Loppu hiljaisuudelle

Kiusaaminen alkaa jo aivan pienenä. Se ilmenee lapsuuden leikeissä, koulussa, työpaikalla ja yksityiselämässä. Surullista, mutta totta; kiusaaaminen ei tunnu loppuvan ikinä. Kiusaamista on monenlaista. Kiusaaminen voi olla fyysistä, henkistä, haukkumista, ulkopuolelle jättämistä, you name it. Se voi tapahtua luonnossa, selän takana tai vaikkapa netissä. Kiusaaminen on nykyään todella suuri ongelma, jota myös puidaan kiitettävän paljon mediassa. Koska kaikki varmasti tietävät, miten kiusaaminen ilmenee ja mitä se aiheuttaa, jätetään itsestäänselvyydet tähän.

Olen kokenut elämäni aikana monenlaista kiusaamista. Olen kuitenkin ollut onnekas; kiusaaminen ei ole ikinä ollut fyysistä, enkä todellakaan ole joutunut kokemaan mitään niin kamalaa kuin monet kiusaamisen uhrit. Itkettää ajatellakkin, kuinka julmia etenkin lapset ja nuoret voivat olla… Ensimmäinen muistoni kiusaamisesta on ala-asteelta. Luokan tytöt puhuivat minusta pahaa selkäni takana ja pikkuhiljaa yrittivät kääntää kaikkia minua vastaan. En ollut ainut; tämän kiusaamisen kohde vaihtui tiheään tahtiin ja häpeän myöntää, että sillon kun en itse ollut kohde, olin yksi näistä pahan puhujista. Mitä tahansa, jotta itse välttyisi siltä kiusaamiselta… Pelkurin valinta, josta olen uskomattoman pahoillani, mutta yritän muistaa, että olin vain lapsi, joka ei ymmärtänyt tekojensa seurauksia. Tahdon ajatella että karmani on tasoittunut sillä, että olen lukemattomia kertoja myös auttanut muita kiusaamisen uhreja.

Minun kokemukseni kiusaamisesta rajoittuvat kuitenkin pääosin yläasteeseen. Olen usein miettinyt samaa kuin muut kiusatut; miksi minä? Toisin kuin moni muu, minä olen saanut tähän vastauksen. Olen saanut kuulla muutamilta kiusaamisessa osallisina olleilta tytöiltä, jotka nyt aikuisina ovat viisastuneet ja todella pahoillaan, syyn siihen, miksi minua on päätetty kiusata. Mikäs muukaan olisi tyttöjen keskuudessa parempi syy kuin pojat. Sain pojilta ilmeisesti jonkun verran huomiota osakseni, mikä ei miellyttänyt tätä suosittujen tyttöjen porukkaa, etenkään tätä yhtä pääjehua. Tästä syystä minusta alettiin puhua pahaa kaikille ja muita kiellettiin olemasta ystäviäni. Jos joku olisi minun ystäväni, kääntyisivät kaikki koulun suositut häntäkin vastaa.

Alunperin tyttöihin rajoittunut kiusaaminen alkoi levitä poikienkin keskuudessa kun nämä suositut tytöt käänsivät heitä pikkuhiljaa minua vastaan. Vielä seitsemännellä luokalla minulla oli sentään poikia kavereina, mutta pian jäin kokonaan yksin. Muistan edelleen sen päivän, josta tämä kiusaaminen lähti. Silloinen paras ystäväni oli yhtenä päivänä tämän pääjehun kanssa. Seuraavana päivänä kun hän tuli kouluun ja moikkasin häntä tavalliseen tapaan ja menin istumaan hänen viereensä, mutta hän ei sanonut sanaakaan ja siirtyi kauemmas, tämän pääjehun luo. Jäin hämmentyneenä istumaan yksin, ei mitään selitystä, ei mitään vastausta, hän vain päätti ”jättää” minut, koska tämä toinen tyttö käski. Ja ilmiö lähti leviämään.

Huhumyllyn myllätessä kiusaaminen levisi luokka-asteestamme myös vanhempiin tyttöihin. Piileskelin välitunnit vessassa ja yritin mennä aina ajoissa tunneille, koska käytävillä kävellessäni minua katsottiin ilkeästi ja supateltiin selkäni takana. Kukaan ei halunnut olla välitunteja kanssani, kukaan ei ollut parini tunneilla, kukaan ei syönyt lounasta kanssani. Pikkuhiljaa tämä ulos jättäminen ja pahan puhuminen alkoi muodostua myös haukkumiseksi. Etenkin poikien keskuudessa. Tytöt olivat liian ovelia jäädäkseen kiinni kiusaamisesta, en tuolloin edes tajunnut, että se todella oli kiusaamista. Tytöt esittivät vain viattomia, jotta voisivat tarpeen tullen esittää ystäviäni, mikäli tarvitsisivat minulta jotain. Pojat sen sijaan uskalsivat avata suunsa tyttöjen yllyttämänä. Olin liian ruma, olin liian läski, olin liian laiha, käytin rumia vaatteita, meikkasin rumasti, olin opettajien lellikki, olin snobi jos sain hyviä numeroita, olin tyhmä jos sain huonoja. Aina jotain.

Olin aina yksin ja todella masentunut. Aloin uskoa olevani todella niin läski ja ruma, kun minun sanottiin olevan, miksi muuten minua kiusattaisiin? Ennen piilottelin vessassa ruokatauon ajan, koska en halunnut istua ypöyksin ruokalassa. Nyt piilottelin, koska en halunnut syödä. Kun joku opettaja huomasi, etten ollut menossa syömään ja marssitti minut ruokalaan, söin nopeasti ja lähdin taas vessaan piiloon, itkemään sitä, että nyt taas lihoan lisää ja oksentamaan, jotteivat pojat saisi lisää syitä haukkua minua. En ole ikinä puhunut tästä kenellekkään ja tuntuu pahalta repiä vanhoja arpia, mutta yhä jatkuvan kiusaamisen takia, koin nyt tarpeelliseksi kerrankin kirjoittaa kaiken totuudenmukaisesti ylös.

Kiusaamiseni tapahtui aina salassa ja huomaamattomasti; nämä kiusaajat (joihin lasken myös heidät, jotka olivat vain mukana, vaikka eivät aktiivisesti minua kiusanneet) vain tiesivät, mitä oikeasti tapahtuu, kaikki muut kuvittelivat minun olevan jonkun verran suosittu ja liikkuvan suosittujen piireissä. Autoin myös itse pitämään yllä tätä kulissia piileskelemällä koko ajan ja esittämällä, että kaikki on hyvin. Eihän kukaan ikinä nähnyt minua missään yksin. Puolet oppilaista eivät puhuneet minulle, koska minua kiusattiin, toinen puoli ei uskaltanut puhua minulle, koska he kuvittelivat minun olevan näiden kiusaajien ystävä. Kiusaaminen saa kiusatulle häpeällisen tunteen, eikä sitä halua tunnustaa, että on joutunut kiusaamisen uhriksi. Koko yläasteen ajan pysyin vain hiljaa ja olin tyytyväinen, kun välillä tuli kausia, jolloin onnistuin saamaan edes vähäksi aikaa kavereita.

Kiusaajat ovat heikkoja, selkärangattomia ja pahoja. Tässä, kuten niin monessa muussakin tapauksessa, kiusaaminen johtui kateudesta. Kun pääsin yläasteelta, kiusaaminen alkoi helpottaa. Kiusaajat lähtivät eri kouluihin, minun kanssani samaan kouluun tuli vain näitä, jotka olivat kiusaamisesta tietoisia, mutta eivät itse aktiivisia kiusaajia. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin aloin tottua siihen, ettei minun tarvitse aina olla uhri. Olisi ollut helpompaa aloittaa kokonaan alusta, mutta kun joukossa oli edelleen näitä tuttuja naamoja, en voi kuitenkaan sanoa, että kiusaaminen olisi kokonaan kadonnut. Ehkä abivuonna kun näitä vanhempia oppilaita ei enää ollut ja ikätoverit olivat alkaneet oppia tuntemaan minut, kiusaaminen oli täysin historiaa. Minulla oli ystäviä, minua ei suljettu ulkopuolelle, eikä minusta puhuttu tauotta pahaa.

Olen yrittänyt parhaani mukaan suojella muita kiusaamiselta. En ole täydellinen, kuten varmasti jokainen nuori nainen, olen sortunut puhumaan pahaa ja nauramaan muille ihmisille, mutta en ikinä viattomille, vaan näille jotka ovat kiusanneet muita. Kerran meidän liikuntaryhmäämme tuli lukiossa muita vuoden nuorempi tyttö, jolla ei ollut oikein ystäviä. Tiesin, että hän oli suh uusi paikkakunnalla ja tunsin hänet vain nimeltä. Tiesin, että hänestä puhutaan pahaa, mutta en ollut ikinä puhunut itse tytön kanssa. Tyttö oli liikuntatunneilla sivussa yksin ja pelokkaana ja näin hänessä itseni. Tuntui niin pahalta ajatella, että joku saattaisi käydä läpi samaa, minkä olin itse kokenut. Menin esittelemään itseni ja pyysin tytön istumaan meidän kanssamme. Pyysin hänet parikseni ja sain hänet avautumaan muille ja opimme tuntemaan hänet. Pyysin hänet jopa mukaan koulun ulkopuoliseen harrastukseeni ja aloin tutustua häneen; meistä tuli ystäviä. Sana levisi että hei, tää tyttö onkin tosi kiva kun noikin tahtoo olla sen ystäviä. Tahdon ajatella, että sain tuolla pienellä teolla paljon hyvää aikaan. Samaa yritän toteuttaa aina. Olen luonnoltani todella ujo ja vaikutan siksi varmaan usein töykeältä. Olen huono tapaamaan uusia ihmisiä ja annan itsestäni aina huonon kuvan, koska olen niin hermostunut. Ujous vaikuttaa usein ylimielisyydeltä. Aina kuitenkin, jos huomaan jonkun kärsivän samasta, menen tekemään parhaani, jotta hän tuntisi kuuluvansa joukkoon. En halua, että kukaan joutuu kärsimään ulkopuolisuuden tunteesta.

Vaikka tämä kiusaaminen jatkuu edelleen, en enää kärsi siitä niin kovasti, koska minun ei tarvitse nähdä näitä kiusaajia. Aina välillä korviini kantautuu, mitä minusta edelleen puhutaan, mutta siinä se. Tällöin esitän aina välinpitämätöntä ja nauran jutuille, mutta todellisuudessa kiusaaminen on jättänyt niin syvät arvet, että jokainen sana satuttaa. Sen olen aina tiennyt, että kaikki kissat eivät pääse karvoistaan, mutta en uskonut, että aikuisiällä joutuisin vielä uusien kiusaajien uhriksi. Pahan puhuminen ei ole vain lasten ilmiö vaan aikuisetkin jaksavat aloittaa sen. Kärsin mielestäni ihan tarpeeksi joka kerta kun törmään johonkin vanhaan kiusaajaan ruokakaupassa ja katselen poispäin, miksi pitää vielä joutua uusienkin uhriksi?

Aikuisiällä kiusaaminen on lähtenyt kahdesta pääasiasta liikkeelle; äitiydestä ja syömishäiriöstäni. Kun kerroin syömishäiröstäni, vaikka monet ihmiset siitä juorusivat, etenkin yksi aloitti isomman haloon julistamalla kaikille, että esitän syömishäiriöistä saadakseni huomiota, eihän minulla edes voi olla syömishäiriötä, koska olen edelleen niin lihava. Tämän jälkeen se kiusaaminen alkoi olla samanlaista lapsellista touhua kuin yläasteella; sitä yritettiin keksiä kaikesta pienestä ja tehtiin ja tehdään mahdollisimman huomaamattomasti, jotta saadaan se oma sädekehä säilytettyä. Toisaalta vihaan näitä ihmisiä, koska he aiheuttavat minulle niin paljon mielipahaa, mutta toisaalta säälin heitä. On surullista, miten joku voi olla vielä tämän ikäisenä niin uskomattoman lapsellinen ja ilkeämielinen.

Blogia en ole ottanut tässä puheeksi, koska en laske tätä anonyymien haukkumista kiusaamiseksi, vaikka se oikeasti onkin nettikiusaamista. Se on kuitenkin niin pientä muun rinnalla, että olen oppinut olemaan välittämättä siitä. Vaikka en välitä siitä, se ei tarkoita, että ymmärtäisin sitä. Jos näet kaupassa täysin vieraan ihmisen ja et pidä vaikka hänen nenästään, marssitko hänen luokseen ja sanot ”hei, sulla on tosi ruma nenä, voisit harkita paperipussia”. Jos haluat tehdä saman anonyymina, peitätkö kasvosi huivilla ja marssit hänen luokseen sanomaan saman? Ei, et marssi. Miksi siis teet tätä samaa netissä?

Netissä on niin helppo kiusata muita nimettömänä ja kasvottomana, ei pelkoa teoistaan vastaamisesta. Mietin usein, millaisia nämä ihmiset oikeasti ovat. Mitä siitä saa irti, että käy haukkumassa itselle täysin tuntemattomia ihmisiä? Jos siitä saa jotain mielihyvää, on tämä henkilö todella sairas ja kaipaa apua. Kai se on jotain oman egon pönkittämistä? Usein johtuu varmasti siitä kuuluisasta kateudesta. Luen montaa blogia, joita kirjoittavat todella kauniit nuoret naiset, jotka saavat jatkuvasti kuulla kuinka rumia mukamas ovat, enkä keksi siihen muuta syytä, kuin kommenttien kirjoittajien kateellisuuden.

Uskon, että suurin osa bloggaajien kiusaajista on juurikin kateellisia. Kateellisia heidän rohkeudestaan, suosiostaan, hyvästä elämäntilanteesta, ulkonäöstä, mistä tahansa. Ne kommentoijat, jotka kommentoivat negatiivisesti, mutta eivät kateudesta, osaavat kirjoittaa oikeasti asiallista negatiivista palautetta ja kritiikkiä. Se ei ole kiusaamista, se on oman mielipiteen ilmaisemista. Voimme päästä vain siihen lopputulokseen, että nettikiusaajilla ei joko ole mitään omaa elämää, tai heillä on päässä vikaa. Jos joku nettikiusaaja tätä lukee niin valaise ihmeessä meitä; mitä saat irti siitä, että yrität pilata toisen hyvän tuulen ilman mitään syytä? Enkä tarkoita tässä nyt itseäni vaan bloggaajia ylipäätänsä. Olen päässyt blogin ja anonyymikommentoijien suhteen paaaaljonpaljon helpommalla kuin monet bloggaajat, etenkin ne oikeasti suositut.

Kiusaaminen jättää aina syvät arvet, oli se sitten millaista hyvänsä. Kauan tunsin olevani epäoikeutettu puhumaan kiusaamisesta, koska moni joutuu kokemaan miljoona kertaa pahempaa kiusaamista kuin minä, mutta olen vasta nyt alkanut tajuta, että minullakin on oikeus kärsiä kokemastani. Kiusaamisen jäljet näkyvät edelleen joka päiväisessä elämässäni. Olen todella huono lähtemään sosiaalisiin tilanteisiin, koska pelkään ulkopuoliseksi jäämistä. En uskalla puhua ja olla oma itseni ja annan itsestäni väärän kuvan, joka yleensä vain pahentaa tilannetta ja oikeastikin jään ulkopuolelle. Hermostun helposti ja puhun liikaa, liian vähän tai tyhmiä. Lähes kaikki ystäväni ovat sanoneet samaa; minuun on vaikea tutustua, mutta kun vihdoin pääsee sen suojamuurin ohi, näkee kuka todella olen.

Kiusaamisesta löytää paljon hyvää tietoa MLL:n Nuorten netistä. Moni nuori miettii, että onko heidän kokemansa nyt kiusaamista vai ei ja itse olisin varmasti aikanani saanut tuosta sivusta edes vähän apua. Suosittelen tutustumaan sivuihin, jos aihe tuntuu läheiseltä.

Haluan toivottaa paljon jaksamista ja voimia kaikille kiusaajien uhreille. Muistakaa, että kiusaaminen ei ole teidän syytänne. En osaa neuvoa mitään niksiä, millä kiusaamisen saa loppumaan, koska sillaista ei vielä ole keksitty. Mutta sen haluan sanoa, että yrittäkää kuitenkin tehdä asialle jotain; kertokaa vanhemmillenne, opettajille, kelle tahansa. Yrittäkää kestää, kyllä se joskus helpottaa, vaikka se tuntuukin mahdottomalta ajatukselta. Kokemanne jättää teihin jäljet, mutta se myös rakentaa teistä vahvoja, hyviä ihmisiä. Älkää antako periksi, sitä kiusaajat haluavat. Jatkakaa elämää juuri sellaisina kuin olette.

Kommentit

38 kommenttia
Avatar

Aivan mahtava postaus !

Muakin on kiusattu päälle 7v. Alkoi ala-asteella aina amiksen ekalle luokalle saakka. Kärsin vielä tänä päivänäkin kiusatuksi tulemisen aiheuttamista arvista. Mulla on vaikea psykoottinen masennus ja epätyypillinen skitsofrenia.

Tämä postaus toi tunteen pintaan mulla ja aloin muistelemaan omaa kiusaamista. Itkuhan tässä tulee.

Sulla on ihana blogi !

Avatar

ASIAA! 🙂

Avatar

Minä voin kertoa vähän omasta tarinastasi. Itse koin sekä fyysistä, että henkistä kiusaamista. En kertonut juuri kenellekään ja olen siitä päätöksestä todella tyytyväinen, kerran yritin kertoa, olimme puhuttelussa opettajan huoneessa ja mitä se auttoi? Ei mitään. Pahensi vain asiaa. Tämän jälkeen en ikinä kertonut kenellekään vaikka joku aikuinen joskus asiaa kysyikin. Joskus yritin laittaa vastaan kiusaamiselle, mutta sekin pahensi asiaa. Paras oli nöyrtyä, niellä oma osansa ja tappionsa ja nauttia niistä hetkistä kun joku hetkellisesti edes esitti kaveria.

Kiusaaminen jättää todella syvät arvet ja voi sanoa ettei siitä koskaan täysin parane. Itselläni on edelleen hyvin fyysinen reaktio kiusaajia kohdatessa; huimaus, heikotus ja joskus saa tosissaan pidätellä oksennusta. Itselläni myös ongelmana etten osaa olla tyytyväinen ja onnellinen mihinkään, aina on jokin asia huonosti.

Onneksi ihanan miehen, ihanan päätyön sekä vielä ihanamman sivutyön avulla jaksaa pitkälle. Olen niin onnellinen tuosta sivutyöstäni ja olen saanut sen kautta tutustua todella ihaniin ihmisiin, kuten suhun että mikään ei olisi mahtavampaa!

Avatar

Kamalaa mitä oot joutunu kokemaan. Kiusaaminen on ehkä kamalinta maailmassa. Itekkin joudun yläasteella ”uhriksi”. Eka oman luokan pojat haukkuivat mua. Sain lempinimen ”majava” hampaideni takia. Tämä oli ihan naurettava juttu sillä ylähuuleni on hiukan pienempi ja etuhampaani näkyvät, mutta eivät todellakaan niin pahasti.

No meidän luokan pojat saivat myös muiden luokkien pojat vihaamaan mua (meitä oli 9 rinnakkaisluokkaa). Ei helpottanu että kotona oli asiat paskasti.

Oon nyt selvinny. Muutin heti yläasteen toiselle paikkakunnalle. Edelleen pelkään ulkopuolelle jäämistä. Ja pelkään ihan hirveesti, ettei joku tykkää musta. Tai musta tuntuu, ettei ihmiset tykkää musta.

Omaa mieltä lämmittää edes vähän, että oon muuttunu ja kasvanu kun taas kiusaajat jatkavat samanlaisina.

Anteeksi avautuminen. Nosti vaan kirjoituksesi tunteet pintaan.

Avatar

Tunnistin niin itseni tosta sun jutusta ku mulla oli ihan samallaista,ala-asteella alkoi ja loppui vasta kun muutin kokonaan paikkakuntaa yläasteella. Ensin kiusas tytöt,sit pojat ja tytöt ja lopuks melkeen koko koulu ja silloinen paikkakunta…Onneks paikkakunnan vaihdoksen jälkeen sain monia hyviä ystäviä jotka ovat vieläkin mun ystävinä ja jotkin ovat tyttäreni kummejakin 🙂 mut kyllä se aina tosiaan arvet jättää… Mut elän siinä toivossa et karma kostaa vielä joku päivä mun kiusaajille!

Avatar

asia tekstiä! 🙂 muaki on kiusattu ja tää tapahtu ammattikoulussa! En ajatellu, että voisin vielä noinki ”vanhana” joutua koulukiusatuks! Ensi oltiin koko luokan kanssa tosi tiivis porukka, pelkkiä tyttöjä ja kiva ala, kunnes alko muodostumaan klikkejä, muodostu kivat porukat, mäki kuuluin sellaseen neljän tytön porukkaan, kunnes tapahtu se että mut jätettiin kaikesta pois, kukaan ei halunnu olla mun pari, kukaan ei halunnu tehä mun kanssa mitään, edes samalta paikkakunnalta olevat ei suostunu matkustaa mun kanssa koulumatkaa yhdessä (kävin siis 30km päässä junalla koulussa), jäin vaan ihan yksin.. :/

Sitä ei onneks kestäny ku puol vuotta, mutta oli kyllä ihan kauheet puol vuotta, kauheeta ees ajatella miltä susta on tuntunu, ku oot noin kauan sitä kestäny 🙁 Sit ku täytin sen 18 ja aloin käymään baareissa, ni sit lähti taas huhut kiertämään, sit mä olinki yhtäkkiä jakorasia ja kauhee huora, vaihoin miestä ku sukkia ja olin paskamainen tyyppi, ja kaikki tää vaan sen takia, että mulla oli juttua yhden jätkän kanssa ja yks toinen tyttö ei tästä tykännyt.. ja lähtipä yhen pojan toimesta senki takia tälläsii juttuja menemään, ku mä en suostunu sen kanssa baarista lähteä sen luokse, meni siis vähän käsitykset väärin ja olinkin huora sen takia ku en halunnu tehä mitään 😀 Anteeks kilometri kommentti! 🙂

Avatar

Itse olin yläasteella tosi kiusattu, jonka vuoksi sain elämääni seuraksi paniikki ja ahdistuneisuus häiriön. Olen nykyään melkeen parikymppinen tyttö joka löysi maailman ihanimman miehen 2 vuotta sitten.. Hauskan tästä jutusta tekee se että nämä mieheni parhaat kaverit on niitä mun kiusaajia ja nyt kun olen yhden heidän ystävänsä kanssa yhdessä on nämä kiusaajat yrittänyt sopia kanssani välejä mutta en voi antaa anteeksi ihmisille jotka ovat osittain pilanneet mielenterveyteni. Eniten olen tällä hetkellä huolissani 8lk pikkuveljestäni jota on kiusattu jo monta vuotta. Veljelläni ei ole ystäviä, häneltä varastellaan vähän väliä pyörää yms omaisuutta, kaikkein kamaalinta tässä on se että kiusaaminen on todella väkivaltaista. Kerran kaupan pihalla satuin paikalle kun 5 poikaa potki maassa makaavaa veljeäni eikä kukaan ulkopuolinen auttanut häntä. Tämmöinen touhu pitäisi saada ympäri maailmaa loppumaan! Kiitos tästä hienosta postauksesta jossa jokainen sana oli täyttä asiaa!:)

Avatar

Respektit sulle että kirjoitit tästä! Ikävää toi kaikki mitä oot joutunut kokemaan. Mä niin näen itteni tossa kun kerroit, että oot edelleen huono lähtemään sosiaalisiin tilanteisiin. Oon nyt 18, eikä siitä oo kauaa ku vasta pystyin myöntämään ittelleni, että muahan todella kiusattiin ala- ja yläasteella.

Avatar

Mun kiusaaminen alkoi jo ala-asteella. Olin varmaan 3.lk kun luokkani ”suositut” tytöt alkoivat kiusata minua. Olin kuin sätkynukke tein mitä käskettiin. Jos en jotain tehnyt minua tönitiin ja pukittiin, kerran minut työnnettiin alas koulun terassilta. Tästä on vieläkin polvessa arpi. Tytöt sanelivat minulle kenen kanssa saisin olla kaveri ja kenen en. Kerran sain yhdeltä heistä viestin ” ei se oikeesti halua ees olla sun kaveri ku sä oot niin tyhmä.” Kun pääsin ylä asteelle tilanne vähän rauhoittui. Sain uusia kavereita ja kiusaajat unohti minut. Lukion alkaessa kaikki oli vielä hyvin. Pari viikkoa koulun alun jälkeen paras ystäväni ilmoitti töykeästi tekstiviestillä ”en ymmärrä sua yhtään, enkä halua olla sun kaveri enää” Olin tuntenut hänet eskarista asti. Seuraavana päivänä en mennyt kouluun, vaan itkin koko päivän kotona. Kun viimein menin kouluun, olin yksin. Entinen paras ystäväni oli kuin emme koskaan olisi tunteneet, olin hänelle kuin ilmaa. Nyt olen menossa lukion 2.lk eikä minulla ole kavereita muutakuin kaksi. Hekin ovat eri kouluissa eli koulussa olen yksin. :/ Kiitos ihanasta blogista!<3

Avatar

Toinen huolestuttava juttu konkreettisen kiusaamisen lisäksi on yksin jättäminen. Meillä oli sen verran pienempi koulu että välitunnilla näki koko pihan ja itse ujona herkkänä ihmisenä katsoin aina itku kurkussa näitä muutamia jotka seisoi kolmen vuoden ajan jokaisen välitunnin yksin nojaten seiniin. Jos olisin ollut yhtään rohkeampi olisin tehnyt asialle jotai mutta kuuluin itsekin siihen porukkaan joka yritti piilotella vessassa välitunnit ettei kukaan huomaisi että olin yksin. Nyt vanhempana olen miettinyt miksi opettajat eivät puutu tähän ilmiöön näitä ei välttämättä edes kiusata vaan he ovat ujoja eikä heillä siksi ole seuraa. Ja yleensä näitä ujoja on enemmän kuin yksi joku kun ohjasi heidät yhteen niin heistähän voisi tulla erittäin hyviä ystäviä.

Kauheita asioita olet joutunut kokemaan surullista miten lapset ja nuoret eivät tajua että tuollaisella käyttäytymisellä oikeasti voi pilata toisen ihmisen koko loppu elämän pahimmillaan voivat juurikin ajaa ihmisen satuttamaan itseään! En vaan ymmärrä kuinka tähän asiaan ei tule koskaan loppua ihmiset on erilaisia ja tulevat aina olemaan. Itse ainakin toivon että voin kasvattaa lapseni niin ettei heistä tule kiusaajia ja toivon etteit he joudu kokemaan kiusaamista tai yksinjäämistä.

Hyvä että kerroit kokenuksistasi se vaatii rohkeutta! Kaikkea hyvää sinulle 🙂

Avatar

En tiedä mitään kamalempaa kuin se että ihminen jota luulee parhaaksi kaverikseen jättää sinut yksin. Kun kaverini jätti minut lukion alussa olin ihan maassa. En käynyt enään syömässä koulussa vaan sinnittelin koko päivän ( 8-16 ) aamupalan voimin. Vapaa ajalla minulla on vain kaksi kaveria. Toisen heistä olen tuntenut koko ikäni ja toiseen tutustuin vuosi sitten. He kumpikin ovat eri kouluissa kuin minä. Heidän avullaan olen jaksanut ja tulen jaksamaan. Rakastan heitä ylikaiken!<3 Ei se määrä vaan se laatu<3 Jännityksellä ja hiukan pelokkaana odotan mitä lukion toinen vuosi tuo tullessaan. Kiitos ihanasta blogista! (: sun postaukset piristää mun päivää<3

Avatar

Kiitos upeasta ja rohkeasta kirjoituksesta!

Avatar

Tosi hyvä kirjoitus Emilia! Mahtava että oot uskaltanu ottaa esille tämän kamalan asian. Muakin on pienestä pitäen enemmän tai vähemmän syrjitty ja kiusattu koko peruskoulun ajan. Yläasteeseen ajoittuvat minunkin pahimmat kiusausmuistoni jolloin tilanne ajautui juurikin siihen että muut olivat minua vastaan ja minun yksin. Se on jättänyt pahan jäljen ja tulee aina jättämään. Mieheni on myös ajautunut kiusaamisen takia päihdekierteeseen joten ei voisi enää vähätellä kiusaamisen seuraumuksia. Hirveää miten alhaisia ihmiset ovat. Olet vahva ja hieno ihminen, jatka samaan malliin ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi 🙂

Avatar

Hienosti kirjoitettu. Itse myös jouduin kiusaamisen kohteeksi poikkeavan ulkonäköni takia (huuli-suulakihalkio lapsena, joka totta kai vaikutti ja vaikuttaa vieläkin ulkonäkööni vaikka leikkauksia on tehty.) Ala-asteella se oli vähän haukkumista ja enemmänkin ulkopuolelle jättämistä. Sellaista ”normaalia” käytöstä, kaikki ovat paineen alla, kukaan ei halunnut olla kaveri jottei itse joutuisi kiusatuksi. Vaihdoin ala-astetta muuton takia ja uudessa ala-asteessa minua ei pahemmin kiusattu 🙂 Yläasteella oma luokkani oli ihana ja minulla oli ystäviä. Koulussa tosin oli yksi ”kovis” jengi, jotka ottivat kaikki vähänkään poikkeavat hampaisiinsa. Minä kohtasin vain haukkumista ja huutelua käytävillä (kerran tosin yksi tuli kysymään minulta että milloin menen korjauttamaan nenäni) mutta ainakin yksi ystäväni sai osakseen myös fyysistä väkivaltaa (esim. tupakka tumpattiin päähän..). Lukiossa kiusaaminen sitten loppuikin kokonaan. Yläasteella ja vielä lukiossakin minulla oli todella huono itsetunto kiusaamisen takia, nykyään se on parempi ja tästä on kiitos ystävilleni ja miehelleni 🙂

Avatar

Itselläni alkoi kiusaaminen jo kerhoiästä siellä särettiin minun ensimmäiset silmälasitkin. Se jatku ala-asteen ja ylä-asteen ja viellä amiksessa kiusattiin. Minun kiusaaminen oli nimittelyä kaikkea ne keksi ja amiksessa oli enemmän tota selän takana puhumista ja viellä pahaa sellaista…. joskus entinen opettajani sanoi että mustelma paranee mutta kiusatun arvet eivät ikinä ja se kyllä pitää paikkansa kyllä edelleen muistaa mitä se oli..

Avatar

Upeaa tekstiä Emilia!

Toivottavasti tämä kirjoitus saisi monet miettimään asiaa.

Ihanaa kesän jatkoa sinulle ja perheellesi! <3

Avatar

Minuakin kiusattiin ylä-asteella. Se oli sitä ulkopuolelle jättämistä ja haukkumista seläntakana.Olin pienenä rohkea ja mull oli paljon kavereita. Kiusaaminen vei multa kaiken ja masennuin täysin. Pelkäsin käydä koulussa,ulkona,kaupoissa ,kirjostoissa ja joka paikassa yksin. Todellisuuden tajuni katosi kokonaan.Luulin että jos kävelen yksin kadulla joku ihan vatmaan ampuu mut. Enn edes muista siitä ajasta paljon. Rupesin liikkumaan ,jouksin hirveitä matkoja pari kertaa päivässä mutta aina aikasin aamulla ja tosi myöhään illalla .Söin tosi vähän ja itkin monta kertaa päivässä. Laihduin ihan kamalasti, en ollut anorektisen laiha mutta laiha kuitenkin 172cm ja 55kg .Ellen olisi saanut apua olisin varmasti sairastunut anoreksiaan,koska aloin pitää itseäni lihavana. Juokseminen antoi voimaa ja se oli helppo tapa miettiä kaikkea muuta kuin kiusaamista.

Kiusaaminen on jättänyt varmaan lopulliset arvet minulle. En osaa puhua tuntemattomille ja kaikki pitävät minua varmasti idioottina,koska jos sanon jotain se on yleensä todella typerää. Minulla on äärettömän huono itsetunto.

Kun sain lapseni ,poikaystäväni jätti minut ja olen kasvattunut lapseni vauvasta asti yksin . Hän on nyt päälle vuoden. Paremmin menee kuin ennen ,mutta edelleen se kuusaaminen piinaa minua joka päivä ja koko ajan. Kumpa ne kiusaajat tietäiaivät mitä tuhoa saavat aikaan . Kamalaa mutta ikuista.

Avatar

Kiusaaminen on kyllä aivan syvältä.. oon pahoillani, että sinäkin olet joutunut kokemaan tuollaista! Mua kiusattiin koko peruskoulun ajan, vaihdoin jopa koulua neljännellä sen takia – kesken lukuvuoden. Minulla on suomalainen nimi ja sukunimi, mutta äitini sattuu olemaan venäläinen. Olin sitten aina se ryssä, jota haukuttiin, pilkattiin, syrjittiin ja jätettiin ulkopuolelle. Uudessakin koulussa tytöt veivät multa kirjoja ja vihkoja ja uittivat wc-pöntössä. Vasta lukiossa kiusaaminen väheni, mutta vielä jopa mun abi-kronikassa luki herjauksia mun taustasta. En pysty vieläkään luottamaan ihmisiin, enkä anna itsestäni muuta kuin muutamalle ystävälle, jotka sain vasta yliopistossa. Uskon kuitenkin siihen, että paha saa palkkansa. Toivottavasti. Ja vielä – musta on ihanaa, että sun pahoinvointi on helpottanut! Mukavaa loppuraskautta Emilia! Olet upea nainen. 🙂

Avatar

Kyllä! Muakin on kiusattu ja kiusataan edelleen. Ala-asteella oli itse se tyhmä kiusaaja ja yläasteella se ainoa kiusattu koko koulussa. Juurikin samaisista syistä, ulkonäkö, numerot, vartalo yms.. Yläasteen jälkeen se loppui, mutta nyt melkein 8 vuotta myöhemmin se alkoi taas, puhutaan pahaa, arvostellaan mun taitoja äitinä, huudellaan ympäri kyliä ja jaellaan mun henkilökohtaisia osoite ja puhelinnumerotietoja + blogisivua ympäriinsä ja näin ollen olen saanut ilkeitä ja uhkaavia tekstiviestejä puhelimeen, kerännyt aimo annoksen kommentteja ”anonyymeiltä” eli näiltä kiusaajilta joita en ole voinut edes julkaista, koska pelkkä lukeminen sattui. Ja hei, kiusattuna pienen pojan äiti, kiusaajat pienten lasten äitejä hekin.. Tsemppiä ja voimia sulle! Kerrankin voi sanoa, tiedän miltä susta tuntuu.

Avatar

Hyvä kirjoitus! Itse olen ollut koko ala-asteen kiusattu, koska minulla on suvustani periytyvä kuulovamma ja jouduin käyttämään erilaisia apuvälineitä oppitunneilla, jotta kuulisin opettajien puheita. Eikä asiaa myöskään helpottanut se, että äitini kuoli äkillisesti, josta keksittiin lisää kiusaamisen aihetta. Äitini kuolema myös aiheutti sen, että aloin syömään suruuni ja lihoin jolloin kiusaajat haukkuivat aina ties millä nimellä. Onneksi kiusaaminen kuitenkin loppui ylä-asteen puolivälissä, mutta jouduin silti niin pahoihin henkisiin vaikeuksiin, että kävin 3,5 vuotta nuorten psykiatrilla.

Avatar

Tekstisi kosketti minua. Haluaisin kertoa myös oman tarinani. Mun lapsuus ei ollut hyvää aikaa enkä kaipaa sitä tai muistele lapsuuttani kaiholla. Olen vain helpottunut, että se on ohi.

Pienenä tarhaikäisenä olin iloinen pikkutyttö ja todella sosiaalinen. Minulla oli kavereita eikä kukaan kiusannut. Esikoulussa tuli ensimmäisiä viitteitä kiusaamisesta. Silloin oli ajanjakso, jolloin istuin päivästä toiseen sellaisella puupölkyllä yksin pihalla muiden leikkiessä, kun minua ei haluttu yksinkertaisesti mukaan. Jos yritin mennä, sain kuulla noloista vaatteistani (jotka siis eivät olleet mitenkään poikkeavia), lihavuudestani (en ollut lihava..) ja kaikista pahinta oli se kun perheestäni tehtiin pilkkaa. Jäin aivan yksin ja muistan jo tuolloin mielessäni olleen itsetuhoisia ajatuksia. Tosin kuusvuotias nyt ei itsemurhaa ajattele, mutta mietin aina kuinka voisin vain kadota tai jos kuulin uutisista jonkun kuolleen onnettomuudessa, ajattelin että voi kun minä olisi kuollut kun ei minulla ole mitään syytä olla täällä, kun olen niin rumakin. Ainut päivän piristys mikä jäi mieleeni oli se kun isä aina tuli hakemaan minut pyörällä (olin siis kesällä eskarissa hoidossa) ja menimme uimaan. Se hetki antoi toivoa.

Kouluun mentäessä minulla oli kavereita. Oli kiva kun jotkut tykkäsivät kuunnella hassuja juttujani tai kehuivat piirtämistaitojani. Minusta oli outoa miten joku saattoi tykätä minusta. Kuitenkin perhe-elämämme oli hyvin haasteellista.. Elämäni kotona oli yhtä helvettiä, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, vanhempien riitelyä.. Koulusta tuli henkireikäni. Siellä näin kavereita ja he saivat minut tuntemaan oloni edes silloin arvostetuksi. Toinen henkireikä oli harrastukseni. Sielläkin pääsin pakoon elämäni ongelmia ja sitä helvettiä mitä kotona jouduin elämään.

Ala-asteella koulussa tuli aina joitain tyttöjen riitoja ja pientä kiusaamista oli havaittavissa kuten vaatteiden haukkumista, ulkonäön arvostelua jne.. Jotenkin ne eivät vain tuntuneet niin pahalta muiden ongelmieni vieressä ja minulla oli kuitenkin kavereita joihin tukeutua. Viidennellä luokalla kaikki muuttui. Perhe-elämä oli edelleen aivan järkyttävää. Lisäksi tuohon aikaan kävi eräs asia minkä takia en voinut edes harrastaa lajiani eli sekin minulta vietiin. Aloin huomaamaan itsessäni muutoksia, mitkä kuuluivat murrosiän alkamiseen. Myös muut huomasivat ne. Kroppaani alettiin kutsumaan läskiksi, naamaani finninaamaksi ja kun yritin epäpuhtauksia peittää vähän meikkivoidetta laittamalla, minua kutsuttiin pakkelinaamaksi. Kiusaajat saivat myös ystäväni mukaan ja lopulta minut jätettiin kokonaan yksin. Ainut kanssakäyminen koulussa oli se kun joku tönäisi, haukkui, tökki, repi hiuksista, ilkeili tai huuteli. Kiusaajat olivat nimenomaa tyttöjä. Pojat eivät kiusanneet mutta eivät myöskään pahemmin luokseni tulleet, paitsi joskus harvoin kun muita ei ollut lähettyvillä. Koulussa tein parityöt opettajan kanssa kun kukaan ei halunnut olla parini ja joskus joku poika suostui parikseni jos opettaja pyysi. Minua hyljeksittiin, syrjittiin ja poljettiin. Tunsin itseni sylkykupiksi ja eristäydyin täysin. Kotona en tietenkään puhunut asiasta kun muillakin oli ongelmia. Muistan kun vietin viisi viikonloppua putkeen vain maaten sängyssä ja joskus isä tai sisko toi ruokaa. Katsoin telkkaria, kirjoitin päiväkirjaa, jonka teksti on aivan järkyttävää luettavaa tänäpäivänä ja mikä pahinta, sorruin myös viiltelyyn. En tehnyt sitä huomionhakuisuuttani sillä viiltelin paikkoja jota kukaan ei nähnyt ja vain pari viiltoa käteen ja käytin pitkähihaisia. Luin netistä juttuja itsemurhista, mietin mitä korkeita paikkoja kunnassani on mistä voisin hypätä ja katselin juna-aikatauluja. Muutuin hetkessä iloisesta elävästä tytöstä synkäksi ja katkeroituneeksi. Pidin mykkäkouluja, tiuskin, erinomaiset numeroni laskivat koulussa ja jopa opettaja kyseli mikä minulla oli. Siihen vastasin ”ei kuulu sulle”. En vastannut niin kapinoidakseni vaan siksi kun oikeasti ajattelin etteivät minun ongelmani kuuluneet muille ja minun piti itse selvitä niistä. Selvitymiskeinokseni olin valinnut itsemurhan. Suunnittelin sitä paljon. Niin paljon että kiusaaminen koulussa ei enää haitannut, perhehelvetti ei tuntunut missään.. Minulla oli uusi intohimon kohde mihin purin kaiken. Kirjoitin paljon runoja sekä muita tekstejä.

Ehkä minulla ei ollut tarpeeksi pokkaa tai ehkä minussa kuitenkin eli pieni asia, mikä sai minut jättämään toteuttamatta itsemurhan. Kävelin junaradalla junan tullessa mutten mennyt alle, katselin näköalapaikalta kaupunkia ja pidin kiinni aidasta kuitenkaan hyppäämättä.

Kerran sain turpaan siltä kiusaajien pääjehulta. Minut pyydettiin ulos ja olin aivan onneissani kun muut haluaisivatkin olla kanssani. Tämä olikin kuitenkin vain pilaa ja muiden hurratessa vieressä kiusaaja löi minua ja potki vatsaan. Juoksin tästä itkien kotiin kiusaajat nauraen perässä. Muistan kun ajattelin saaneeni oikein. Mitäs uskoin muihin. Usko ihmisiin katosi entisestään.

Yläasteella olin saanut takaisin harrastukseni ja jotenkin kiusaaminen alkoi hiipumaan. Ehkä ihmiset eivät olleet enää niin lapsellisia. Suuri syy oli myös se kun sain pojilta entistä enemmän huomiota. Että kaverillista sekä sitä toistakin. Tytöissä oli niitä kateellisiakin mutta suurin osa jotenkin näki poikien huomion hyvänä asiana. Ehkä ihmiset tajusivat etten oikeastaan olekaan mikään hylkiö vaan ihan kiva ja nätti tyttö. Yläaste meni hyvin kiusaamisen osalta. Jos jotain pientä tuli, sivuutin sen. Kokemani teki minusta vahvan. En välitä muiden arvosteluista enkä liiemmin kuluta aikaani muidenkaan arvosteluun. Haukkuihin tai ilkeisiin kommentteihin vastaan aina takaisin, mutten asiattomasti tai ilkeästi. Minä olen oppinut rakastamaan itseäni, olen itsevarma ja itsenäinen. Tiedän puutteeni mutten keskity niihin vaan vahvuuksiini. Minulla on nyt muutama upeaa ystävää, paljon kavereita enkä joudu enää lukiossa kiusaamista kohtaamaan. Voin rehellisesti sanoa etten ikinä ole kiusannut ketään, koska se vaan ei kiinnosta minua. Joo voin sanoa että tiedän miltä kiusaaminen tuntuu etten siksikään halua kiusata, mutta suurin syy kai on se etten näe siinä mitään kiinnostavaa. Haluan olla koulukiusattujen puolella ja pikkusiskoni olen sellaiselta monesti pelastanutkin. Käynyt jututtamassa pikku mean girlsejä tai kertonut kaverilleni hänen pikkusisaruksensa kiusanneen omaani ja asia on selvitetty. Kiusaaminen on hirveä asia, mutta samaan aikaan tämä kamala asia on tehnyt minusta vahvan nuoren naisen, joka uskaltaa elää. Kävin pohjalla, mutta selvisin ja nyt olen onnellisempi kuin koskaan.

Avatar

Kirjotan näkökulmaa entisenä kiusaajana.

ja ei, en ole ylpeä siitä että sorruin kiusaamaan.

Kaikki alkoi lapsena. Muutin perhejuttujen vuoksi jo ennen ala-asteen 3lk 13kertaa. Äitini kuoli ja tulin sijaisperheeseen nykyiselle paikkakunnalleni. 3lk tultuani tytöt eivät suostuneet ottamaan mukaan,pojat ottivat ja siksi pääsin heidän suosioon. Tytöt aloittivat haukkumisen luultavasti kateellisina.

siinä meni ala-aste osaksi kiusattuna ja syrjittynä. Ylä-asteelle mentyä samat tytöt tulivat luokkaani ja yhden kanssa ystävystyin todella läheisiksi.olimme parhaita kavereita.Hän rupesi seurustelemaan aikaa jäi vähemmän. (tosin kuin luullaan en silti ollut katellinen) Mutta kiusaamiseni yltyi.Keräsin jatkuvasti kasvoille suojamuuria,ylpeää ilmettä enkä antanut sanojen satuttaa.tai satutti mutten näyttänyt. Masennuin, kukaan ei nähnyt sitä. Tulin ns.vahvaksi tai siis yritin esittää sellaista.Kaverini ei ollut enää ns.suojelemassa minua joten opettelin pärjäämään yksin. Tuli päivä kun 7hengen tyttö ryhmä kävi kimppuuni koulun pihassa.Pahoinpitely.nauroin.(yritin peitellä kipua ja itkua). tästä se alkoi, opettelin tupakoimaan päästäkseni heidän mukaansa ettei enää tapahtuisi noin.pääsinkin yhden ei niin aktiivisen kiusaajan kaveriksi.Kiusauksen kohteeksi siirtyi tämä samainen ent.paraskaverini.Haukkumista,nauramista,paskanpuhumista, ja ilkivaltaa(jossa en ollut mukana sillä tarvitsin heitä vain kouluaikana turvatakseni omanselustani) Olin yksin ja surullinen.ahdisti sillä tiesin olevani paha.ja tiesin että ainut oikea kaverini olisi nyt entinen ja hän ei ansainnut sitä.ja se kolahti. tämä jatkui ylä-asteen loppuun asti. ammattikoulu aikana näin heidät poikaystävänsä kanssa kaupassa.päätin tehdä asialle ja jotain.en ollut päässyt syyllisyydestä eroon. marssin heidän luo ja pyysin anteeksi.ja sitten tuli itku.ihmiset katselivat ympärillä.eni haitannut.kunhan sain sanottua asiani.ystäväni katsoi minuun ja hymyili hieman ja sanoi antavansa muttei unohtavansa.

tänäpäivänä.n.5v myöhemmin.minulla on perhe,olemme ystäviä.käymme kahvilla.mutta mikään ei ole samanlaista.tunnen saaneeni ystävältäni anteeksi mutten ole antanut itselleni anteeksi.tuskin annan ikinä.

tuntuu pahalta kirjoittaa mutta tekee hyvää tunnustaa.

ps.anteeksi pitkä tarina ja kirjotusvirheet.

sinulla on ihana blogi ja tykkään postausten aiheista:)

olet kaunis ja sinulla on ihana perhe:)

Avatar

Kasvattakaa lapsista myös vahvoja ja oikeudentajuisia, jotta osaavat mahdollisesti asettua myös kiusatun puolelle. Ystävääni kiusattiin ala-asteen lopulla ja ylä-asteen alussa (lähinnä vuoden-kaksi vanhemmat). En jättänyt parasta ystävääni, vaan olin myös vahva silloin kuin hän ei ollut. Ehkä se on perus luonteessani, että en osaisi antaa periksi. Tiedän, joskus huonokin piirre! Kiusatut vuosia myöhemmin pyysivät anteeksi. Ja ystäväni sanoi että ilman minua ei olisi uskaltanut esim.ulos lähteä. Toivon todella että löytyy myös niitä ihmisiä jotka asettuvat kiusatun rinnalle kovinkin seurauksin.

Avatar

Uskomattoman moni ajattelee, että ei kiusaaminen ole kiusausta, jos sitä ei ole ’tarpeeksi paljon’. Ihmiset unohtavat, että vaikka toisia on kiusattu paljon enemmän, se ei tarkoita että täytyisi myös itse kärsiä saman verran jotta sitä voisi kutsu kiusaamiseksi. En osaa selittää tätä kunnolla, mutta mulle kävi just näin ja vasta nyt oon ymmärtänyt että se oli ihan yhtä todellista kiusaamista kuin se mitä sulle kävi.

Tää teksti piristi mun päivää tosi paljon, kiitos! 🙂

Avatar

Hienoa tekstiä, vaikkakin surullista. Mahtaakohan kiusaaminen pysytellä ikuisena riesana, välillä ainakin tuntuu siltä, että se menee vain pahemmaksi. Itse olen lähes aina ollut sivustakatsojan roolissa, mikä ei ole yhtään sen parempi kuin kiusaajankaan. Yläasteella vaan oli niin tolkuttoman tärkeää, ettei itse joudu kiusatuksi ja sen saavuttamiseksi teki milteinpä mitä tahansa..

Usein muuten kiusaaminen voi johtua siitäkin, että nähdään toisessa jotain sellaista, jota itsessäkin on, mutta jota ei voi sietää.. Eli jos vaikka itse olisin ylimielinen ja vihaan sitä piirrettä, alkaisin helposti kiusaamaan sellaisia, joista näen saman piirteen tulevan ilmi.. Ja tätä piirrettä ei välttämättä edes tietoisesti tunnista itsessään, koska se kielletään ja tämän vuoksi tavallaan kiusataan toisia sitten siitä. Tiedä sitten, paljonko tässä on totuudenperää, koulussa vaan tuli psykan tunnilla ilmi. 😀

Avatar

<3 hienoo tekstiä.

Avatar

Minua on kiusattu koko ala-asteen ja olen ollu sinut sen asian kanssa nyt 6vuotta. Nyt mulla on alkanu ne asiat uudelleen ahdistamaan ja koen niiin paljon vihaa ja katkeruutta kiusaajiin kuin sen aikasiin opettajiin jotka ei kunnolla puuttuneet asiaan ja ottanut tosissaan. Päässä pyörii koko ajan asiat että MITEN mä voin koskaa niille ihmisille ja saada nekin kärsimään niin paljon. mutta itse en halua olla kiusaaja missään tilanteessa milloinkaa!!! Mut tää teksti sai mut miettimään. Miten mä saisin käytyä tän asian läpi ja unohtamaan. Kiusaaminen jättää syvät kipeät arvet sydämeen! Tällä hetkellä mulla on just toi vaihe että en uskalla enää olla sosiaalinen ja puhua ihmisille. ihan uskomatonta miten 6vuotta olen voinut täysin nauttia elämästä ja olla ihan oma itteni, muta nyt mulle tlee hirveetä takapakkia. kamalaa. toivon ettei kukaan joutuisi kokemaan samaa koskaan!! kiitos.

Avatar

Olen sinun kanssa samaa mieltä, nyt täällä sinua negatiivisesti kommentoivat /kiusaajat ovat kateellisia! Itse en ymmärrä moisia, eihän niiden tarvi tätä lukea jos ei kiinnosta niin miksi mennä sitten negatiivisesti kommentoimaankaan, eihän siitä kukaan hyödy 🙁 Sinä olet kaunis nuori nainen, jolla on ihana mies ja maailman ihanin asia eli oma lapsi ja osaat nauttia pienistä asioista arjessa joka on todella ihastuttavaa <3 Hyvä että annat itsesi käsitellä mennyttä ja uskallat tehdä sen. tsemppiä jaksamiseen ja voimia ns palautteiden lukemiseen!

Avatar

Todella hieno kirjoitus! Itse olen ollut kiusattu peruskoulun ajan ja lukiossakin sitä taisi ilmetä, mutta mulla oli onneksi aina kavereita 🙂 Toisinaan vieläkin jos näkee vanhan kiusaajan jossain nousee ensimmäisenä mieleen se ikävä kokemus siitä ihmisestä. Olen itsekin varmasti joskus syyllistynyt kiusaamiseen tai siihen, etten ole puolustanut, kun olisi tarvinnut. Aina ei ole helppo kuitenkaan puuttua kiusaamiseen. En tiedä uskaltaisinko esim ison poika/tyttölauman kiusatessa yhtä mennä sanomaan mitään etteivät nämä ihmiset alkaisi kiusaamaan ja pahoinpitelemään sitten mua. Kavereiden kanssa varmana uskaltaisin. Itse olen luonteeltani todella epäröivä ja kestää kauan ennen kuin luotan uuteen ihmiseen. Tykkään kuitenkin saada uusia kavereita. Annan itsestäni myöskin varmaan töykeän kuvan ujouden takia 😀 ujoutta peitän myös puhumalla paljon. Ja elämässä olen oppinut arvostamaan hyviä ystäviä, enkä sitä kuinka paljon niitä ”ystäviä” on. Koitan myös olla tukena ystävilleni tarpeen tullen 🙂

Ikävää että sua on nuorena haukuttu läskiksi, sitä kun et todellakaan ole. Mä en enää edes muista kaikkia mistä mua kiusattiin, mutta yks syy oli ainakin mun vanhemmat ja mun kirppisvaatteet. Lisäksi paljon kiusattiin mun hiuksista. Siitä syystä pidin aina hiuksia kiinni ja mua nauratti lukiossa aina ku joku kysy, et mikset pidä iki hiuksia auki 😀 Aikuisiälläkin olen vähän kokenut kiusaamista, mutta sen olen kestänyt 🙂

Sinunlaisia ihmisiä tarvitaan kyllä lisää 🙂 Todella mahtavasti olet pelastanut toisen mahdolliselta syrjäytymiseltä. Kiitos myös näistä ihanista blogikirjoituksista!

Avatar

Voi ihana ihana teksti!! Mulla on ihan sama juttu, että olen liian ujo ja pelottaa että möhlin jotenkin jossain sosiaalisessa tilanteessa, esim. just vaikka sanomalla jotain tyhmää yms. Kerran ylä-asteella, kun menin normaalisti aamulla tunnille, sillonen paras kaverini alkoi vaan yhtäkkiä haukkumaan mua! En tiennyt miks, enkä tiedä vieläkään.. Menin sitten vaan ulos kun tuli oikeasti huono olo, ulkona yhtäkkiä kaikki näytti tosi pieneltä ja näkö sumeni, kaaduin vaan maahan ja tuntui siltä, että joku kuristaisi mua ja oli tosi vaikeeta saada henkee.. Yhtäkkiä purskahdin itkuun ja itkun vaan.. En tiiä sainko jonkun kohtauksen tms. mutta oli kyllä elämäni hirvein päivä.. Ala-asteellakin oin tullut jonkun verran kiusatuksi. Nyt tuntuu siltä, että tulisin ”kiusatuksi” kun olen äiti, kaverit on jättänyt mut just ns ulkopuolelle, vaikka äiteys mun mielestä ei estä mua vaikka menemästä kahville yms… Mulla on vaan yks äiti kaveri, ketä näen harvoin ja monesti olen toivonut, että olisi edes yksi enemmän 🙁

Avatar

<3 kiitos, että uskalsit jakaa näin henkilökohtaisen tekstin! Tästä sai paljon lisää voimaa jatkaa sellaisena kuin oikeasti on!

Avatar

Tuntuu hassulta ajatella, että suo on kiusattu, koska vaikutat niin avoimelta ja ihanalta ihmiseltä ja kaiken lisäksi olet tosi nätti. 🙂 Kateus on aika inhottava asia. Ja täällä blogin puolella kaikki inhottavat anonyymit ovat takuulla vain kateellisia. Onhan sulla kuitenkin aika suosittu blogi, ihana perhe ja kaikkea sellaista, mistä on helppo olla kateellinen. Kumpa vain ihmiset osaisi purkaa sen kateuden jollain muulla tavalla kuin haukkumalla. :/

Avatar

Mulla on vähän samanlaisia kokemuksia, henkistä kiusaamista, vaikka vasta aikuisena ymmärsin sen olleen kiusaamista. Ajattelin, että itsessäni on jotain vikaa ja, että kiusaaminen on täysin omaa syytäni. Olinhan ruma ja tylsää seuraa. Myöhemmin yritin käsitellä asiaa, miettiä elämää ala-asteella. En edes muista siitä ajasta paljoa, yritin lähinnä selviytyä sen ajan läpi. Meillä oli todella huono ilmapiiri tyttöjen keskuudessa. Haukuttiin muita ulkonäön tai juttujen perusteella. Tai mitä nyt keksittiin. Pahin kiusaaja oli loppujenlopuksi entinen paras ystäväni. Olin ollut koko ajan hänen ”turvanaan” kun koko muu luokka tappeli ja haukkui selän takana toisiaan. Lopulta jouduin itse haukutuksi ja ulos porukasta. En tosin ollut ainut.

Yläasteella yritin tutustua muihin, mutta nämä samat naamat olivat haukkuneet minua heille etukäteen ja ystävien saaminen oli vaikeaa. Saatoin saada samantien ilkeän katseen, jos edes yritin lähestyä tai jutella. Eipä kiinnostanut enään tutustua kehenkään ja ymmärsin, ettei seurani kiinnosta. Eräs kaveriporukka pyysi minut kuitenkin seuraansa ja sain viettää heidän kanssaan mukavan yläasteen. Tämä porukka nyt sattui kuitenkin olemaan kiusattu, joten kyllähän sitä selän takana puhumista ja haukkumista koki siltikin, mutta se ei haitannut.

Yläasteen jälkeen en ole nähnyt näitä kuin muutaman otteeseen. Osa on oikeasti ollut mukavia ja ollaan jotain juteltukin, mutta suurimmalta osalta tulee edelleen ilkeitä katseita. Kerran ollessani ystäväni kanssa jossain, tuli eräs entinen kiusaaja meidän luokse (oli myös ystävä tämän ystäväni kanssa) ja kysyi että miksi hitossa on minun seurassani. Ja oltiin vielä molemmat aikuisia ihmisiä. Käskin painua ******* ja lähdimme ystäväni kanssa menemään.

Ihmisten kanssa, joiden kanssa ei viihdy, ei tarvitse aikaa viettää, mutta juorujen levittäminen on säälittävää ja törkeää ja luulisi, ettei aikuinen ihminen enään niin tekisi.

Edelleen ahdistun jos nään entisen kiusaajani.

Avatar

Ihanaa että joku pystyy kirjottamaan näin henkilökohtaisen asian tänne. Minun tarinani voit lukea blogistani.

Avatar

Hyvä kirjoitus.

Kateus ja oman rikkonaisen itsetunnon pönkittäminen ovat usein syynä ilkeilyyn ja muiden ihmisten kärkkääseen arvosteluun. Moni näistä anonyymeistä tavallaan elää juorujen ja toisten ihmisten elämän kautta ja yrittävää saada toisen vastoinkäymisistä itselleen paremmuudentunnetta.

”You can be the ripest, juiciest peach in the world and there’s still going to be somebody who hates peaches.”

Jatka samaan malliin! 🙂

Avatar

Olet hurjan rohkea! Kiitos sulle! 🙂

Avatar

Olin kiusattu sekä kotona että jo tarhassa, ainoan valon toi lapsen luottamus hyvään. Kotona se oli ivaa, pilkkaa, fyysistä, henkistä, hengellistä.. Koulumaailma oli ahdistava. Olin niin huojentunut että ”pääsin” kouluun muka ”turvaan”. Luulin että siellä aikuiset välittävät, mutta kun koko perheeni oli leimattu ei sillä ollut väliä. Koulun vaihdos auttoi jonkun verran, mutta arvet jotka revittiin kotona auki joka päivä ja joita tuli lisää eivät ehtineet koulussakaan ehtyä. Koulussa oma järjestys ja hiararkia. Ujouden piiloon jäin ja osasin peittää huononoloni mielistelyllä.

Nykysin perheellisenä haen itseäni ja varon tarkoin ”vääriä” ihmisiä. Elämäni on ihanaa nykysin. Toteutan itselleni tärkeitä asioita jotka tuovat onnellisuutta. Silti ajoittain koen surua yksinäisyydestä. Elän hetkessä joka tuo onnesta parhaimman, mutta en väitä ettenkö haluaisi ympärilleni niitä itselle oikeita, aidosti välittäviä, välittömiä ihmisiä. Olen silti toiveikas ja luottavainen <3 kiitos sinulle tästä. Ja onnea sekä rakkautta elämääsi.

Avatar

Aluksi, päädyin tänne blogiisi kun etsin paistoaikaohjetta pekonille :DD Erinomainen kuvaus ja kirjoitus kiusaamisesta! Olen jo ajat sitten kouluni käynyt ja onnistunut selvittämään koko opiskeluhistoriani olematta kiusaaja tai kiusattu.. joten aina kun näitä kokemuksia lukee lehdistä tai netistä niin koen aiheesta puhumisen erityisen tärkeäksi. Kun omaa kokemusta kiusatuksi tulemisesta ei ole niin jotenkin tuntuu pahalta ajatella mitä ne traumat ovatkaan heillä joita on kiusattu iät ajat… todellakin ihminen osaa olla ilkeä ja kiusaamisessa usein on kai kyse kateudesta ja siitä, että ei ole aivan sinut oman henkisen kasvun kanssa. Sinusta saisi hyvän puhujan moneen tilaisuuteen, jossa koulukiusaamista käsiteltäisiin, ainakin sun blogi oli hyvin kuvailtu ja asiaa:)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä