kolmistaan - Banneri
Kolmistaan 21.09.2014

Toivepostaus: Minä – lukihäiriöinen äidinkielen lehtori

Teksti
Karoliina Pentikäinen
44 kommenttia

Tämä on ehkä vaikein teksti, jonka olen koskaan tänne blogiin kirjoittanut. Ei siksi, että itkisin nyt täällä Nessu-pakettia täyteen tai surkeilisin omaa vajavaisuuttani. Ne ajat olen käynyt läpi jo ala-asteikäisenä.

Vaikeaksi lukihäiriöstä kirjoittamisen tekee se, että se on minua niin lähellä. Vähän sama kuin kertoisin siitä, millaista on olla minä. Tiedättehän? Koko juttu on niin osa minua, että sitä on vaikea eritellä. Niin ja joku todella tärkeä asia lukijan näkökulmasta voi olla minulle niin itsestään selvä, etten sitä tajua edes kirjoittaa auki.

Mutta yritän silti. Koska. No. Tämä on aihe, joka vuodesta toiseen äimistyttää oppilaitani ja josta toisaalta kysytään aina aika ajoin täällä blogissakin. Miten voi olla äidinkielen lehtori, kirjallisuuden ja suomen kielen maisteri, jos kuitenkin taustalla on tällainen oppimisvaikeus?

Minäpä kerron. Mutta varaudu siihen, että soveliaat postaustekstin merkkimäärät paukkuvat ja aiheeseen liittyy myös historiakatsaus jos toinenkin.

Minun ensimmäiset muistikuvani omasta erilaisuudestani, oppimisvaikeudesta, juontavat juurensa vuoteen 1995. Olin juuri aloittanut kolmannen luokan, ja meillä vaihtui opettaja. Syksy ei ollut edennyt vielä pitkälle, kun opettajani otti yhteyttä vanhempiini, ja kertoi epäilevänsä minulla olevan lukihäiriön. Minun vanhemmilleni asia ei tainnut tulla yllätyksenä: Isän puolen suvussa lukihäiriötä (joka siis usein periytyy) oli, ja joitain aiheeseen liittyviä piirteitä äitini oli huomannut minussa jo aikaisemmin. Se, miksi aiheeseen ei oltu aikaisemmin kiinnitetty huomiota, liittyi varmasti siihen, että olin kuitenkin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ihan normaalisti (itse asiassa jo ennen koulua), ja pienillä oppilailla kaksoiskonsonantit ja ilmansuunnat nyt muutenkin menivät usein sekaisin.

Kolmannella luokalla kaikki kuitenkin muuttui. Sen lisäksi, että äikän tunneilla jouduin joskus erkkaopettajalle (koin sen silloin valtavan nöyryyttävänä), aloin huomata, ettei koulu olekaan minulle kaikilta osin aivan helppoa. Lukihäiriöepäilyjeni aikoihin nimittäin alkoi myös ensimmäisen vieraan kielen, englannin, opiskelu, ja se jos mikä oli kylmä rätti kohti kasvoja. Entinen luokan kärkityyppi, meikämanne, olikin aivan ulalla, kun in ja on menivät sekaisin, suusta ei tullut ulos kirjassa lukevaa sanahahmoa tai kappaleen lukeminen vei hirveän paljon enemmän aikaa kuin valtaosalla muista oppilaista.

Olen pohtinut joskus, miksi lukihäiriöni ilmeni vasta ollessani kymmenen vuotta, ja olen tullut siihen tulokseen, että kiinnostukseni tarinoihin, kieleen, satuihin ja kirjoihin kannatteli minua sinne asti. Meillä luettiin kotona paljon, isi kertoi keksimiään satuja ja minä kehittelin päässä ja paperille omia tarinoitani. Piti matkata siis vieraisiin kieliin asti, jotta paljastui, missä oikeasti mentiin.

Minulla on kotona aina ollut asiat silläkin tavalla kondiksessa, että opiskeluasioissa on osattu tukea ja neuvoa. Plus ne satunnaiset itsetunnon alemmuustilat – joita siis ennen kaikkea lukihäiriö varsinkin alussa aiheutti – on osattu hoitaa oikealla tavalla. Toisaalta on aina tuettu oppimista ja jaksettu tukea, toisaalta oppimisvaikeutta ei ole saanut käyttää tekosyynä laiskuudelle. ”Teet parhaasi ja sen pitää riittää”. Sen kuulin aika monta kertaa vanhemmiltani kouluaikoinani.

Kun sitten lukihäiriö kolmannella luokalla alkoi näyttää hyvin todennäköiselle, vietiin minut monipäiväisiin lukihäiriötesteihin. Ja kuinkas sitten kävikään? Eteemme ei saatu kattavaa todistusta siitä, mikä oma luki-tilanteeni oli, vaan lappunen, jossa oli hyvin vaihtelevia ja epämääräisiä havaintoja.

Syynä tähän todistukseen, josta ei voinut vetää mitään yhdensuuntaisia johtopäätöksiä, oli ennen kaikkea oma temperamenttini. Vilkkaana typynä, ja silloin jo hyvin omapäisenä, olin vetänyt koko homman läskiksi. Viimeisen päivän kotimatkalla olin nimittäin supattanut äidilleni, että ”en viittinyt tehä sitä kunnolla kun se oli niin hölmö tehtävä”. Niinpä siinä kävi, että koko peruskoulu pärskittiin sitten läpi ilman lukihäiriölausuntoa. Siitäkin huolimatta, että oli selvää, että sehän minulla varmasti oli.

Kun siirryin yläkouluun, vannotin vanhempiani, ettei lukihäiriöstäni saisi kertoa kenellekään. Ei varsinkaan opettajilleni!

Olin nimittäin alakoulussa kokenut, että minun oppimistuloksilleni ja arvosanoilleni oli ennemmin haitaksi kuin hyödyksi se, että opettajani tiesivät lukihäiriöstä. Vaikka vetelin äikän kokeista kiitettäviä, ja ainekirjoitukseni olivat sellaisia, että ne lähes poikkeuksetta luettiin luokalle ääneen, en koskaan saanut alakoulussa äikästä kymppiä. Koin, että opettajani näki minut kovan työn teon ja treenin aikaansaaneista kiitettävistä saavutuksistani huolimatta silti edelleen sinä lukihäiriöisenä tyttöjä, joka ei voi vaan saada äikästä ylintä arvosanaa.

Kun sitten aloitin yläkoulun, sain seiskan joulutodistukseen kympin. Sen arvosanan, joka ei muuten koskaan peruskoulussa tai lukiossa enää laskenut alemmas. Oliko se sattumaa, sitä en tiedä, mutta sen koomin, kun vasta nyt aikuisena, en ole asiasta halunnut huudella.

Nyt monia varmaan kummastuttaa, oliko minulla edes todellista oppimisvaikeutta, jos niin hyvin äidinkielessä pärjäsin. Mutta kyllä minulla oli, ja on toki edelleenkin tänä päivänä, olen vain treenin ja kirjoitusinnostukseni takia oppinut korjaamaan omat virheeni. Kyttäämään niitä kaksoiskonsonantteja ja d:n ja b:n oikeita suuntia. Niin ja hei: Edelleenkään en ole mikään vieraiden kielten nero. Muun muassa lukio ruotsin ja englannin C:n papereihin sain tehdä ihan julmetusti hommia!

Abivuonna äitini sanoi minulle, että minun tulisi käydä uudelleen lukihäiriötesteissä. Siitä voisi kuulemma olla hyötyä ylppärikirjoituksissani. Saada lisäaikaa kuunteluun ja niin edespäin. Ensin pyristelin vastaan, vähän jopa suutuin äidilleni. Olin niin monta vuotta porskutellut menemään ilman, että aiheesta puhuttiin, että olin jopa itse oppinut työntämään aiheen mielestäni. Tuli vähän sellainen olo, pitääkö tässä väenvängällä palata niihin alakoulun ei-niin-mieltä-ylentäviin-fiiliksiin.

Jostain syystä kuitenkin lopulta menin testeihin. Ja tällä kertaa jaksoin pysyä paremmin aloillani kuin lähes kymmenen vuotta aikaisemmin. Alkuosa testeistä tehtiin normaaleilla suomen kieleen kuuluvilla sanoilla. Niissä ei näyttänyt olevan ongelmaa, olinhan pyöritellyt sanoja kirjoituksissani (jota jo silloin harrastin) ja lukuharrastukseni parissa jo niin kauan. Mutta heti kun mentiin epäsanoihin, niihin sanoihin, joiden kirjoitusasu ei siis suoraan ollut piirtynyt kovalevylleni, aloin tehdä klassisia mokia. Lopulta astelin testeistä ulos kourassa selkeä diagnoosi: Keskivaikea, kolmannen asteen, lukihäiriö. Lukihäiriöasteikolla 1-5 tulos oli huomattava ja niin selkeä, että se pisti testaajat ihmettelemään koulumenestystäni.

Tuo hetki elämässäni oli aika käänteentekevä. Kun ennen olin kokenut lukihäiriön nolona juttuna, sellaisena asiana, että olin jotenkin tyhmä, vapautti tämä todistus minut lopulta kurjista mietteistä. Tuli tunne, että voihan helvata! Taidankin olla aika kova mimmi, kun tällä oppimisvaikeudella olen vedellyt äikästä kymppejä, ollut muutekin luokan parhaita aina kaikissa muissa aineissa paitsi vieraissa kielissä ja kaiken lisäksi kahmaissut jo aika monta stipendiäkin hyvästä koulumenestyksestä. Ja jopa ilman säälipointseja: Maikat kun eivät olleet enää moneen vuoteen tienneet koko asiasta mitään!

Lopulta kävi muuten niin, etten saanut mitään hyvityksiä edes ylioppilaskirjoituksissakaan, koska kouluni unohti lähettää lukihäiriöpaperini ylioppilaslautakunnalle. Aluksi homma sapetti, mutta lopulta olen vain tyytyväinen, että tämmöinen pieni moka kävi. Luulen, että jos olisin saanut jollain muulla kuin sillä yleisellä arvosteluasteikolla ylioppilasarvosanani, olisin kokenut niistä lopulta alemmuutta. Että eihän nämä nyt ihan oikeita arvosanoja ole. Nyt voin olla ainakin varma, että kaikki pisteet ovat itse hankittuja.

Nyt vielä loppulätinoihin.

Lukihäiriötodistukseni jälkeen ajattelin, että olisi mahtavaa olla äikän maikka. Minä jos joku tietäisin, miltä tuntuu, jos asia ei ole helppo tai itsestään selvä. Monesti olin kokenut, että sellaiset maikat, joille oma oppiaine oli liian helppo, eivät osanneet opettaa. Miten voi edes selittää asiaa, jossa ei näe mitään epäselvää?

Niinpä päätin, että haen yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja suomea. Aluksi kriiseilin valintani suhteen. Mietin, onko oppilaitani kohtaan reilua, jos heidän opettajansa ei olekaan oppiaineessaan täydellinen. Kun sitten satuin pääsemään yliopistoon ensimmäisellä hakukerralla, aineeseen, jonne pääsi sinä vuonna 8% hakijoista sisään, ajattelin, että ehkä tämmöisen seulan läpikäyneenä voin olla varma siitä, että olen ihan riittävän hyvä. Varsinkin, kun tällä kerralla kokeeseen ei voinut mitenkään ulkoa opetella tai treenata. Pääsykokeessa oli nimittäin ainoastaan aineisto, joka jaettiin kaikille hakijoille vasta koetilanteessa.

Nykyään lukihäiriö ei vaikuta minuun mitenkään, ja toisaalta se on läsnä jatkuvasti. Näin aikuisena ajattelen, että koko oppimiasvaikeus on ollut minulle enemmänkin siunaus ja onnenpotku, kuin huono asia. Sen ansiosta olen joutunut opettelemaan työnteon merkityksen. Olen alemmuustiloissani sisulla ponnistanut aina vain ylemmäksi ja nähnyt, millaista koulu ja elämä voi olla vähän erilaisesta näkövinkkelistä. Voisi kai sanoa, että olen ihan oikeasti kiitollinen lukihäiriöstäni ja lukihäiriölleni!

Tässä minun tarinani lukihäiriöstä. Millainen on sinun tarinasi oppimisivaikeuden kokeneena tai sitä sivusta seuranneena?

-Karoliina-

Kommentit (44)

Minun lukihäiriötäni ei koskaan peruskoulussa “huomattu”. Sitä ei myöskään koskaan tutkittu. Sen kanssa oppi vain tulemaan toimeen.

Opin hyvin hitaasti lukemaan. Englannin opiskelu oli minulle aivan mahdotonta. Pianoa soitin korvakuulolta, sillä nuottiviivaston lukeminen vaati aina sen, että piti laskea nuotin paikka sormella. b ja d ovat edelleen kirjaimia, joita en erota toisistaan. Olen aina ollut hidas lukija, mutta kirjoittaminen on minulle helppoa.

Lukihäiriö on maksanut minulle unelmieni ammatin, johon olisi pitänyt opiskella vieraalla kielellä. Vaikka puhun näitä perinteisiä “koulukieliä”, en voisi kuvitella lukevani tenttikirjaa englanniksi.

Kouluvuosiini mahtuu paljon epäasiallista palautetta opettajilta. Tietämättömyyttä kai. Silti pääsin läpi peruskoulun ja lukion, ennen kuin kukaan todella puuttui lukijäiriööni.

Omien lasteni kohdalla olen tarkkana. Samaa en heille tahdo.

Kun bloggaa joka päivä, ja yleensä vielä silmät ristissä työpäivän päätteeksi F:n mentyä nukkuman, ei voi tarkastaa joka kerta kaikkia tekstejään. Tiedän jo usein postauksen lävähtäessä ilmoille, että virheitä varmasti löytyy. Jotenkin en vain jaksa ottaa asiaa niin vakavasti. Postaus on eri asia kuin printtilehden julkaisu (kolumniaikoihin olin ihan neuroottinen kirjoitusvirheiden kanssa…).

Mullekin kirjallisuus oli se paljon helpompi nakki. Suomi pakollinen paha 😉

En olekaan kuullut tuosta matematiikka tai kielet -asettelusta. Mielenkiintoista!!

Mä olin huono siis vieraissa kielissä, mutta hyvä matematiikassa 🙂

Kerro ihmeessä 🙂 Ihanaa, jos sykähdytti!

Sano tyttärellesi, että hän on tervetullut 🙂 Luokanopettajan ammatti on hyvä valinta…Meillä niitä löytyy aivan perheen sisältäkin jo neljä!

Suosittelen novelleja! Voi lukea pienen pätkän kerrallaan. Aloita vaikka Juha Itkosen Huolimattomia unelmia -kirjasta 🙂

Rakastan Maria Jotunia 🙂 Itse asiassa hän on Juhani Ahon kanssa kaikkien aikojen lempikirjailijoitani. Ankeus on niin jees kirjallisuudessa 😉

Hienoa idea. Otetaan häiriö-sana kokonaan pois! Se todellakin leimaa.

Minä uskon, että ihminen osoittaa oman pätevyytensä opettajana muilla keinoin kuin vaikkapa pilkulla. Toki pyritään siihen, että kirjoitusasu on oikein, mutta joskus oppilaidenkin on hyvä nähdä, että myös maikka tekee mokia.

Ja niin. Opettajuus. Voisin jauhaa siitä ja siihen liitetyistä aivan käsittämättömistä – työn ulkopuolisistakin – odotuksista vaikka kuinka paljon, mutta jätetään nyt tällä kertaa paasauksen sikseen. Ehkä vain totean, että ihmisiähän tässä ollaan.

Olen joskus pohtinut, että miten oikean ja vasemman erottaminen voi olla NIIIIN vaikeaa. Kun vertaa kaikkeen siihen tietoon, jota muuten on oppinut, luulisi, ettei kahden suunnan erottaminen olisi homma eikä mikään. Mutta kyllä se vaan on 🙂

Ihanaa, jos sait tekstistäni hyvän mielen!

Tässä sulle lukihäiriöisen vinkki vieraiden kielten ylppärikokeeseen. Opettele ulkoa fraaseja, joilla teet sensoreihin vaikutuksen. Sellaisia, jotka tunget aineeseen kuin aineeseen, ja joissa voit loistaa jollain upealla verbirankenteella tai prepositiolla. Toimi mulla ainakin!

Onnea kirjoituksiin ja tulevalle opiskelu-uralle!

Voi kun näitä kurjia opettajakohtaamisia ja tyhmäksi leimaamisia on niin monella lukihäiriöisellä 🙁 Onneksi löysit opettajan, joka osasi jeesata sinua!

Uskon, että lukihäiriöinen vanhempi on oppimisvaikeuksiselle lapselle toisaalta siunaus. Ainakin ymmärtää sen, millaista on, jos ei aina ymmärrä 🙂

Tsemppiä teidän syksyynne!

Hienoa, kun kirjoitit! Välillä täälläkin taidetaan tarttua pilkkuvirheisiin tai typoihin, mutta kyllä niitä sattuu meille äikänopeillekin. Mulla on aina ollut vaikeuksia pilkkujen kanssa läpi opiskeluaikojen. Suomen kielen maisteri voi tosiaan olla, vaikka joskus virheitä tekisikin. Mulla ei ole lukihäiriötä, mutta silti pitää joskus tarkistella arkisiakin yhdyssana- vai sanaliittojuttuja Kotuksesta. Inhimillisihän me opetkin ollaan. Mulle oli aina helpompaa kirjallisuuden opinnot kuin kielioppijutut.

Rohkea kirjoitus! Itselläni on ala-asteella todettu keskivaikea lukihäiriö, jonka kanssa sitten ollaan räpällelty pian 30 vuotta. Monet eivät sitä uskoisi, olen huomannut että panostan enemmän “huijauksiin” eli moninmutkaisiin lauserakenteisiin (jotka sitten kosahtavat siihen että en osaa kaikkia äidinkielen jippoja). Olen aina pitänyt todella paljon lukemisesta ja erilaisista sanonnoista ja kielenkäänteistä ja se on varmasti ollut apuna ns. perinteisten lukihäiriövaivojen karsiutumiseen.

Vieraat kielet ovat minulle suhteellisen helppoja mutta olen epätoivoisen huono matematiikassa. Olen lukenutkin, että usein lukihäiriöiset ovat huonoja joko jommassa kummassa. Siitä huolimatta, että sain jokaisesta lukion matematiikan kokeesta nelosen ja jouduin suorittamaan yliopistossa talousmatematiikan kurssin viisi kertaa, olen tällä hetkellä julkishallinnossa taloussuunnittelijana! Päätin, että se asia missä olen ns. huono, onkin se asia missä olen tulevaisuudessa hyvä. Edelleen olen huono varsinaisessa matematiikassa (työssäno sitä on onneksi vähän), olen huono hahmottamaan asioita, änkytän, minulle menee tavut ja numeron puheessa sekaisin, unohtelen sanoja ja tavutan tekstin jos en kirjoita wordissä 😀 Mutta kaikesta tästä huolimatta olen todella ylpeä itsestäni, että jaksoin sinnikkäästi harjoitella ja opetella minulle kaikista vaikeinta osa-aluetta.

Voi Karkki, miten inspiroiva teksti!! Olen erityisluokanope ja olen työssäni huomannut, miten tärkeää lasten ja nuorten on kuulla juuri tämmöisiä elämäntarinoita. Haasteista huolimatta voi kurkotella korkealle (ja kaiken lisäksi saavuttaa se)! Ihan varmasti kerron tarinasi oppilailleni 🙂

Upea tarina! Tyttärelläni diagnosoitiin keskivaikea lukihäiriö lukion kakkosella. Nyt hän opiskelee luokanopettajaksi. Kuulosti kovin tutulta tuo, ettei lukihäiriöllä “ratsasteta”. Hänkään ei halunnut sitä huomioitavan kirjallisissa pääsykokeissa mitenkään. Pitääkin vinkata hänelle blogistasi. Taidat saada uuden lukijan 🙂

Kiitos tästä postauksesta! Itsekin kärsin jonkin asteisesta lukihäiriöstä, mutta olen vasta aikuisiällä tajunnut minulla sen olevan. Kouluaikana ei kukaan puuttunut siihen, vaikka lukeminen oli minulle todella vaikeaa ja kielet ovat olleet täyttä tuskaa aina. Kouluaikana se laitettiin aina tyhmyyden piikkiin.
Olen silti valmistunut peruskoulun jälkeen kahdesta koulusta, en aina niin hyvin arvosanoin, mutta kuitenkin. Rakastan kirjoja, vaikka en ole varmaan koskaan elämässäni lukenut yhtäkään kirjaa loppuun saakka.
Ja kun nyt tästä olen puhunut aikuisiällä, niin kappas, meidän suvussahan on muillakin lukihäiriötä, mutta kukaan ei ole ennen sanonut sitä ääneen!

Kiitos tästä kirjoituksesta! Itselläni ei ole varsinaista todettua oppimisvaikeutta, mutta itse havaittua haastetta kylläkin. Keskittyminen pitkään on haastavaa, jos kyseessä kirjan (asia tai hupi sellainen) lukeminen tai luennon kuunteleminen. Tarvitsen jatkuvasti taukoja. Asioiden muistaminen on myös vaikeaa, mikä osaltaan johdatti valitsemaan alan, jossa faktojen muistaminen ei ole oleellista. Mutta yliopistovuodet ovat opettaneet elämään keskittymishaasteenkin kanssa, enkä enää pidä itseäni tyhmänä.

Muuten, Huojuva talo on toisaalta hyvin kirjoitettu kirja, mutta niin sisällöltään kamala, että en enää ikinä tule lukemaan sitä uudestaan 🙂 IB-vuosina tuli kyllä kahlattua ihan riittävästi siinä järkyttävyydessä!

Kirjoitit Karoliina tärkeästä aiheesta. Tekstiä lukiessa päässäni alkoi pyöriä hirveästi ajatuksia jotka tahtoisin jakaa, mutta koitan saada niistä sanallistettua edes muutaman.

Lukihäiriö ei kosketa minua omakohtaisesti, mutta olen seurannut läheltä sisarukseni elämää lukihäiriön kanssa. Hänelle lukuhäiriö oli (ja on tietenkin vieläkin) jokapäiväisessä elämässä näkyvä vaiva, josta hän ei halunnut kuitenkaan puhuttavan. Vaikeudet lukemisessa ja kirjoittamisessa varmasti turhauttivat, mutta ehkä myös omalla tavallaan leimasivat koulumaailmassa. Tästä viisastuneena tahtoisin tulevassa työssäni opettajana olla sellainen aikuinen, joka ottaa lapsen lukihäiriön tosissaan, muttei leimaa itse lasta. Olenkin mietiskellyt voisiko ala-asteikäisten lasten kanssa puhua enemmän lukemisen ja kirjoittamisen vaikeudesta kuin häiriöstä. Tuo häiriö-sana kun tuntuu jotenkin niin ikävän leimaavalta, ihan kuin ihmisen itsessään olisi joku häiritsevä vika. En ainakaan soisi tulevien oppilaideni kokevan itseään ”häiriöisinä”, vaan enemmänkin yksilöinä, joilla vain sattuu olemaan tällainen lukemista hidastava ominaisuus.

Kirjoituksesi oli taas yksi todiste siitä, ettei diagnoosi välttämättä estä toteuttamasta omia unelmia. Tietäisipä jokainen ”lukihäiriötuomion” saanut, että kovalla työnteolla ja sinnikkäällä harjoittelulla on mahdollista yltää niihin asioihin, jotka joku toinen saattaa tuomita mahdottomiksi. Oli mielenkiintoista myös lukea, kuinka lapsuudenperheesi kirjallisuusharrastus ja oma kiinnostuksesi kirjoitettuun kieleen ovat kantaneet ensimmäiset kouluvuodet lukivaikeuksien kanssa.
(Ja tuo on muuten niin totta, että opettajan olisi hyvä tietää miltä tuntuu niistä oppilaista, joilla koulunkäynti ja tietyt oppiaineet tuottavat vaikeuksia. Hmm, tuolla logiikalla minun pitäisi ehkä ryhtyä englanninopettajaksi 😀 )

Hienoa että jaoit tämän aiheen meidän lukijoiden kanssa. Luulen, että lukivaikeuksinen opettaja on aikamoinen tabu. Opettajiin liitetään muutenkin ihmeellisiä olettamuksia ja odotuksia. Omassa blogissani ei vielä ole paljon kävijöitä, mutta jo valmiiksi pohdin mahtaako joku joskus tarttua alaan jota opiskelen ja tulla huomauttelemaan pilkkujen puuttumisesta tai ei-niin-sulavista lauserakenteista. Eihän opettajana oleminen tarkoita sitä, että me olisimme virheettömiä sanataitureita tai muuten vain kaikkitietäviä. Toivottavasti kaikki ymmärtäisivät erottaa opettajan ammatin ja siviilielämän toisistaan 🙂

Mahtava teksti, ihanaa että otit puheeksi! Täällä myös yksi lukihäröinen. Mä olin teinivuosiin saakka kielellisesti hirmu lahjakas ja skarppi eikä lukemisessa ollut mitään ongelmia, mutta sitten parikymppisenä yhtäkkiä lakkasin erottamasta oikeaa ja vasenta. Sen jälkeen on heikentynyt tasapainoaisti ja nykyään kirjoittaminen ja lukeminen vaatii selkeää ekstratarkkuutta. Kirjoitan paremmin kuin luen ja hämään mielelläni tekstien lukijoita kiemuraisilla sanakäänteillä. Virheettömän kieliasun eteen on kuitenkin nähtävä vaivaa. Olen opetellut varaamaan kaikkeen kirjoittamiseen oikolukuaikaa ja esimerkiksi blogijutut luen aina läpi kolmesti.

Enimmäkseen tuuppaan kirjainvian sivuun enkä ajattele sitä aktiivisesti, sillä ainoa asia, jonka tekemistä lukihärö tosissaan hankaloittaa, on sanaristikoiden täyttäminen. Käytän älyttömästi aikaa miettien neljäkirjaimista koppia, joka sitten osoittautuukin koiraksi. Oho. 🙂

Kiitos rohkaisevasta tekstistäsi, olet satavarmasti oikean työn parissa! 🙂

Kiitos ihanan avoimesta postauksesta! Omalla kohdallani äitin suvussa on vaikeaa lukihäiriötä ja siitä vanhemmat sanoi jo eskarista asti. Mutta kukaan erityisopettaja ei tehnyt mulle lukitestiä paitsi yläasteella teki yks ja se näki et mul on lukihäiriö mut sit hän vaan sano et ei täs mitään hätää. Ja apua ei tullu vaikka kysyin.
Onneksi menin hyvään lukioon ja siellä tehtiin lukitestit kaikille ykkösille, tuloksista päädyin sitten erityisopettajan puheille. Siellä sain ensimmäistä kertaa mustaa valkoisella tietää että mulla on lukihäiriö, en ole tyhmä joka lukee hitaasti ja tekee virheitä. Olen oppinut nyt elämään tän kanssa ja ens vuonna alkaa jo kirjoitukset.
Englannissa ja ruotsissa ollu aina paljon lukityyppisiä virheitä. Sisältöä on aina kehuttu mutta lauseiden rakenne yksinkertaista. Josta lukiossa sakotetaan, mutta joista ei työelämässä niinkään. Eli tämä “vaiva” ei määritä että millainen ihminen minusta tulee tulevaisuudessa. Voimia kaikille

Mullakin on lukihäiriö, mutta minkä tasoinen ei hajuakaan. 🙂 Mua ei koskaan kai ole testattu kunnolla. Muistan kouluajoilta joitakin erityisopettajan tekemiä sanan kirjoitus testejä koko luokalle. Erityisopettaja luetteli sanoja, jotka piti kirjoittaa paperille, ja sitten palauttaa opettajalle. Mut on sitten sellaisen testin pohjalta noukittu ala-asteella tukiopetukseen. Kielissä en ole saanut mitään tukea. Ylä-asteella erityisopettaja otti mut samanlaisen testin pohjalta kerran mut luokseen ja antoi jonkun kirjan jonka tehtäviä mun olisi pitänyt tehdä, jotenkin vain jäi ja opettaja ei koskaan pyytänyt uudestaan. Muutama kieltenopettaja on kysynyt multa onko mulla lukihäiriö, mutta ei sillä kai muuten ole ollut opetukseen vaikutusta.

Eniten olen katkera AMK:n täysin idiootille kieltenopettajalle, joka ei tajunnut? lukihäiriön päälle mitään ja haukkui mut tyhmäksi englannin kielessä. Kiitos nollat pois -kurssin fiksulle opettajalle, ja valmistuin koulusta. Työelämässä englannin käyttö on jännittänyt paljon, mutta harjoituksen jälkeen sujuu riittävän hyvin ja saan työasita hoidettua, ymmärrän ja tulen ymmärretyksi. 🙂 Ehkä paremmalla tuella olisin pärjännyt kielissä paremmin, mutta lohduttaudun ajatuksella, että olen lama-ajan kasvatti Vantaalta ja pärjään nykyään riittävän hyvin.

Olen aina rakastanut lukemista ja se on luultavasti auttanut. Suomeksi kirjoitan mielestäni ihan ok, kun tiedän mitä kohtia pitää kytätä. Tyypillinen lukihäiriöinen, auttaa aika paljon kun tietää missä kohdin virheitä yleensä tekee.

Esikoisen kohdalla olen melko varma jo etukäteen, että lukihäiriö on tulossa. Pojalla on dyspraksiaa ja noi puhevaivat lisäävät lukihäiriön todennäköisyyttä + äiti lukihäiriö vaivaisena päälle. Mutta esikoinen pääsee onneksi sitten kun koulun aloitus on ajankohtainen tuen tarpeen arviointiin jo heti alkuunsa, kun on jo nyt puheterapiassa ja puheterapeutti kertoi, että kun terapia etenee, niin puheterapeuttikin tekee lukemista/kirjoittamista helpottavia harjoituksa. Toivon mukaan poika pääsee paremmin tuen piiriin kuin minä. Kun välillä mä olen saanut tyhmänkin titteliä… Lähinnä osaamattomien toimesta…

Haittaak jos mä vähän itkin?! Meinaan samaistumisaste suuri ja vapautuneisuuden tunne iso! Olen neljän ällän ja yhden een ylioppilas ja kohta valtiotieteiden kandidaatti. Ja lukihäiriöinen. Ala-asteella pyörin kaikissa mahdollisissa tukiopetuksissa mutta siirtyessäni toiseen kouluun yläasteelle, jäi jokin osa tiedoista kulkematta ja ainut tuki jota sain oli siirto matikan “tyhmäryhmään” jossa kukaan ei oppinut mitään. Alku oli shokki, olin ihan paska kaikessa ja ehdin unohtaa syyn ja kuvittelin olevani tyhmä, ja samaa kuvittelivat kaikki muutkin. Kun ysiluokka alkoi, päätin etten olisi enää tyhmä. Alkoi pakonomainen kaiken opiskelu, joka kulminoitui niihin älliin ja suoraan sisäänpääsyyn yliopistolla. Oli vaikeaa, todella vaikeaa, kuten sinulla, erityisesti vieraat kielet ovat hankalia, eikä minulla ole luontaisia kielikorvaa laisinkaan. Oma kiinnostus kannatteli. Yliopistossa se sama tunne tyhmyydestä palasi, kun en pystynyt enää pitämään yllä samaa tahtia kun lukiossa, koska lukemiseen kuluu niin tuhoton määrä energiaa ja kaikki julkinen kirjoittaminen pelotti. Viime syksynä kun aloitin kandisemmassa, päätin käydä testeissä ja keskivaikeahan sieltä tuli. En vienyt lausuntoa eteen päin, mutta kerroin siitä opponoijalleni, koska hän tosissaan ruoti jokaista virhettäni joka alkoi tuntua todella raskaalta.

Lukihöiriö hidastaa, mutta ei ole este. Se on myös ylpeydenaihe, koska sain ne saatanan ällät ja siitä kandistakin nelosen. Vaikka en pysty lukemaan kunnolla.

Niin, lisään vielä, että oma lukihäiriöni näkyy kaksinumeroisten lukujen kääntymisenä (78 onkin 87), pitkien sanojen kirjoittamisessa konsonantit tai vokaalit tippuvat joskus pois, m ja n menivät lapsena joskus sekaisin, englannikielisissä sanoissa en kertakaikkiaan hahmottanut sanan rakennetta ja äänteitä (joten mongersin vain jotain) ja ilmansuunnat olivat ihan hepreaa. Vieläkin lapsille kirjaa lukiessani takeltelen sanoissa. Varmaan arvaat, miten rankkaa se on, kun on kuitenkin äidinkielen opettaja… :/

Hei.
Aivan mahtavaa, että toit tämän esille. Olen itse äidinkielen opettaja ja uskon kärsiväni lukihäiriöstä. Osaatko sanoa, miten voisin päästä näin aikuisiällä tutkimuksiin?
Koen, että tieto lukihäiriöstä helpottaisi itseäni, sillä voisin paremmin ymmärtää itseäni ja toimintaani sekä niitä vaikeuksia, mitä minulla on ollut oppimisessa.

Jep. Kiva, että näitä sankaritarinoita löytyy. Itse en valitettavasti kuulu näihin onnekkaisiin onnistujiin. Oli jo alusta asti selvää, että ongelmia on. Ja jos olisinkin saanut tukea ja apua, vanhempani torppasivat tarjotun avun totaalisesti. Ja persoonallisuushäiriöinen äitini keskittyi lähinnä häpäisemään ja nöyryyttämään minua vaikeuksillani. Sain kuulla tällaisia asioita, kuin ‘olet heikkolahjainen ihminen’, ‘sinun pitää vain hyväksyä se tosiasia, ettet ole hyvä missään’ ym. Noh. Minulla on:

-suuntien hahmottamisen vaikeus
-vaikeus asettaa asiat janalle (haittaa historian ja matematiikan hahmottamista)
-keskiviivan ylittämisen vaikeus (spatiaalinen hahmottaminen ei tapahdu ilman visuaalista tukea)
-lukihäiriö
-lyhyt työmuisti
-en ymmärrä peilikuvia (tappaisin itseni jos minulla olisi ajokortti, en osaa lukea kuvaa peruutuspeilistä)
-vaikeuksia tulkita sosiaalisia tilanteita, mikä varmasti johtuu tarkkaavaisuuden suuntaamisesta. Töissä esim. olen niin keskittynyt, etten pysty/jaksa rekisteröidä, mitä ympärilläni tapahtuu. En usko olevani asberger vaan todella introvertti. Minulla on hyvät intrapsyykkiset kyvyt, mutta en tajua näitä kehonkielijuttuja. Johtuu varmaan ihan puhtaasti myös vuorovaikutussuhteen puutteista.
-ylipäätään ongelmia tarkkaavaisuudessa

Ali suoriuduin koko elämäni… Ali suoriudun yhä. Kävin kyllä yliopiston, mutta en arvosta tutkintoani yhtään ja olen ihan väärällä alalla, koska nämä hahmotusongelmat haittaa todella paljon. Vituttaa suunnattomasti se, että näistä ongelmista ei vaan pääse eroon.

Ala-asteen opettaja aina puhui yleisesti koko luokalle omasta lukihäiriöstään (oli 80-luvulla jo lähellä eläkeikää) ja mainosti sitä, miten luki kaikki kesälomat ääneen serkuilleen kirjoja ja sisarukset ja serkut auttoivat. Ja että tämä kesälukeminen oli auttanut häntä. Myöhemmin olen oivaltanut, että tämä kertomus oli suunnattu juuri minulle.

Olen kirjoittanut ylioppilaaksi 1998. Ei silloin ollut mitään automaattista tekstinsyöttöä ja oikolukua. Ei mitään käännösohjelmia ym. Nyt on. Ja se on todella hyvä juttu, koska se oikeasti mahdollistaa monta asiaa, monelle. Tätäkin kommenttia kirjoittaessani olen hyödyntänyt oikolukua. En huomaisi virheitäni.

Jos tätä nykyteknologiaa ei olisi, en varmasti kirjoittaisi riviäkään.

Lukihäiriö sana on tarkoittanut minulle juuri sitä, mitä se on. Olen häiriöinen. Olen häiriöinen siinä ja tässä ja tuossa asiassa. Ei ole asiaa, missä en törmäisi näihin ongelmiini ennen pitkää. Oli se sitten mittaaminen (en vaan saa kohdennettua viivoittimeen tarkkaavuuttani…)… Näitä riittää.

Haluan olla edes joskus hyvä jossain asiassa. Voiko se olla liikaa pyydetty? Oikeasti. Mä en ikinä ole tuntenut olevani hyvä missään. Ikinä. Eikä minua yhtään riemastuta sekään, että sosiaalisesti olen ihan nolla. Olisin edes sosiaalinen, mutta kun en ole.

[…] Kolmistaan-blogissa Karoliina kertoo omasta lukihäiriöstään, ja kuinka on päätynyt äidinkielen lehtoriksi siitä huolimatta tai sen vuoksi. […]

Onnea <3 Ihanaa, että pääsit opiskelemaan toiveammattiisi 🙂

Olen lukenut tämän postauksesi useaan otteeseen. Nyt viimeinkin päätin tulla kommentoimaan ja kiittämään tämän olemassa olosta.
Tosiaan minulla on myös lukihäiriö ja viime keväänä kamppailin ajatuksen kanssa, että voiko lukihäiriöinen hakea opettajankoulutukseen. Mietin onko reilua tulevia oppilaitani kohtaan, että heidän opettajansa takkuilee välillä lukiessaan tai välillä saattaa unohtua kaksoiskonsonantti. Googlettelin kaiken maailman kirjoituksia lukihäiriöisistä opettajista (vauva palstan ruodinta, ei ehkä ollut sitä parasta antia aiheesta), kunnes törmäsin kirjoitukseesi. Tämän lukiessani tajusin ainoan esteeni olevan minä itse, jos en itse luota taitoihini ei mistään voikkaan tulla mitään.
Niinpä päätin luottaa omiin kykyihini ja niin vain tämä tyttö läpäisi vakavan sekä vaadittavat soveltuvuuskokeet. Täällä sitä ollaan yliopistossa kolmatta viikkoa opiskelemassa unelmieni ammattiin! Kiitos siis tästä kannustavasta tekstistä 🙂
Terveisin tuleva kollega 😀

Kiitos<3Aivan mahtava kirjoitus itselle niin läheisestä aiheesta. Olen itse viimeistä vuotta lukiota käyvä tyttö ja keskivaikea lukihäiriö todettu nyt viimeisen lukiovuoden aikana. Ala-aste ajoilta asti olen myös käynyt erityisopettajan luona ja samanlaiset fiilikset jäänyt . Ylä-aste meni kans ilman mitään lukihäiriö testejä. Keskiarvo hätyytteli 10 ja pärjäsin loistavasti koulussa. Ainoat näkyvät ongelmat oli kielissä mutta niissäkin kovalla työllä selvisin. Lukion alussa teimme lukihäiriökartoituksen, mutta testit menivät omalta osaltani ihan hyvin. Olen aina kuitenkin ollut se tyttö joka on kokeissa istunut viimeiseen asti ja silti on ollut ongelmia ajan loppumisen kanssa. Läksyjen lukeminen on vienyt normaalia enemmän aikaa ja keskittyminen on hyvin vaikeaa meluisassa ympäristössä. Olen aina ajatellut, että minulla saattaisi olla lukihäiriö. Kaksoiskonsonantit ovat pienestä pitäen tuottaneet vaikeuksia ja vieraskielisitä sanoista on puuttunut yksittäisiä kirjaimia. Lukiossa pärjäsin hyvin mutta ajan loppuminen alkoi olla todellinen haaste. Kokeessa osasin asiat mutta tehtävien annon lukeminen vei aikaa ja oman tekstin tuotto oli hidasta. Tuntu turhauttavalta kun kokeissa aika ei yksinkertaisesti riittänyt alkuunkaan. Reaaliaineissa nopeasti kirjoitetuissa kokeissa oli myös melko paljon kirjoitusvirheitä. Toisaalta kotona rauhassa kirjoitetuissa esseissä niitä ei ollut juuri lainkaan. Äidinkielessä pärjäsin hyvin, mutta toisinaan opettaja oli maininnut että kiinnitä huomiota kieleen. Pieniä virheitä oli siellä täällä. Joistakin esseitä ne taas puutuivat täysin. Kemian kokeessa havahduin meillä oli kirjassa puhuttu kymmeniä kertoja neste faasista minä olin aina lukenut fraasi ja kun sana piti selittää ajattelin että opettajalla tullut kirjoitusvirhe. Tämmöiset vastaavat tilanteet tulivat silloin tällöin tutuksi. Kun kaverillani todettiin lukihäiriö, päätin itse myös uskaltaa mennä testeihin. Ja niin sieltä tuli lausunto keskivaikea lukihäiriö. Lausunto oli aluksi melko kova shokki. Mietin onko minulla joku häiriö,pitääkö minun suosiolla haudata unelmat lääkärin ammatista, enhän minä lukihäiriöinen onnistu koskaan pääsemään sisälle sinne. Tilalle on tullut päättäväisyys. Olen onnistunut menestymään koulussa loistavasti kovalla työllä ja olen valmis tekemään entistä enemmän töitä. Minua on helpottanut huomattavasti valmiit muistiinpanot joita olen saanut ja lisäaika. Välillä on tuntunut todella inhottavalta kun olen maininnut lukihäiriöstä niin olen saanut palautetta että ei sinulla kympin oppilaalla voi olla mitään lukihäiriötä. Kyllä minulla on ja myös lukihäiriön kanssa voi menestyä. Se ei tee kenestäkään yhtään tyhmempää ihmistä. Täytyy vain olla valmis tekemään töitä. Sain tekstistäsi huiman annoksen lisää tsemppiä. Oli ihana kuula sinun kokemukset, koska ne oli niin lähellä omia. Mahtava kuulla, että olet opiskellut äidinkielen lehtoriksi. Sinä jos joku ymmärrät juuri näitä tukea tarvitsevia nuoria. Ja ihan huippu, että ihmiset puhuu avoimesti lukihäiriöstä tai oikeastaan lukivaikeudesta

Tuo on muuten hyvä vinkki kelle tahansa!!

Yksi juttu mun ajoilta yliopistolta. Olin kirjoittanut eräässä kohdassa prosemmatyöhöni “Tampere”, vaikka piti olla “Turku”. Itsekin siis koko ajan tiesin, että Turussa ollaan, mutta kaksi T:llä alkavaa paikkaa menivät vain sekaisin. Noh. Prosemmaohjaaja oli aika tyly ja naureskeli mokalle koko ryhmän edessä. Hymy tosin hyytyi, kun häpeilemättä kerroin, että virhe lienee lukihäiriöperäinen. Ei kai moni kirjallisuuden opiskelija ole (ainakaan julkisesti) lukihäiriöinen 😀

Tsemppiä sulle ja suosittelen todella testejä! Ja muista: SÄ ET OLE TYHMÄ <3

Mua on auttanut se, että alleviivaan aina tehtävää tehdessäni verbin, joka kertoo, mitä pitää tehdä. Esimerkiksi analysoi. Luen kyseisen verbin moneen kertaan läpi ja pohdin mielessäni, millaisia niiden analyysointien pitikään olla. Sitten luen vasta muun osan kysymyksestä kunnolla. Ei ainakaan tule vastattua väärään kysymykseen.

Haittaako, jos minä itken? 🙂 Tuli ihanan lämmin tunne, että pystyin tekstilläni olemaan jollekin tärkeä vertaistuki.

Mulle yliopiston ruotsin kurssi oli paluu kouluaikojen kurjiin fiiliksiin. Kun oli monta vuotta ehtinyt jo opiskella ainetta, jossa oli koko ajan 4-5:n opiskelija, oli paluu maanpinnalle raaka. En halunnut kertoa kotitehtäviä ääneen, ja koko ajan nolotti. Karmeaa!

Olet supermimmi, Riina!!!Hienoja suorituksia 🙂

Tuntuipa kivalle, että sait voimaa ja tsemppiä tekstistäsi. Uskon, että herkkyys – kunhan se ei käänny itseään vastaan – on vain plussaa tällä alalla.

Ihanaa opeuraa ja mukavaa jatkoa muutenkin, L 🙂

Olipa ihanan avoin, voimaannuttava ja tsemppaava postaus. Olen itsekin lähestulkoon valmis äidinkielen opettaja ja painin tällä hetkellä samankaltaisten kysymysten ääerellä kuin sinä aiemmin – joskin syy on eri. Minulla kapuloita rattaisiin on lyönyt vastikään diagnosoitu ahdistuneisuushäiriö ja pakko-oireisuus, jotka ovat osa elämääni kuten sinulla lukihäiriö. Mieleeni on kuitenkin hiipinyt huoli siitä, onko minulla oikeus olla opettaja, kun olen kuitenkin… no… tällainen herkkis. Ja mitä enemmän olen tätä huolipeikkoa pyöritellyt ja katsonut jokaisesta mahdollisesta kulmasta, sitä varmemmaksi olen tullut siitä, että kyllä, minulla on täysi oikeus olla opettaja.

Sillä vaikka olen päihdeperheen kasvatti, ikuinen huolestuja, varmistelija, hellan tarkistelija, ylianalysoija ja monesti liian herkkä nenäliinapakettien suurkuluttaja, olen myös paljon muuta. Olen ennen kaikkea iloinen, sosiaalinen, rakastava, hyvällä tavalla herkkä ja tunteellinen, tarkka ja reilu. Ei ole olemassa yhtä täydellistä opettajaa, vaan on olemassa monta upeaa, yksilöllistä, ammattitaitoista opettajaa, joilla on yhtäläinen oikeus toimia unelma-ammatissaan. Kiitos Karoliina, että annoit minullekin himpun verran enemmän uskoa itseeni. 🙂 Mukavaa syksyä!

Ps. Iholla on tämän syksyn ehdoton lemppari, ja te olette niiiiin niin ihania.

Hei!

Lukihäiriö tekstisi herätti paljon ajatuksia, koska itselläni on myös todettu vasta lukiossa 4-asteen lukihäiriö ja samalla monet erityisesti vieraitten kielten opiskeluun liittyvät asiat saivat vastauksen. Tällä hetkellä opiskelenkin luokanopettajaksi ja opinto-ohjaajaksi ja kun harvemmin OKL:ssä törmää lukihäiriötä omaaviin opettaopiskelijoihin ja koulutuksen antama tuki on heikkoa…. Niin onko sinulla ideoita ja toimivia kikkoja, miten voin “opetella” tarkastamaan esseitä ja opettaa kielioppia, kun se ei ole oikein itselläkään hallussa 😀
Kiitos ihanasta tekstistä, joka kyllä osui ja upposi!

hahah kiitos paljon vastauksesta, tuli paljon hyviä neuvoja 😀 täytyyki tästä ryhtyä tukiopettajaksi!

Mulla itellä ei lukihäiriötä ole, mutta tää kyseinen aihe on silti aikalailla olennainen nyt munki elämässä. Poikaystävällä oli nyt kirjoitukset keväällä, mutta lakki jäi vaan haaveeksi sillä äikästä pamahti hylätty.. Vasta tämän jälkeen hänelle tehtiin lukihäiriötestit, ja sieltähän tuli se ~keskivaikea lukihäiriö, ja nyt jälkeenpäin kun katsoo poikaystävän esseitä, oli se aika selvää että nyt joku ei oo ihan kohillaan. Mulla pisti ärsyttään todella paljon, että miten kukaan ei muka ikinä ollu voinu huomata tätä, samalla ku poikaystävä on miettiny että se on jotenki vajaa.. Noh, kyllä tuosta yli päästiin kunnes vasta oli äidinkielen kirjoituksista uusinta, missä esseekoe jäi poikaystävältä kokonaan tekemättä( on samalla armeijassa ja lukihäiriö vastusti liikaa ettei siitä esseen tekemisestä kuulemma tullut muuta kuin itkun pitelyä).. Nyt ollaankin sitten yhtenä isona kysymysmerkkinä, että miten ensi kevään kirjoituksista päästäisiin läpi. Oon miettiny että onkohan mahdollista poikaystävän saada jotain tukiopetusta tai jotain muuta opetusta tuohon lukihäiriöön, sillä sitä ei ole ikinä mitenkään huomioitu. Harmittaa kovasti jos tuon lukihäiriön takia hän ei saa lukiota päätökseen, joten oisko mitään vinkkejä 😀 tahdon kovasti auttaa häntä

lukihärö kans ja änkytystä

Juhani Ahon Juha oli muuten myös meidän IB-kirjalistassa! Siitä tuli kirjoitettua monenmoisia esseitä. Taisin saada siitä jonkun katkelman myös suullisiin kokeisiin (siinäpä muuten lukihäiriöisiä ja -häiriöttömiä tasoittava koemuoto: teokset käydään puhki läpi tunneilla ja kokeessa ei tarvitse kirjoittaa, ainoastaan pölistä esseemäisesti vartin verran arvotusta katkelmasta!). Tykkäsin kyllä siitä myös, siitä sai paljon irti analyysimielessä.

Oih ja voih, kunhan tämän gradun kirjallisuuskatsauksen saa “valmiiksi”, niin marssin kirjastossa sinne aikuisten puolelle ja otan mukaani jotain ihan muuta kuin asiatekstiä!

😀

Ja ihan kamalaa, kun ei oikeasti muista, kummin päin se z kirjoitetaan

Noista opettajan työn ulkopuolisista odotuksista saisi varmaan mielenkiintoisen kirjoituksen! 🙂

Oli ihana lukea tekstiäsi. Meinasi nousta tippa linssiin, kun näitä asioita pohdiskelin. Nousee huonot muistot mieleen ala- ja yläasteen englanninopettajista. 🙁

Ala-asteella olin hidas lukija ja kävin pari kertaa erityisopettajalla asian suhteen, mutta siihen se jäikin. Kirjoittaminen on sujunut melko hyvin, vaikka ongelmia onkin ollut. (Muistan edelleen sen yhden aineen, jossa sohva-sana olikin soffa.) Matikassa olen aina ollut todella hyvä, mutta sanalliset tehtävät, joissa opettaa luki tehtävän ja sitten piti vain kirjoittaa vastaus annettuun ruutuun. Näissä tilanteissa yleensä “huijasin” kirjoittamalla muistiin apunumeroita/laskuja toisten tehtävien vastauspaikoille. Silti käytännössä ainoat virheet ala-asteen matikan kokeissa olivat juuri noissa sanallisissa tehtävissä.

Kieliopista ja kirjoitussäännöistä olen aina tykännyt, joten yhdyssanat ja pilkutukset sujuvat keskimääräistä paremmin. Pohjalaisena ree-kirjain tuottaa ongelmia. Pitää aina miettiä, tuleeko sanaan d vai r. Joskus “korjaan” vahingossa r-kirjaimen tilalle d-kirjaimen. Ongelmia tuottavat varsinkin ulkomaankielissä myös c ja k; g ja q; b ja d. Tuplakonsonantit eivät ole olleet ongelma kuin joskus ala-asteella, mutta kaksi peräkkäistä etu- tai takavokaalia aiheuttavat jatkuvasti ongelmia. Esimerkiksi yö on ihan mahdottoman vaikea sana hahmottaa. Kirjoitan sen kyllä aina oikein, mutta jostain syystä ensi lukemalla se aina näyttää siltä, että kirjaimet ovat väärinpäin. Muutamaan kertaan se täytyy tarkistaa.

Englanti takkuili pahasti ja kovalla työllä olen ollut sellainen tasaisen varma seiskan oppilas. Koskaan en siihen kuitenkaan “hyvästä” menestyksestäni johtuen saanut tukea. Edelleen olen katkera ala-asteen latistavalle englanninopettajalle, joka muun muassa toitotti, että kukaan muu paitsi eräs englannintaitaja eivät ole taineet sanakokeeseen lukea, kun meni niin huonosti. Tämä tyttö sitten paukatti, että ei ollut lukenut yhtään. Minä taas pidättelin itkua, sillä 40 sanan tankkaamiseen oli mennyt tuntikausia ja tuloksena oli taas se seiska. (Otti koville, kun mistään muista aineista ei ollut niin huonoa arvosanaa. Olin kova tyttö lukemaan läksyjä ja laskemaan. Ekalla luokalla sijainen oli kiva, koska antoi paljon läksyjä. 😀 ) Ainoan kerran elämässäni olen lintsannut koulusta (5. luokka), kun olisi ollut enkun sanakoe, ja en kokenut oppineeni sanoja tarpeeksi hyvin. 🙁 Esitin aamulla, että minua oksettaa.

Ilmansuunnat ovat vaikeat ja vaikka olen kotoisin Länsi-Suomesta, menevät Itä ja Länsi sekaisin. Vasen ja oikea ovat aivan mahdottomat muistaa. Edelleen pitää miettiä, kummalla kädellä kirjoittaa ja sitten tietää, että se on oikea. Ja sitten on näitä englannin sanoja, jotka ovat mielestäni “väärin”. Mun mielestä left pitäisi olla oikea ja right vasen. Miten pehmeä left voi muka olla kovahko vasen ja kova right olla pehmeä oikea? 😀

Kuullunymmärtäminen on huonoa sekä suomeksi että vierailla kielillä. Luettua ymmärrän huomattavasti paremmin.

Suomenkielen vaikeudet olen kyllä liittänyt diagnosoimattomaan lukihäiriöön, mutta en ole tajunnut, että vaikeudet vieraissa kielissä ja kuullunymmärtämisessä voisivat johtua siitä.

Nykyään olen yliopistolla jatko-opiskelijana, mutta englanninkielenkielen “huono” taito vaikeuttaa asioita, kun englantia pitää lukea ja kirjoittaa jatkuvasti. Kirjoittamani teksti on aika kankeaa. On ollut sellainen olo, että mä oon tyhmä, kun en englantia vain opi kunnolla, mutta niin…taitaakin olla kyseessä se lukihäiriö tässäkin. Ehkä tuo lukihäiriö kannattaisi käydä jossain testauttamassa. Ainakin oman mielenterveyteni kannalta. Ja olisihan siinä ohjaajillekin selitys, miksi englanninkieliset luku- ja kirjoitustyöt etenevät niin hitaasti.

Kaupallinen yhteistyö

Karoliina Pentikäinen

Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan-blogi on yksi Suomen ensimmäisiä perheblogeja. 13-vuotisen historiansa aikana blogissa on eletty Karoliinan ja tämän perheen elämänvaiheita iloista suruihin ja arjesta juhlaan. Nykyisin Karoliina, 38, asuu uusperheensä kanssa Tampereen Pyynikillä. Perheeseen kuuluu aviomiehen lisäksi 13-vuotias esikoinen ja 4-vuotiaat kaksoset. Ruuhkavuosien lisäksi Karoliina kirjoittaa naiseudesta, kauneudesta, kodista ja hyvinvoinnista. Balanssi on Karoliinan teema vuodelle 2024!

Arkisto

X