Tästä syystä en enää koskaan sairastu burnoutiin

Okei. Provosoiva otsikko. TIETENKÄÄN, mä en tiedä, mitä elämä tuo eteen. Ja koska en tiedä tulevaa, en voi tietää, miten kulloiseenkin tilanteen reagoin. Elämä voi muuttua, minä voin muuttua. 

Silti teki mieli kirjoittaa tämä otsikko, koska uskon, että mulla on aika hyvä kokemuspohja ja opit takataskussa sen suhteen, miten burnoutia voi välttää. Ai miksikö? No koska sairastuin uupumukseen 2017, meinasin tehdä niin uudelleen 2020 ja sen jälkeen otin asiakseni rakentaa elämäni niin, etten koko ajan keiku bönärin partailla. Tuosta vuodesta lähtien latteus nimeltä “hyvinvointi” on ollut mun johtotähti. 

Burnout valikoitui tämän blogipostauksen aiheeksi tällä kertaa siksi, että puhun samasta teemasta Christoffer Strandbergin kanssa tänään ilmestyvässä Balanssin anatomian jaksossa. Christoffer on mieletön näyttelijä, lämmin persoona ja hyvä keskustelukamu, joka sairastui uupumukseen teatterikorkean viimeisenä vuonna. Balanssin anatomian kolmannessa jaksossa me kerrotaan molemmat omat burnout-tarinamme ja mietitään, mitkä ominaisuudet meissä itsessämme altisti uupumukselle. Oudolla tavalla mummot ja rakastumiset liittyy meidän molempien tarinan sivujuonteisiin. Kuuntele jakso täältä BookBeatista! Tai Nextorystä, Storytelistä tai jostain muusta kirjapalvelusta. 

No mutta sitten bönäriteemaan ja siihen, mitä olen siitä oppinut. Isken ajatukset bulleteilla, koska eka oppi on se, että KAIKEN EI TARVITSE OLLA NIIN VAKAVAA. 

• Luit oikein. Uupumukseen voi sairastua kuka vaan, ja altistavia tekijöitä on toki ympäristö ja sitten ihmisen omat psyykkiset piirteet. Olen kuitenkin havainnut, että ne, jotka pyrkivät jatkuvasti täydellisyyteen, uupuvat myös herkemmin. Ne, jotka eivät koskaan relaa ja ne samat, jotka kaiken työtaakan allakin ajattelevat, ettei mikään, mitä tekevät, ole riittävästi. Tähän olisi totta kai helppo sanoa: “Ota rennommin”, mutta eihän se tietenkään niin mene!! Ajattelen, että jos suorituskeskeisyys lähtee ihmisestä itsestään (eikä ympäristön vaatimuksista), ainoa keinoa estää jatkuvaa uupumusta on se, että tutustuu itseensä paremmin.Täytyy selvittää, MIKSI täydellinen lopputulos on niin tärkeää minulle? MITÄ ajattelen tapahtuvan, jos teen jonkun asian puolivillaisesti? ENKÖ luota siihen, että olen riittävän hyvä ja rakastettava myös epätäydellisenä? // Mä en osaa sanoa, miten “ikuinen perfektionisti” katosi kropastani vuoden 2020 aikana, mutta enää en tunnista, että minun täytyisi olla täydellinen missään. Paradoksaalista tässä kaikessa on ollut toki se, että mitä vähemmän olen pyrkinyt täydelliseen, sitä onnellisempi ja palautuneempi olen ollut. Ja sitä “kauempana” uupumuksesta. 
• Opettele jättämään asiat kesken. Mulle yksi ongelmakohta elämässä on ollut se, että olen halunnut mennä nukkumaan niin, ettei mitään töitä ole kesken. Kun elämä (eli lapset) sitten “tuli tielle”, aloin stressata valtavasti siitä, miten monta asiaa mulla on jatkuvasti kesken.Paahdoin menemään yömyöhään, sairaana ja viikonloppuisin. Ja arvatkaa mitä? Edelleenkään en mennyt koskaan nukkumaan ajatuksella, että maailma olisi valmis. Vaikka kuinka vedin itseni äärirajoille, aina jäi asioita työpöydälle ja projekteja, jotka tarvitsi vielä vähän panostusta myöhemmin. Nykyisin, jos päähän hiipii ajatus siitä, että “pitäisiköhän naputella sähköpostit kymppiuutisten jälkeen”, torjun moiset sekoilut samoin tein. Se, että otan aikaa myös levolle, auttaa suoriutumaan silloin, kun on työn aika. Mulle tässä on auttanut valtavasti se, että kun olen huomannut, että maailma ei kaadu siihen, että asiaa jatketaan myöhemmin. Mitä enemmän tällaisia kokemuksia tulee – ja silti työ ja elämä rullaa mukavasti – uskaltaa höllätä ikuisesta suorittamisesta. Olen siis hyvillä mielin se, joka iskee läppärin kiinni ja sanoo: “Moro! Mä lähden nyt nappulat päiväkodista!” 
• Annan liikkeen palauttaa mieltä. Liittyen edelliseen bullettiin, mun on ollut aikaisemmin vaikea laskea mun kierroksia alas. En osannut siirtyä  “vapaalle”, vaikka en töitä koko ajan konkreettisesti tehnytkään. Syke saattoi pysyä korkealla vielä kiireisen päivän jälkeen kotonakin ja päähän putkahteli koko ajan to do -listoja. Olen oppinut itsestäni viime vuosina sen, että olen fyysinen ihminen, joka kaipaa fyysisiä toimintoja “siirtymäriitiksi”. Nykyisin mä palautan itseäni stressistä – joka sekin kuuluu elämään – liikunnan (ja avannon) avulla. Kun saan liikkua, mun kierrokset laskee. Ja samalla stressi tai kireys katoaa kuin itsestään. Kaikille hikiliikunta ei ole oma juttu, mutta olen melko varma, että fyysinen toiminto auttaa katkaisemaan henkistä ja kognitiivista kuormaa suurimmalla osalla ihmisistä. Metsäkävely työpäivän päätteeksi tai viiden minuutin hengitysharjoitus voivat muuttaa koko päivän rakennetta. 

Tällaisia keskeneräisiä ajatuksia loppuunpalamisesta ja sen ehkäisystä. Ei täydellinen, täydellisen lääkärin kirjoittama, artikkeli, mutta toivottavasti siitä oli iloa!

-Karoliina-