa kiukun laantumaan. Mitenhän lapsi näkee tällaisen raivoavan äidin, pelottaakohan niitä?  Olen ollut niin kiukkuinen, että olen aivan hengästynyt. On kuin heräisi jostain horroksesta, jossa antoi tunteen viedä.

Istun poikien kanssa pöytään ja pyydän anteeksi, taisi äidillä mennä vähän hermot. Sori kun hermostuin, mutta en meinannu oikeesti jaksaa tuota teidän riehumista. Tulin sieltä Aarhuusista ja muakin väsyttää. Eikö voitaisi vaan syödä rauhassa ja jutella?

Tiedän, ettei lapset sotke ärsyttääkseen. Pelleily  ja leikkiminen on lapsen tapa olla ja nähdä maailmaa, ei sillä ole useinkaan provokatiivista agendaa. Mutta eihän sitä lasten vuoksi koskaan oikeasti hermostukaan, vaan taustalla on aina muut syyt.

Kun on kevyt olla, pää on selkeä ja levännyt, on helpompi heittäytyä hetkeen.

Jos oma olo on tasapainoinen ja hyvä, sotku ja pelleily ei paljon päätä pakota. Silloin nauran mukana ja ryömin lattialla lasten kanssa. Kun on kevyt olla, pää on selkeä ja levännyt, on helpompi heittäytyä hetkeen.

Stressi ja väsymys saa toimimaan päinvastoin. Lasten ennakoimaton perseily voi mennä yli hilseen varsin helposti,  jos taustalla on uupumusta. Jos on jo joku etukäteen harmittava asia. Joskus olen saanut provosoivan ja  ilkeän viestin sosiaalisessa mediassa, ja se on jäänyt kummittelemaan mieleen. Työtehtävä jäänyt kesken ja mieli siintää jo sen ratkaisemisessa. Illalla odottava palaveri ahdistaa ja ei osaa rentoutua. Ihmissuhteissa on selvittämättömiä riitoja. Rahat loppui ja pitäisi hankkia lapsille uudet kengät. On yksinäinen olo. Luin Hesaria ja nyt on ikävä Suomeen.

Vihastuminen ei ole koskaan mukavaa. Se vie voimia ja siitä jää jälkeenpäin aina huono maku suuhun.

Syitä omille ärtymyksille ja tunnereaktioille on monia, ne pitää vaan oppia tunnistamaan, ennenkuin tunteensa roiskii muiden päälle. Osaan yleensä jo aika hyvin ottaa omaa aikaa, jolloin voin edes hetken hengähtää ilman vastuuta. Se helpottaa omissa tunnemyrskyissä, antaa etäisyyttä ja voimaa jaksaa arkisia askareita. Sillä jos ei astu koskaan jatkuvan suorittamisen, metatyön ja äiti-roolin ulkopuolelle, pinna voi kiristyä pienistäkin asioista.

Katson kiltisti istuvia poikia ja oma raivoaminen harmittaa entistä enemmän. Vihastuminen ei ole koskaan mukavaa. Se vie voimia ja siitä jää jälkeenpäin aina huono maku suuhun.

Lapsilla on todennäköisesti vain ollut  ikävä, nälkä ja tarve olla lähellä. Miten tärkeää on eskaloituvissakin tilanteissa osata aina asettua lapsen tasalle ja nähdä tapahtumat lapsen silmin. Mutta ensin pitää silti osata rauhoittaa itsensä, jotta voi astua lapsen kokemusmaailmaan.

Sitten mietin, että onhan lasten ihan hyvä nähdä joskus sekin, että äitikin on vain ihminen. Äitikin on joskus väsynyt ja perseilee.

Ja toivottavasti lapsi näkee, miten kaikki tunteet on sallittuja. Niin aikuisille kuin lapsillekin.

Jos lapsen uhmaa ja kiukkua ei kestä yhtään, voi taustalla olla omien tunteiden tukahduttaminen. Kestettiinkö omia kiukkuja, kun oli pieni? Jatkuva huutaminen ja raivoaminen voi olla yhtä satuttavaa kuin lyönti. Kenenkään ei tulisi elää perheessä, jossa on jatkuvaa pinnan kiristelyä, haukkumista ja huutamista. Mutta tottakai kuppi menee joskus nurin itse kullakin ja se on taas ihan normaalia.

Toivon että äitinä osaan näyttää omilla tunnetaidoillani, että vaikka joskus tulee kiukku, niin yhtä tärkeää on pyytää perseilyä toisilta anteeksi. Anteeksi pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan vahvuutta. Omat tunnerektiotkin voi lapselle selittää auki, jotta lapsi ymmärtää miksi tunteet löi hieman yli juuri tänään. Ei lapsen tarvitse kaikkea tietää,  mutta asiat voi selittää ikätasoisesti.

Ja toivottavasti lapsi näkee, että kaikki tunteet on oikeasti sallittuja. Niin aikuisille kuin lapsillekin.

Kommentit

2 kommenttia
Terhi-Anneli

Hei Jenny!

No sanopas muuta. Ei suuttuminen ole koskaan mukavaa ja jälkeenpäin on tympeä fiilis. Ei aikuinenkaan osaa hallita tunteitaan, vaikka kovasti sitä lapsilta vaaditaan. Peräänkuulutan tässä myötätuntoa kaikilta; kukaan ei ole täydellinen. Kun muut tuomitsee lapsen perseilyn julkisesti, mietitäänpäs siinä kohtaa myös omaa käytöstä. Onko se aina niin hallittua ja täydellistä? Enemmän tilaa kaikille tunteille ja niiden merkitykselle. Tunteillaan menemään!

Terhi

Avatar

Hyvin kirjoitettu, kiitos tästä! Itselle vanhemmuudessa haastavinta on juuri nuo hetket jolloin menettää hermot, jälkikäteen on tosi huono omatunto vaikka tottakai pyydän aina anteeksi hermostumistani. Olen koettanut tunnistaa omat väsymyksen ja ärsytyksen aiheet samoin kuin säkin.

Kiitos kivasta blogista ja mukavaa syksyn jatkoa!

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä