Olen pistänyt merkille tässä miltei kuuden vuoden aikana, että äitinä oleminen on kuin näytelmä, jossa omat tunteet ja todellisuus tanssivat eriskummallista leikkiä. Olen huomannut tämän monta kertaa jo aikaisemminkin, mutta kun järjestelimme ystäväni häitä, tuli asia taas kerran mieleeni.
Oli häitä edeltävä keskiviikko. Viestittelimme hääseurueen kanssa ja jokaisella – ehdottomasti myös minulla – oli huoli siitä, onnistuuko kemut hääparin toivomalla tavalla. Tuntui, että olimme vielä siinä vaiheessa viikkoa täysin pihalla omista vastuualueistamme ja kylmä hiki alkoi puskea pintaa.
Siinä viestinvaihdossa sitten alkoi myös paniikkihenki nousta. Alettiin päivitellä, että miten kaikki menee. Entä jos sataa? Mitä kenenkin piti tehdä? Onko kukat hankittu ja miten se iltaohjelma laita olikaan? Mitä enemmän tekemättömiä hommia ja epäselviä kuvioita tuli mieleen, sitä enemmän porukan verenpaine alkoi nousta.
Katselin hetken whats app -keskustelua, ja päätin, että sen suuntaa oli muutettava. Näppäilin viestiketjuun kannustavan ja tsemppaavan viestiin tyyliin ”kaikki menee upeasti, ei syytä paniikkiin”. Uskoinko itse tuota? En tietenkään.Mutta koska epätoivon ilmapiiri alkoi nousta, päätin heittää kehiin sen, minkä teen päivittäin kotonakin lapsen kanssa. Sillä tavalla äidit tekevät kun paniikki-ilmapiiri alkaa nousta – He vetävät kaikki onnistuu -maskin päälleen, tekevät toimintasuunnitelman, tsemppaavat muita ja…panikoituvat sisäisesti vähintään yhtä paljon kuin muutkin, mutta eivät vain näytä sitä.
Vaikka välillä äitinä olo tuntuukin tästä syystä täysin valheelliselle, opettaa näennäinen rauhallisuus kärsivällisyyttä. Niin ja sitä, että kun pakottaa itsensäkin – ainakin ulkoisesti – cooliksi, huomaa lopulta, että panikointiin harvoin on ihan oikeasti tarvetta. Tänäkin aamuna, kun bussi pyyhälsi pysäkkimme ohi – ollessamme jo valmiiksi myöhässä – rauhoittelin F:ää kertoen, että pieni aamukävely tekee hyvää (ja samalla mietin, minne pitää soittaa, jos myöhästyn töistä). Ja kuinka lopulta kävikin? F saatiin päiväkotiin ja itse ehdin kahteen seuraavaan bussiyhteyteen ja lopulta töihin. Paniikki olisi ollut siis lopulta ihan turha!
Millaisissa tilanteissa te olette äiteinä (tai äidinomaisina persoonina) toimineet kylmäpäisesti, vaikka sisällä olisi myllännytkin?
Pitänee lopuksi vielä huomauttaa, että välillä tämä näytelmä toimii myös toisin päin. Pitää olla kauhean vihainen vaikkapa kirosanasta tai lapsen liian tarkkanäköisestä kommentista jonkin ihmisen suhteen, vaikka oikeasti saattaisikin vain naurattaa koko homma.
Sellaista se on, pieniä näytelmärooleja sen isoimman ja aidoimman sisällä.
-Karoliina-
*kuvan otti Joonas Vuorinen viime keväänä. Näyttää muuten jo ihan hassulle tuo tumma tukka, näin ainakin omaan silmään.
Kommentit (4)
Opettajana varmaan tiedät tuon fiiliksen myös töistä. Olimme juuri viime viikolla konsertissa oppilaiden kanssa ja kaksi oppilasta puuttuu loppulaskennasta. ”Ope, missä ”Petteri” on?? Ope onks sille sattunut jotain?? Ope mitä jos se on jäänyt vessaan jumiin?”
Itse ajattelet tottakai samoja,worst case scenarioita mutta suusta tuleekin ””Petteri” on just tulossa varmasti, ihan kohta” Mutta sama myös opiskelijakavereiden stressatessa tenteistä, tapahtumista yms.mitä se hätäily yleensä on muuttanut paremmaksi? Hyvä kirjoitus, jälleen kerran 🙂
Eikö lapsesi tapaa lainkaan isäänsä?
Tapaa kyllä, mutta koti on äidillä.
Tiedän todellakin tuon tunteen 🙂 !!