Mä olin kirjoittanut viime viikon postaukseen otsikkoon vahingossa ”varasTOlähtö” ”varaslähdön” sijaan, ja siitäkös haloo syntyi. Kahden kirjaimen lipsahdus oli kirvoittanut peräti viisi viestiä samasta aiheesta. Kolme tosin samalta henkilöltä, mutta näinä kuivina blogikommentointivuosina viisikin viestiä parissa tunnissa on paljon.
Useimmiten, jos teen kirjoitusvirheen, asiaa kommentoidaan lauseella ”voitko olla oikeasti äidinkielenopettaja?”. Kysymys on totta kai tarkoitettu pilkaksi, ei varsinaiseksi kysymykseksi, ja aika usein jätänkin noihin kommentteihin vastaamatta. Aika usein kommentin jopa julkaisematta.
Eilen kuitenkin aloin pohtia, mikä noiden kysymysten takana on. Katsoin nimittäin aikaisemmin viikolla Asikaisen Miisan Insta Storyt, jossa hän kertoi saaneensa – taas kerran – viestin siitä, kuinka hänen vartaloaan on kommentoitu ”huolestuneesti”. Hän laittoi kuvakaappauksen viestistä, jossa luki: ”tästä videosta sain pahanmielen kun lihavuudesta on tehty jotenkin mahtava juttu”.
Tajusin Miisan storyjä lukiessani, että jokaisella, joka vähänkin enemmän somea tekee, on tietyt aiheet, josta he saavat toistuvasti ilkeitä kommentteja. Ei tarvitse kuin hetken jutella some-kollegoiden kanssa, on selvää, että vaikka kritiikin ja ”kritiikin” saaminen kuuluu ammattiin, ja joskus lunta tulee tupaa yllättävistäkin aiheista, on jokaisella vaikuttajalla muutama vakioteema, jonka ympäriltä he saavat vuodesta toiseen ilkeiksi tarkoitettuja viestejä. Toisten kehoja (liian laihoja, liian lihavia, liian lihaksikkaita, liian outoja jne) kommentoidaan samantyyppisin sanakääntein monta kertaa viikossa, toisia kommentoidaan jatkuvasti heidän tavastaan olla äiti ja kolmansia siitä, miten he käyttävät rahaa. Kurjaa kyllä, usein tämä ilkeiden kommenttien teema on juuri se, minkä lukijat varmasti tietävät vaikuttajan heikoksi kohdaksi. On helppoa huudella läskikommentteja henkilölle, joka on puhunut avoimesti siitä, kuinka hän kokee yhteiskunnan paineita ja epävarmuutta oman kehonsa vuoksi. Mä taas olen kertonut useaan otteeseen, kuinka minulla on lukihäiriö. Kirjoitusvirheiden kommentointi on siis oiva tapa iskeä vyön alle.
Kun mietin tätä teemaa, tulee todella vihainen olo. Miten ihmiset – oletettavasti aikuiset – voivat kohdella toisiaan näin? Kuinka paha olo näillä kirjoittajilla oikeasti onkaan itsensä kanssa, että haluavat toistuvasti loukata toisia? Joku sanoo, että some-paskakommentit kumpuavat kateudesta. Ihan varmasti siitäkin, mutta suurin syy lienee kommentoijien oma paha olo. Jännää, etteivät ole huomanneet, ettei toisten kohteleminen kauhealla tavalla, vihapuhe, ainakaan omaa oloa paranna.
Mä olen kirjoittanut blogia 11 vuotta. Laskin nopeasti, että se tekee noin 2500 postausta. Plus tietysti päälle kaikki IG-tekstit, blogivastaukset, feed-vastaukset ja inboxi- ja sähköpostiviestit. Joukossa on vuosia, jolloin julkaisin vuoden joka ikinen viikko 7-8 postausta. Siihen sakkiin mahtuu monenmoista tekstiä ja kirjoitustilannetta.
Olen kirjoittanut tekstejä harkiten, työpöydän ääressä rauhassa. Inspiraation vallassa, innostuneena, hioen. Mutta myös kännykällä näpyttäen hämärrä makuuhuoneessa samalla, kun nukutan kipeitä lapsia. Olen kirjoittanut synnärillä, lentokoneessa, mökillä, sairaana, rakastuneena, keskellä sydänsuruja, burn outissa ja ilman hitustakaan intoa. Tavallaan ymmärrän hyvin, jos joku on kauhuissaan (ex-)äidinkielen opettajan virheistä, koska ymmärrän, että moni hakee blogeista samaa huolellisuutta kuin toimittajien artikkeleista, jotka käyvät läpi useamman ihmisen editoinnin ennen julkaisua. Itseäni se vaatimus naurattaa…nykyisin. Joskus silloin, kun oikeasti aloittelin vasta blogia ja toimin ei-virassaolevana äikän opena, olin kauhuissani kaikista omista kirjoitusvirheistäni. Rynnistin korjaamaan niitä posket punaisena aina, kun ne huomasin tai minulle niistä huomautettiin. Ajattelin, että uskottavuuteni menee. Minua pidettäisiin tyhmänä. Lukihäiriön suurin negatiivinen vaikutus itseeni on nimittäin varmasti ollut juuri se, että olen kokenut itseni virheiden vuoksi usein tyhmäksi. Miten voi olla, etten aina näe, että kisassa ja kissassa on eroa.
Viime vuosina olen opetellut antamaan itselleni armoa. Muotitermi, josta kuitenkin olen saanut apua siinä, että luonteeni puskee minua vetämään asioita – ihan kaikkia – aina sata lasissa. Nykyisin en korjaa enää virheitä, vaikka ne huomaisin/niistä huomautettaisiin, jos asia on kuitenkin ymmärrettävissä oikein. (Otsikon korjasin, koska se oli epäselvä) Armollisuutta korostetaan median teksteissä jatkuvasti ja mäkin saan usein viestejä siitä, kuinka mun pitäisi höllätä, vähentää menoja, vähentää siivoamista, vähentää töitäni, vähentää itseeni panostamista, vähentää itsetehtyjä ruokia tai omia kriteerejäni, mutta SAMAAN AIKAAN vaatimukset ovat valtaisia sen suhteen, mitä, miten ja mistä mun tulisi muiden mielestä kirjoittaa ja puhua. Olenkin tullut siihen tulokseen, että koska kaikkien toiveisiin ja tarpeisiin ei voi vastata koskaan, on tärkeää keskittyä niihin, mitkä on itsestäni tärkeitä. Nyt – vuosien jälkeen – ymmärrän, etten voi hioa jokaista tekstiä ja kommenttia peläten kirjoitusvirheitä, koska muuten elämä menisi vain siihen. Mulle on tärkeää tuottaa tekstejä, olla vuorovaikutuksessa seuraajien kanssa ja kirjoittaa. Niinkään tärkeää ei ole esittää, etteikö minussa ja tekemisessäni olisi virheitä.
Ajattelen asiasta niin, ettei tämä blogi ole minun virheettömyyteni estradi, vaan tavallinen työpaikka, jonne palaan päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Minussa on virheitä, ja niin on teksteissänikin. Jos mä teen virheen kirjoittaessani, niin tekee aika moni muukin virheitä, isoja ja pieniä, omissa töissään. Joku kaupankassa voi huikata asiakkaalleen epähuomiossa ”huomenta”, vaikka kello olisi jo 12. Joku toinen voi lähettää työsähköpostin väärälle henkilölle vahingossa tai kolmas tehdä väärän strategisen valinnan firman kehityksen kannalta. Tehtaat tuottavat jatkuvasti priiman kylkeen kakkoslaatua. Elämässä – töissä ja arjessa – virheet kuuluu matkaan, jota tallustetaan. Niin bloggarina kuin äikän openakin on toki toivottavaa kirjoittaa mahdollisimman hyvää kieltä, mutta kirjoitusvirheitä karsimalla ei päästä vielä siihen pisteeseen, että olisi loistava ope tai seurattu vaikuttaja. Onneksi siihen vaikuttaa paljon isommat asiat kuin kaksi kirjainta.
On varmasti blogeja, joita luetaan niiden oikeakielisyyden vuoksi. Ja sitten meitä, joiden lukemisen syy piilee jossain muussa. Vaikkei kirjoitusivirheet ole tietenkään mulla tarkoituksellisia, olen päättänyt ajat sitten, että mun blogissa ei ole tarkoituksella aina possessiivisuffiksia, eikä virallisia persoonapronomineja. Mä käytän tarkoituksella passiivimuotoja, koska haluan blogin kuulostavan mun puheelle, eikä minun puheelleni.
Sellaista asiaa tänään. Nyt mä en oikolue tekstiä. Elämässä pitää priorisoida. Mä laitan nyt aamukahvit ja Aamulehden tekstin jankkauksen edelle.
-Karoliina-
P.S Pikku vinkki muuten: Jos susta some on muuttunut epäaidoksi hötöksi, jossa kukaan ei ole enää oma itsensä, vaan esittää täydellistä elämää, mieti, oletko mahdollistanut itse toimillasi sen, että ihmiset uskaltavat olla somessa auki ja haavoittuvaisia sun edessä. Avoimuus vaatii luottamusta…myös somessa!
Kommentit (12)
Hyvin sanottu, kiitos kun nostit tämän asian esiin. Joskus tuntuu, että inhimillisyys unohtuu ihmisten kirjoittaessa toisille. Netissä ja somessa saa muka ilkeillä. Sitä kutsutaan oman mielipiteen sanomiseksi. Ilkeilyä. Erikoista minusta.
Sinulla on tosi inspiroiva, kiva blogi. Jatka samaan malliin.❤️
Hyvä kirjoitus kaikin puolin, mutta erityisesti jälkikirjoitus herätti nyt ajatuksia. Mulle on päivänselvää, että en halua puhua ihmisille rumasti ja epäystävällisesti livenä enkä somessa ja tää on varmaan se ilmiselvä tapa jokaisen omalta osaltaan mahdollistaa esim. somea työkseen tekevien avoimuus ja rehellisyys. Mutta olisiko siis muitakin tapoja kuin vain lopettaa ikävät kommentit? Onko jotain, mitä tavallinen lukija voisi tehdä, mikä esimerkiksi sua kannustaisi sellaiseen (ja tällä en tarkoita, ettetkö olis avoin ja rehellinen, mutta oon kuitenkin ymmärtänyt, että se ei aina oo somessa helppoa)? Jostain syystä oon aina ajatellut, että somekommentteihin pätee taloustieteen lait siinä määrin, että jos positiivisia kommentteja tulee tosi paljon, yksi lisäkehu ei enää merkittävästi lisää bloggaajan onnellisuutta😂 Oonkohan kuitenkin väärässä tässä? Kannattaisko aina kehua, kun kokee sen aiheelliseksi? Lähdin aikoinaan instagramista osittain siitä syystä, että turhautti, miten monet siellä tuntui vaan katselevan toistensa esityksiä täydellisistä elämistä vaikka kaikki kuitenkin tietää, että ne ei oo koko totuus. Oon aika paljon pohtinut tota outoa maailmaa ja miettinyt, olisko siihen voinut omalta pieneltä paikalta jotenkin vaikuttaa.
Todellakin positiiviset kommentit lämmittää mieltä aina. Ja faktahan on se, että tarvitaan ainakin 10 kivaa kommenttia, jotta edes vähän unohtaisi sen yhden kurjan kommentin.
Yksi osoittaa syyttävää sormea sitä kohti joka teki kirjoitusvirheen,seuraava sitä kohti joka sitä arvosteli ! Ihmiset on niin herkkiä osoittamaan aina toista,oli asia mikä tahansa..Aina keksitään uusi kohde.Pääasia että on itse täydellinen,vai onko ? Ei.Niin kuin kirjoiti,me teemme virheitä,ihan kaikki.Se joka ei tee virheitä,ei tee muutakaan…Vai miten se meni.? Ja kun osoittaa sormella toista kohti,niin kuinka monta sormea osoittaakaan vielä itseä kohti ? Keskitytään olennaiseen ja hyviin asioihin.
Hyvä sinä! Hyvin kirjoitettu teksti, asiaa. Mahtavaa viikonloppua sinne Tampereelle täältä Ruotsista.
Olen tiedottaja, ja esimiesasemassa. Työskentelen muulla kuin äidinkielelläni. Teen kirjoitusvirheitä. Samalla myös korjaan muiden tekstejä. Välillä olen huomannut, että ne kuvastavat hauskasti omaa elämäntilannetta tai tunnetilaa. Varastolähtöjä varmastikin tapahtuu varsinkin heille, jotka ovat keskellä muutto- ja remppahommia!
Ei hätää parista virheestä, ei voisi vähempää kiinnostaa. Minä ainakin osaan myös sisälukea, sehän on se lukutaidon tärkein puoli. Osata lukea, mitä ihminen kirjaimellisen tekstin takana tarkoittaa. Olen ajatellut, että varmin tapa olla tekemättä virheitä olisi olla tekemättä yhtään mitään – itse olen päättänyt ottaa (työ- ja muussa) elämässäni erheen riskin.
Hassua, kun olen joskus ajatellut sinusta, että onkohan sinulla lukihäiriö, kun on ollut virheitä ja olen tiennyt että olet äidinkielen ope… Koska varmaankin äidinkielen opettajat pyrkivät kirjoittamaan aina oikein..? En siis tiennyt että sinulla on. Tosi hienoa, että olet kuitenkin aikoinasi päässyt haaveammattiisi lukihäiriöstäsi huolimatta. Esim. lentokapteeniksi tai sähköalan koulutukseen ei pääse jos on värisokea. Itseäni ei siis lukijana mitenkään sinun virheet haittaa, päinvastoin, ihanaa kun näytetään näitä”virheitä”, liiaksi tehdään niin, että kaiken pitää olla aina täydellistä. Kaikki ihmiset tekevät ”virheitä” kukaan ei ole täydellinen eikä osaa kaikkea, ei opettajakaan.
Mä koen, että somekommentointi kamalalla tavalla, vihapuhe, parantaa omaa oloa. Ns. oksentaminen hepottaa oloa. Miksi niin, on lienee hyvin yksilöllistä.
Mitä tulee saamaasi kuraan kirjoitusvirheistä, niin itse ajattelen, että kommenteista osa on ilkeilyä ja osa voi olla aitoa äimistystä. Vrt. äikän asiantuntija/ope joka ei kirjoita oikein vs. matikan ope joka ei ymmärrä logiikkaa tai laskee peruslaskut usein väärin. Ehkä tämä voi johtaa ajatukseen siitä, onko opetuksen taso ollut millainen aikoinaan. Jos opettaja ei näe virheitään, näkeekö hän oppilaidensa virheet, osaako auttaa ja korjata. Ja edelleen, jos otetaan sinut Karoliina esimerkiksi tässä, niin et ole kovin seikkaperäisesti koskaan kertonut miten handlasit opehommat lukihäiriösi kanssa, kuinka selvisit vaativasta työstä ja mitkä olivat metodisi korjata esim. aineita jos et ”näe” tekstiä? Vai onko niin, että näet mikä menee pieleen valmiissa tekstissä, mutta kun tuotat tekstiä itse, tulee niitä erheitä? Nämä ovat pohdintoja, joita tekstisi nosti minussa esiin, joten kirjoituksesi oli onnistunut sisällöltään. Se vaikutti.
Mulle tämä vertaus ontuu, en näe että äidinkielen opettamisessa oikeinkirjoitus olisi samassa asemassa kuin vaikka matematiikassa logiikka. Paljon sitä tärkeämpää on syvempi luku- ja kirjoitustaito: tiedonhaku, analyysikyky, kriittisyys. Onneksi koulumaailmassa ollaan ainakin pääosin päästy jo eroon siitä ajatuksesta, että opettaja on virheitä tekemätön kaiken tietävä auktoriteetti. Pikemminkin hänen tehtävänsä on ohjata oppilaat esittämään hyviä kysymyksiä ja auttaa etsimään niihin vastauksia.
Tämä on kyllä totta. Ja varsinkin luokanvalvojana kielenhuolto on ehkä viimeinen asia, johon tunneilla ja välituntikeskusteluissa keskitytään. Toki se on tärkeää, en sitä sano. Mutta kasvattaminen ja turvallisena aikuisena oleminen, tsemppaaminen, kuunteleminen ja nuoren vahvuuksien tukeminen jyrää kyllä monet muut aiheet. Ja aivan syystä!
Superhyvä kommentti ja hyvät kysymykset. Kiitos!
Kun haaveilin lukiossa äikän opettajan työstä, mietin juuri noita asioita. Päätin, että jos pääsen yliopistoon, on se osoitus, että olen alalle tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi ”virheetön”. Sinä vuonna alaa pääsi opiskelemaan mun yliopistoon 8% ja mä pääsin ekalla haulla sisään. Päätin, että en enää emmi asian suhteen.
Mulle varmasti – kuten tuossa kirjoitin – virheiden määrä liittyy elämäntilanteeseen. Eli siihen, etten enää hio tai katso, tunkeeko vaikka oikoluku jotain hömppää tai näppäilenkö väärin. Jos mietin, että olen tehnyt copyn töitä tai kirjoittanut kolumnia, siellä ei tiettävästi virheitä ole ollut. Uskon, että se on johtunut siitä, että olen tiennyt, että mun pitää sellaisiin teksteihin keskittyä enemmän. Kun niitä ei julkaista kahdeksaa viikossa.
Sama pätee opehommissa. Niissä on täytynyt olla eri tavalla tarkka. Uskon, että juuri lukihäiriö teki opetuksen tasosta itse asiassa parempaa, koska tiedän, mikä voi olla vaikeaa ja miten vaikeista asioista pääsee yli. Toki jos olisi niin paha lukivaikeus, ettei erota virheitä tai ei ole löytänyt niihin ratkaisuja, ei voisi olla ope, se on selvä.
Kiitos ja ihanaa kesää ❤️