Olen neljäkymppinen – miltä sen pitäisi tuntua? Ja miltä se oikeasti tuntuu
Minä Nuuksiossa 31.7.2019
Neljä ja nolla. Ei enää kolkytjotainrisat ja naureskelua kun ei muista oliko se nyt 33 vai 34 kun se tuppaa unohtumaan heheh.
Sanon aina väärin kun en oikeesti enää muista! Niin mitäänsanomatonta tuo ikä, numeroita ne vaan on. Ja aikakin on ihmisen keksintö!
Mutta kun täyttää 39 vuotta niin seuraavaa rajapyykkiä ei enää unohdakaan. 38 vielä menee. On aikaa ja voi työntää tuon kammottavan ajatuksen mielestään vielä hetkeksi. Sen että onko lusinut elämästään ehkä jo puolet?
Neljäkymmentä on naisen elämässä aivan erityinen rajapyykki. Se on aika pelottavaa, sillä monet asiat voi olla jo takanapäin ja tulevaisuudesta ei osaa oikein sanoa? Mitä sen jälkeen kun lapsiluku on jo ehkä tässä ja kaikki suurimmat karikot on jo takanapäin?
Muistan vielä ne parikymppisen ajatukset siitä kun ehkä joskus lapsia. Todennäköisesti ei. Ja sitten tuli lapsia. Ja perhe ja yllättävä ulkomaille muutto. Uusperhe-elämä ja uudenlainen narratiivi. Koin synnytyksen – mitä en ollut ikinä uskonut kokevani, ainakaan hengissä. Ja niin ne vauvavuodet veivät mennessään. Aika kului.
Mutta että kymmenen vuotta hurahtaa noin vaan? Kaikkea sitä keksii vältelläkseen vastuuta siitä, että oli ennakkoluuloja aikoinaan niistä vanhoista ihmisistä, kuten nelikymppisistä. Ei sitä nuorena jotenkin oikeasti kuvitellut ikinä saavuttavansa samoja lukemia, ne tuntui niin kauhean kaukaisilta. Niihin olisi ikuisuus.
Mutta niin se ikuisuuskin riensi. Ja nyt ollaan sitten tässä. Sieltä se on nyt laskettavissa. Omasta syntymähetkestä 1.8.1979 ja aina tähän päivään.
Mutta mitä nelikymppisyys tarkoittaa oikeasti minulle naisena?
Meille nelikymppisille naisille löytyy pilvinpimein neuvoja ja vinkkejä naistenlehdissä siitä, miten pitää itsensä nuorekkaana mahdollisimman pitkään. Miten välttää ikääntymisen merkit. Nainen kun ei saisi ikääntyä, saada uurteita ja olla kiinnostunut syvällisemmistä asioista kuin ulkonäkönsä. Kuten nyt vaikka henkinen kehitys, itsetunto, ammatillinen rautaisuus ja ylpeys.
Lisäksi voi lukea miten naisen lihasvoima on tilastollisesti suurimmillaan noin 30 vuoden iässä. Sen jälkeen lihasvoima vähenee hiljalleen vauhdin kiihtyessä myöhäisessä keski-iässä, luusto alkaa haurastua, näkö voi huonontua, hedelmällisyys on lähtenyt tasaiseen laskukurviin, iho veltostuu ja aineenvaihdunta hidastuu. Liiku stressi pois! Dieettaa, syö rationaalisesti ja lepää enemmän!
Rytmitä ruokailut.
RYTMITÄ RUOKAILUT? KUN OLET NELJÄKYMMENTÄ VANHA NAINEN?
En ole taapero jonka verensokeri tipahtaa jos olen joskus nälässä.
Hohhoijaa.
Nelikymppinen nainen tietää mitä haluaa
Iho, ulkonäkö, lihominen, raskaus? Kuinka tärkeää.
Mutta entäs sellaiset tärkeät asiat kuten vaikka miten ne vaikeimmat identiteettikriisit ovat jo takanapäin ja on löytänyt elämäänsä varmuutta, kypsyyttä ja elämänkokemusta. Perspektiiviä ja myötätuntoa, viisautta kohdata erilaisuutta ja ihmisyyttä aivan eri tasolla kuin ennen. Kun tekemisessä on erilaista rauhaa ja toisaalta mikään ei hävetä: oli se maailman noloin huumori, tanssi vesisateessa, oudoille puhuminen syvällisiä lentokoneessa tai uusiin haasteisiin hyppääminen.
Kun ei hötkyillä enää turhia.
Kun on käynyt teinivaiheet, nuoren naisen kriisit, kolmenkympin superkriisit ja kaikki mahdolliset ongelmat elämänsä aikana – mikään ei jaksa hätkähdyttää enää. Kun ei pelkää turhia, voi pitää puoliaan, puhua suoraan ja ymmärtää ettei mikään vastoikäyminen ole maailmanloppu – kaikesta selviää.
Miellyttämisen tarvetta ei ole. Kun omaa sen verran elämänkokemusta että ymmärtää ettei kaikkia tule tai voi miellyttää. Uskaltaa olla oma itsensä paljaana omassa kehossaan, meikittä ja ehostamatta, miettimättä kaikenmaailman hömpötyksiä ja muiden ihmisten mielipiteitä. Jää paljon enemmän energiaa ja voimavaroja tärkeämpiin asioihin.
Vaikka vauvoja ei ehkä enää tupsahtele tuosta noin vaan, toisaalta nelikymppinen voi olla seksuaalisesti aktiivisemmillaan. Kun oma keho ja identiteettikriisit ei enää vaivaa turhia ja voi antaa palaa. Kun oman kropan virheet tai viat ei enää päätä vaivaa vaan jokainen kolhu on rakas ja tärkeä osa tätä matkaa. Nelikymppinen nainen tietää mitä haluaa. Joka paikassa,oli se petipuuhat, ura tai ihmissuhteet.
Pohdin ajankulkua ja ikääni laiturilla Nuuksiossa 31.7.2019
Kohtasin viime viikon aikana Suomessa ollessamme useamman yli nelikymppisen naisen jotka katsoivat minua jotenkin eri tavalla kuultuaan, että minulla on kohta neljäkymppiset. Kun kerroin etten aio juhlia mitenkään ja että yllätysjuhlien pelossa halusin karata lasten kanssa metsään, he katsoivat minua suoraan ja lempeästi. Kuin sanoen been there done that mutta hei, tää on hyvä juttu.
Jokaisen kasvoilla oli tietynlainen ylpeys siitä, että he ovat vihdoinkin löytäneet tiensä paikkaan, jossa ei tarvitse enää todistella mitään. Ei ole enää sitä jotain painetta pyrkiä mahtumaan lokerikkoon, johon nuoret naiset ahdetaan. Nelikymppinen nainen saa tehdä mitä haluaa ja he tekevät juuri niin.
Kolmekymppisenä voimaannuin niin etten halunnut enää meikata. En hävennyt enää sitä, jos en ollu jotenkin parhaimmillani. Ja ylpeä siitä etten välittänyt. Nelikymppisenä odotan pääseväni jonnekin vielä pidemmälle, naiseuden ytimeen.
Oma lapsuuteni ja nuoruuteni oli niin raskas ja vakavasoutuinen, että tunsin 16-vuotiaana olevani elämän ehtoopuolella. Vasta aikuisen naisen ikään päästessäni olen löytänyt uudenlaista iloa ja keveyttä sieltäkin, missä melankolia asuu. Kasvan jotenkin takaperin, kuten Benjamin Button.
Kuitenkin kun heräsin tähän aamuun, ajattelin kuten kuuluukin: neljäkymmentä. 40. Nelekyt. Niin monta vuotta on jo kulunut, vaikka tuntuu että vastahan tämä matka alkoi. Onko tämä pelätty rajapyykki, mitä nyt tapahtuu? Rypistyykö yhtäkkiä kokoon, alkaako vaihdevuodet, iskeekö keski-iän kriisi?
Istuin tänä aamuna Nuuksion metsässä yksin ja kuuntelin aamun tuulta. Muut nukkuivat. Kaukana kopsutteli tikka.
Ja ajattelin,
tuntuu ihan samalta kuin juuri äsken, eilen, 30- vuotiaana tai kun olin viisi vuotias tyllerö istumassa metsässä samalla tavalla, tukka takussa. Jotain olennaista samaa – ja silti aina hieman enemmän nöyryyttä ja viisautta matkassa.
Käyttäytyykö nelikymppinen äiti näin? No tottakai!
Kommentit
Hei!
Me kaikki toki kehitytään eri tahtiin. 🙂 Minulla oli jo 16-vuotiaana olo, että olen elämän ehtoopuolella. Elämä oli todella raskasta läpi lapsuuden ja nuoruuden. Vasta näin aikuisen naisen iässä olen löytänyt sitä iloa ja irtipäästämistä, vakavuudesta huumoria. Melankolinen sielu, jolle mikään ei ole pyhää. Koska elämä on niin vakavaa, ettei sitä oikein voi vakavasti ottaa!
* Nelikymppinen nainen tietää mitä haluaa. Joka paikassa,oli se petipuuhat, ura tai ihmissuhteet.*
Tästä olen kovasti eri mieltä. Olen 44v ja en todella tiedä mitä haluan uralleni. 20 vuotta lasten kanssa kotona ja nyt olisi aika uudelleen kouluttautua, mutta ala on hukassa. Ihmissuhteet…. Erakkona olis kiva, mutta lasten takia ei onnistu. Joskus kaipaa vierelle ystävää joka kuuntelee ja jonka kanssa höpöttää… Sitä ei vain ole! Petipuuhat.. Yli 23 vuotta samassa suhteessa, perheessä ruuhkavuodet ja petipuuhat on äkkiänopiaaeihänkukaankuule meininkiä. Välillä (todella usein) vaan tyydyttää sen toisen ja itse jää vaillinaiseksi.
Hei ruuhkavuosiin,
kiitos kun kirjoitit erilaisen tarinan. Kaikilla tilanne ei todellakaan ole sama, mutta vaikka minullakin on tavallaan kaikki auki myös urahaaveideni kanssa, koen silti erilaista rauhaa kuin ennen. Tiedän kykyni ja jos joskus en tiedä, tiedän että voin oppia ja kehittyä. En panikoi kun joudun uusiin ja haastaviin tilanteisiin.
On todella erilainen kokemus olla kotona lasten kanssa 20 vuotta, kuin mitä olen itse ollut vain äitiyslomilla.
Kuulostaa siltä ettet ole kauhean tyytyväinen parisuhteeseen ja seksielämääsi? Ehkä nelikymppisen naisen oikeus olisi vihdoinkin saada elämäänsä jotain muuta, varsinkin jos sitä kaipaa? Mitä olet itse mieltä?
Oonkohan mä henkisesti vanha… Täytän kohta 31 ja voin samaistua jo nyt sun tekstiin. 😀 tosin mua ei elämä oo kohdellut mitenkään pehmoisesti, että ehkä se on tehnyt tehtävänsä karsien kaikkea turhaa hömpötystä pois jo nyt? 🤔 (Tämä siis pohdintaa omalta kohdaltani, en tarkoita että sinua tai muita elämä olisi kohdellut silkkihansikkain! 😀 vaan että olisinko ite näin ”kypsä” (?), jos elämä olisi ollut helpompi…?)
Yhä odottelen tunnetta, miltä tuntuu olla aikuinen, se on mysteeri. 😀 huolimatta lapsilaumastakin.