Vanhemmuudesta on tehty kilpailu, jossa kukaan ei voi voittaa

Potretti meidän lapsista. Täydellinen!

Me istumme heiluvassa ja natisevassa bussissa, joka kaartelee kiemuraista hiekkatietä kuin taitava tuhatjalkainen. Poikien pitkät hiukset heiluu jokaisen töyssyn kohdalla ja suusta nousee naurunpyrskähdys. Kumpuinen tie kutittelee vatsanpohjassa.

Katselen ympärilleni ja bussissa istuu lisäksemme vain pari nuorta. Onneksi, huomaan ajattelevani. Lasten ilakointi ei siten häiritse kanssamatkustajia, sillä Suomessa pitää julkisilla paikoilla olla lasten kanssa mahdollisimman näkymätön, äänetön ja hajuton.

Suomalaiset vanhemmat kuuluvatkin maailman uupuneimpien vanhempien joukkoon, kertoo tuore kansainvälinen tutkimus.

Bussissa kuplivaa oloa tuo myös jännityksen tunne, sillä olemme päässeet pitkästä aikaa käymään Suomessa. Bussi kulkee määrätietoisesti kohti Nuuksiota, jossa odottaa metsä, mökki ja ystävät. Kun bussi pysähtyy ja laskeudumme laukkuinemme tien varteen, on kuin hengittäisi pitkästä aikaa raitista ilmaa. Lapset ovat jo potkineet sandaalit jaloistaan ja juoksevat kohti rantaa. Tämä on minun Suomeni.

Aina kun me astumme lentokoneesta Helsinki-Vantaan lentokentälle, asenteeni kuitenkin muuttuu. Minusta tulee tietoisempi, varovaisempi ja anteeksipyytelevämpi äiti. Tunnen selkääni porautuvat katseet ja jos oma lapsi puhuu kovaan ääneen, huomaan hyssytteleväni. Suomessa lasten käytöstä arvostellaan kovin sanoin ja tuntemattomatkin saattavat tylyttää julkisilla paikoilla.

Ulkosuomalaisena olen pitkään ihmetellyt arvostelua ja paineita, mitä suomalaiset äidit toisiltaan kokevat. Sosiaalisessa mediassa näkee jatkuvaa vertailua ja äidit ovat usein toisiaan kohtaan todella kriittisiä. Tuttujen ja tuntemattomienkin arki tuntuu olevan todella stressaavaa ja asioista valitetaan paljon.

Monet suomalaiset vanhemmat kokevat varmasti odotukset ja vertailun rankkana. Mikään ei riitä ja kun täydellisyyteen tavoittelu alkaa lopulta uuvuttaa, oma  rooli vanhempana näyttäytyy entistä riittämättömämpänä.

Mikä on oikea tapa synnyttää, nukuttaa, mitä ruokaa lapsen tulisi syödä ja milloin.

Jo lapsen syntymästä lähtien alkaa kova sosiaalinen paine siitä, miten asiat tulisi tehdä. Neuvoja ja kritiikkiä satelee joka suunnasta. Miten kauan pitäisi imettää, ekologiset soseet tulisi tehdä itse ja miten pitkiä aikoja äiti saisi olla lasten luota pois, ennen kuin lapsi vaurioittuu. Mikä on oikea tapa synnyttää, nukuttaa, mitä ruokaa lapsen tulisi syödä ja milloin.

Suomalaiset vanhemmat kuuluvatkin maailman uupuneimpien vanhempien joukkoon, kertoo tuore kansainvälinen tutkimus.

Yhteensä 42:ta maata koskevassa vertailussa suomalaiset vanhemmat olivat seitsemänneksi uupuneimpia. Uupumukselle altistavat yksin pärjäämisen kulttuuri sekä suoritus- ja kilpailukeskeisyys. Lisäksi uupumisen arvellaan johtuvan täydellisyyden vaatimuksista. Pitäisi olla läsnäoleva ja intensiivinen, toisaalta pärjätä ja tehdä myös uraa.

Täydellisyyteen pyrkivän vanhemman voi olla hyvin vaikea pyytää apua. Ei voi pyytää apua, koska pitää jaksaa, pärjätä ja pitää kulissit pystyssä. Kummakaan jos on romahduksen partaalla.

Mutta ketä varten vanhemmuutta suoritetaan? Miksi äidit kilpailevat keskenään asioissa, johon ei ole yhtä oikeaa vastausta ja jossa kukaan ei lopulta voi edes voittaa? Sillä täydellisyydestä tämä touhu on kaukana ja eihän elämä ole suoritus. Yksikään lapsi ei varmasti toivo täydellistä ja ylisuorittavaa äitiä.

En ole koskaan asunut Suomessa perheellisenä. Muutin Tanskaan ja sain lapseni siellä, joten minulla on kokemusta vain siitä, millaista on kasvaa vanhemmuuteen ja äitiyteen Tanskassa. Millaista raskaudenaikainen terveydenhuolto on, synnyttäminen, oma jordmor, äitiryhmät, vertaistuki ja asenteet lasten ja perheiden ympärillä.

On vaikea asettua toisen asemaan, jos ei itse ole kokenut tai ole samanlaisessa elämäntilanteessa. Kun elin perheettömänä sinkkuna Suomessa, en paljoa kiinnittänyt huomioita lapsiperheisiin ja heidän oloihinsa. Siten minulla ei juurikaan ollut odotuksia Tanskassakaan, millaista yleinen suhtautuminen ja ilmapiiri meitä kohtaan olisi, kun sain lapsia.

Elämä lasten kanssa Tanskassa on ollut aika helppoa. Tietenkin ulkomailla asuessa ympäriltä uupuu suvun ja perheen tuki, mutta rento ja avoin ilmapiiri auttaa jo pitkälle.

En ole koskaan kokenut närkästymistä tai tuomitsemista, kun olen liikkunut pienten lasten kanssa julkisissa paikoissa. Tanskassa lapset saavat olla mukana ja heihin suhtaudutaan mielestäni todella myönteisesti. Kun kerran kaupassa oma taapero sai hepulin, kassantäti hymyili ja toi lapselleni tikkarin. Muistan lukuisia tilanteita, joissa tuntemattomat aikuiset ovat auttaneet, kun olen ollut vaikeassa tilanteessa yksin lasten kanssa.

Toki tanskalaisten kasvatuksellisella vapaudella on kääntöpuolensakin.

Ehkä toisten apu, lempeys ja armollisuus on juuri niitä asioita, joita me kaikki vanhemmat tarvitsemme?

Olen saanut kerran närkästyneen kommentin kirjoitukseeni, jossa toinen ulkosuomalainen kertoi miten tanskalaisperheitä suorastaan halveksutaan muissa maissa: Kun tanskalaisperhe saapuu paikalle, alkaa ympäriinsä juokseminen ja huuto. Tanskalaiset antavat lastensa käyttäytyä miten lystäävät eikä heillä ole minkäänlaisia käytöstapoja.

Mietin tuon jälkeen, olemmeko me liian meluisia ja onko se totta, ettei tanskalaislapsille aseteta tarpeeksi rajoja?

Tanskalaislapsia kuvaillaan usein termillä curlingebørn, joka tarkoittaa yksinkertaistettuna hemmoteltuja kakaroita“Forkælet barn, der overbeskyttes og serviceres af dets forældre uden at de stiller krav.” Tanskalaislapsi on ylisuojeltu ja vanhempiensa palvelema.

Ei ole olemassa edes kahta samanlaista perhettä. Eikä ole olemassa yhtä ainoaa tapaa olla vanhempi.

Olen ihmetellytkin monen monta kertaa, miten paljon tanskalaisvanhemmat tekevät lastensa puolesta. Kaikessa autetaan, tuetaan ja avitettaan myös taloudellisesti pitkälle aikuisuuteen. Nuoren aikuisen pankkitili on usein reilusti plussan puolella, kun vanhemmat ovat säästäneet tilille pesämunaa jo lapsen syntymästä lähtien.

Konfirmaatio on tanskalaisnuorelle tärkeä juhla, jota vietetään n.14-vuotiaana ja jossa on todellista amerikkalaista Sweet 16 humua. Konfirmoidulle nuorelle vuokrataan puku, auto, juhlapaikka ja vieraita kutsutaan illallistamaan pitkän kaavan mukaan.

Tanskalaisten perhetuttujeni lapset ovat todella usein isovanhemmilla hoidossa tai vastaavasti muilla sukulaisilla. Koulujen porteilla lapsia tuo kouluun ihan yhtä usein isovanhemmat, kuin vanhemmatkin. Suomalaisena hämmästelin aluksi että halusiko ne niitä lapsia, jotta ne voisivat pitää niitä jatkuvasti hoidossa muilla vai?

Olen ajatellut monta kertaa, etten koskaan tule toimimaan kuten lapsiaan hemmotteleva tanskalaisvanhempi. Jotain rajaa sentään, sillä eikö tällainen yltäkylläisyys tee lapsesta vaan laiskan ja saamattoman?

Miten yksikään lapsi voisi voida hyvin, jos äiti romahtaa suorittamisen alle?

Niinhän sitä ennen vanhaan ajateltiin myös, että liiallinen läheisyys ja rakastaminen pilaisi lapsen. Aivan kuin hyväksyminen, läheisyys ja välittäminen koskaan olisi ketään pilannut.

Tuttujeni suvun aikuiset osoittavat toisilleen turvaa ja tukea. Lastakin juhlitaan isosti ja perheenä elämisestä tunnutaan otettavan kaikki hyvä irti. Ja onko huono asia jos vanhempi tiedostaa tarvitsevansa myös omaa aikaa? Sehän on kuin pistäisi rahaa pankkiin, kun vanhempi pitää huolta myös omasta jaksamisestaan. Miten yksikään lapsi voisi voida hyvin, jos äiti romahtaa suorittamisen alle?

Vanhemmuudesta on tehty kilpailu, jossa ei voi voittaa.

Me vanhemmat saamme väsyä, ilman että siitä pitää heti tuntea huonommuutta. Me saamme toivoa omaa aikaa ja laittaa lapset hoitoon viikonlopuksi. Se että omat lapset joskus jopa vituttaa ei tarkoita sitä, että lapsiaan ei aina myös rakastaisi. Yhteiskunnan vaatimukset ja paineet on joskus vaan liikaa. Ja on tervettä järkeä asettaa omia rajoja, tunnistaa kun oma kuppi tulvii yli ja pyytää apua.

Äitiys on mahtavaa puuhaa. Mutta myös uuvuttavaa, raskasta ja vaikeaa. Joskus menee hermot ja toisinaan ne kestää oikein hyvin. Me olemme vain ihmisiä ja se riittää.

Eikä ole olemassa kahta samanlaista perhettä. Eikä ole olemassa yhtä ainoaa tapaa olla vanhempi. Siksi kilpailu, vertaileminen ja toisten neuvominen on täysin turhaa. Ehkä toisten apu, lempeys ja myötätunto onkin niitä asioita, joita me kaikki vanhemmat oikeasti tarvitsemme?

Med venlig hilsen, Terhi-Anneli.

Minä ja nuorimmaiseni Ask.

 

 

Kommentit

1 kommenttia
Avatar

Yksi läheisimpiä kaveriperheitämme on tanskalainen. En lähtisi väittämään, että lapset ovat hemmoteltuja tai uusavuttomia. He eivät ole sen äänekkäämpiä kuin meidän. En ymmärrä, miksi maailmassa on sellainen mielipide vallassa. Ehkäpä vaan kateutta. Valoisat, avuliaat ihmiset, joiden yhteisöllisyyttä ihailen.

Suomessa taas, kun meidän penska sai hepulin parivuotiaana, joku mummeli tuli valittamaan melusta ja siitä, etten tee mitään. Mulla oli käsissä lapsi ja kaksi ruokakassia. Ulkona satoi kaatamalla ja auto oli kilometrin päästä. Tervetuloa Suomeen! (Emme asu siellä enää, mutta käyminen on kyllä kiva).

Se on totta, Suomessa raameihin pakottaminen on sitä luokkaa, että siitä haluaa pakoon. Mulla oli epäonni käydä sen prässin alla. https://viaperasperaadastra.com/2020/10/18/aitiys-vauvavuoden-tabuja/

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä