Elämäni PTSD:n kanssa

Eräänä kesäyönä heräsin huutoon ja savun hajuun. Se kesä oli pelon ja painajaisten kesä. Tuhopolttosarja jätti jälkensä.

PTSD (aka traumaperäinen stressihäiriö) on psykiatrinen häiriö, joka saattaa kehittyä traumaattisen tapahtuman jälkeen. Yleensä PTSD:n laukaisee tapahtuma, jossa henkilön tai hänen läheistensä henki tai terveys on uhattuna. Stressin oireet ovat normaaleja trauman jälkeen, mutta joskus tila kehittyy trauman jälkeiseksi stressihäiriöksi.

Traumaattisen tapahtuman jälkeen oloni oli jatkuvasti pelokas, herkkä ja säikky. Kävin treffeillä erään kesätyöpaikkani pojan kanssa ja hän sattui kysymään tuhopoltoista. Seuraavana yönä tuhopolttaja iski taas ja olin sekavassa mielessäni varma, että kyseessä oli tämä poika, joten laitoin välit poikki. Nukuin pesäpallomailan kanssa ne harvat tunnit mitä onnistuin nukkumaan. Näin painajaisia joka yö ja elin jatkuvassa pelkotilassa. Tapahtuma tuntuu edelleen epätodelta ja välttelen sen ajattelemista. Tuntuu, että se oli enemmänkin unta, tai ote jonkun muun elämästä.

Syksyllä alkoi koulu ja toivoin saavani muuta ajateltavaa. Asia kuitenkin meni päinvastoin. Koulussa ollessani pelkäsin jatkuvasti kotimme ja siellä odottavien lemmikkiemme puolesta. Jokainen hälytysajoneuvo laukaisi paniikin; varmasti siellä nyt palaa. Eräänä päivänä koulussa haisi savulta ja minun oli pakko lähteä kotiin tarkistamaan, ettei se pala. Läksyt jäivät tekemättä, koska en pystynyt keskittymään kotona. En pysynyt kärryillä, koska en pystynyt keskittymään tunneilla. Myöhästelin aamuisin, koska en saanut yöllä nukuttua. Lintsasin kokonaisia päiviä, koska suuressa omakotitalossa kuului joku ääni ollessani viimeisenä kotona, enkä uskaltanut poistua huoneestani, vaan istuin sängyn nurkassa itkien sen kuudesta kahdeksaan tuntia, kunnes joku tuli kotiin. Yritin ylläpitää normaaleja kulisseja, mutta samalla tuntui että hajoan sisältäpäin. En halunnut myöntää kuinka peloissani olin, halusin olla vahva.

Kun ahdistus oli vain liikaa, aloin purkaa pahaa oloani alkoholiin. Alkoholi toi sekavuuden ja unohduksen, sain ajatukset hetkeksi pois. Pystyin rentoutumaan edes vähäksi aikaa. Aloin käyttää väärin reseptilääkkeitä. Minulla oli ollut paljon selkäongelmia ja tuntui luontevalta syyttää selkää ja syödä vahvoja lääkkeitä, joiden avulla sain itseni uneen. Arvosanat laskivat kuin lehmänhäntä ja kiinnostus harrastuksiin alkoi kadota. Opettajat huomasivat muutoksen, myös kaverit huomasivat uuden käytöksen. Kaikki taisivat pistää sen teini-iän piikkiin ja kehitin vähän huonon maineen. Tein paljon huonoja päätöksiä ja sain myös kuulla niistä. Nauroin vain käytävillä, mutta koulun vessassa itkin taas jalat ristittyinä pahaa oloani. Oli niin epäreilua, että kun olin jo kärsinyt niin paljon, jouduin kärsimään vain enemmän, koska en osannut käsitellä sitä kärsimystä.

Koulu ei kiinnostanut enää tippaakaan ja kärsin siitä edelleen. Huonon keskiarvon takia en pääse kouluun, vaikka menestyinkin kirjoituksissa ihan hyvin. Jossain kohtaa päätin hakeutua hoitoon ja sain diagnoosin: PTSD. Työskentelin kahden eri psykiatrin kanssa ja aloitimme EMDR-terapian. En löytänyt apua hoidosta, koska puhuminen vain kasvatti paniikkia ja EMDR ei kai vaan sopinut minulle. Lääkkeistä sain vähän apua. Söin kolmea tai neljää lääkettä kerrallaan ahdistukseeni.

17 -vuotiaana isovanhempani ja vanhempani paransivat elämänlaatuani huomattavasti tarjoamalla minulle mahdollisuuden asua omillani. Uusi asunto, uusi asuinalue. Tunsin heti oloni vähän turvallisemmaksi kun pääsin asumaan kerrostaloon. Aina lukossa oleva ovi ovikoodilla, turvallinen ja rauhallinen kerrostalo. Uusi asunto ja lääkkeet auttoivat hiukan akuutteihin oireisiin, mutta elämäni jatkui silti pienessä syöksykierteessä.

Vähän omilleni muuttamisen jälkeen tapasin Topiaksen. Topias piristi mieltäni huomattavasti, mutta ei tuonut sinänsä mitään muutosta. Jatkoin lääkkeiden syömistä ja kaiken pelkäämistä. Topias alkoi ajan myötä yöpyä luonani ja jouduin kertomaan hänelle tilastani. Sitä oli vähän vaikea pitää salassa kun heräsin öisin huutaen ja itkien. Topias oli tukenani. Hän herätti minut kun huomasi liikehdinnästäni, että näen painajaista. Hän haki minulle vettä ja lääkkeeni. Hän tarkisti asunnon jokaisen kaapin ja nurkan, koska pelkäsin tunkeutujia. Hän piti minua sylissä kunnes nukahdin. Hän suostui nukkumaan valot päällä ja ymmärsi puutteeni. Topiaksesta tuli korvaamaton tuki ja turva.

PTSD kehitti minulle monia pelkotiloja. Ensin pelkäsin vain sitä tuhopolttajaa itsessään, mutta pelko alkoi laajeta. Aloin pelätä pimeää. Aloin pelätä yksin olemista. Aloin pelätä nukkumista. Aloin pelätä ihmisiä. Tilani vain paheni ja paheni ja pelot levisivät. Aloin pelätä järkyttävästi ötököitä, eläimiä, hammaslääkäriä, konflikteja, sosiaalista kanssakäymistä, you name it, I’m scared of it.

Pelkään edelleen kuollakseni pimeää. Vuosiin en voinut mennä yksin pimeällä ulos, seurassa selvisin pyörtymättä. Nyt pystyn siihen, jos on ihan hengenhätä, mutta ajatus luo jo paniikinomaisia tunteita. En pystynyt myöskään vuosiin käymään lapsuudenkodissani yksin, ja jos vielä oli pimeä niin hädin tuskin pystyin siihen Topiaksenkaan kanssa. Aina siellä ollessa ahdistus oli niin suuri, että syke hipoi taivaita. Olin jatkuvasti masentunut ja väsynyt ja sosiaalinen elämä kärsi näistä peloista. Edelleen nolottaa sanoa, että en mä nyt voi lähteä sinne yksille, vaikka Topias ja lapset onkin mökillä, kun en uskalla lähteä makkarista ennen kuin on valoisaa. Jos kuulen jonkun epäilyttävän äänen tai alan ajatella jotain pelottavaa, en pysty olemaan kotona yksin edes valoisalla.

Kuvittelen jatkuvasti mielessäni kaikenlaisia kauhuskenaarioita. Olen pakottanut Topiaksen lupaamaan, että jos joudumme johonkin onnettomuuteen, hän pelastaa ensin lapset ja minut vasta jos lapset ovat jo turvassa ja on vielä aikaa. Iltaisin tuijotan ovenrakoa kunnes nukahdan ja käyn useasti tarkistamassa, että lapset ovat edelleen sängyissään. Mietin paljon potentiaalisia tunteisiin vetoavia lauseita, joita voin sanoa mahdollisille murtomiehille/kidnappaajille/tms, jotta he jättäisivät perheeni rauhaan. Välillä meikkaan nukkumaanmennessä, jotta näyttäisin houkuttelevammalta ja painajaisteni hiipparit kidnappaisivat vain minut ja antaisivat muiden olla. Muistutan nukkumaan mennessä itseäni, etten saa sitten huutaa, etteivät lapset herää lähtööni. Autolla ajaessani olen varma, että jokainen silta ja tunneli sortuu ja joskus joudun pysähtymään tien varteen, koska en saa itkua loppumaan. Pelkään jatkuvasti kuolemaa, omaa ja muiden, ja PTSD saa minut uskomaan, että kuolema odottaa joka nurkan takana.

Olen oppinut vuosien varrella elämään PTSD:n kanssa paljon paremmin. Osaan jo usein erottaa todellisuuden pelkotiloistani ja osaan välttää tilanteita ja ajatuksia, jotka johtavat kohtauksiin. Olen kehittänyt omat selviytymiskeinoni ja arkeni rullaa niiden keinojen avulla. Välillä unohdan koko PTSD:n. Topiaskaan ei taida enää ajatella sitä pahemmin, se on vain osa minua.

Uskon, että PTSD on tehnyt minut alttiimmaksi mielenterveyden häiriöille. Se on järkyttänyt tasapainoani ja tehnyt minusta herkemmän. Olen myös miettinyt, että olisinkohan ikinä sairastunut syömishäiriöön, jos taustalla ei olisi ollut PTSD:tä. Olisinko selvinnyt koliikista paremmin? Olisinko tälläkin hetkellä täysin onnellinen ja pirteä? Myös tulevaisuus mietityttää. Paranenko tästä koskaan vai joutuvatko lapset kertomaan koulussa, että isä on töissä ja äiti ei pääse vanhempainiltaan, koska pelkää pimeää? Joutuvatko lapset muistelemaan, miten heräilin öisin huutaen? Toivottavasti ei… Vaikka elämä PTSD:n kanssa on välillä todella vaikeaa, elän silti onneksi elämää lähes täysillä ja nautin perheestäni ja ystävistäni. Mulle on suotu todella paljon, enemmän kuin jaksan ymmärtää, joten kaikki tämä positiivisuus auttaa jaksamaan negatiivisen läpi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mietin usein, mitä sen ihmisen mielessä liikkuu. Ymmärtääkö se, kuinka pahasti se vaikutti elämääni. Kuinka paljon helpompaa elämäni olisi ilman PTSD:tä. PTSD on taakka, jota joudun kantamaan ties kuinka pitkään, mutta onneksi en joudu kantamaan sitä yksin, vaan mulla on Topias tukena. Mulla on ainakin yksi ihminen, joka ymmärtää, miksi en voi pimeällä viedä roskista, lähteä mökille tai katsoa K18 -leffoja tai rikossarjoja. Ja se ymmärrys on korvaamaton.

Kommentit

36 kommenttia
Avatar

Mulla oli kans pelko että joku tulee tai on jo meiän talossa kun tuun illalla kotia. aamulla lähin lasten kanssa, kun ahisti niin palio. Yhtään en pystynyt olemaan yksin kotona, enkä käymään kaupassa, varsinkaan pimiällä. Nyt puolivuotta eteenpäin, olen päässyt tilanteesta ja pystyn olla kotona, etten saa paniikkikohtausta tai ala ahistamaan. Olen saanut avun tähän pelkillä ravintolisillä! Laita viestiä jos haluat kuulla enemmän. 🙂 Ja tsemppiä tulevaan!!!

Avatar

ihan hirveitä juttuja oot joutunut kokemaan, niin ei mikään ihme, että voit edelleen pahoin :/ tsemppiä sulle ja uskon että tulevaisuus näyttää aina paremmalta 🙂

Avatar

Aivan kamalaa toi, itellä sama häiriö. Kuulosti niin tutulle kun luki tekstiä. Aikoinaan kotona väkivaltanen isäpuoli.. 🙁

Avatar

Mulla on aika samanlaisia juttuja kun sulla. Pelkään pimeää kuollakseni, en suostu liikkumaan yksin ulkona pimeällä, kotona ollessani en paljon liiiku kun pelottaa joka ikinen ääni (ja kerrostalossahan niitä kuuluu).. Myös sillat pelottaa. En uskalla kävellä, pyöräillä enkä ajaa autolla niiden yli. Mietin aina mielessäni miten nopeasti siinä kuolee jos se silta romahtaa tai onko mahdollista selvitä hengissä. Mulla ei oo mitään ”tautia” todettu enkä todellakaan tiiä mistä nää johtuu.. 🙁

Avatar

Tsemppiä sulle valtavasti Emilia <3 Upeaa että uskallat avoimesti kertoa tuosta jutusta, siitä on ihan varmasti paljon apua kohtalotovereillesi! Olet tosi hienosti pärjännyt elämässä kaikista noista ikävistä asioista huolimatta! Olet selkeästi rohkea ja sisukas mimmi 🙂 Ja uskon että suunta on koko ajan ylöspäin, tuollaisista kokemuksista selviäminen ottaa vain aikansa! Paljon virtuaalihaleja sinulle ja koko teidän perheelle <3 <3

Avatar

Wow! Mulla on ihan toisenlaiset kokemukset kun sulla mutta silti löydän meistä ja meidän oireista hirmuisesti samaa! En edes ajatellut että on muita ihmisiä jotka käy voimakkaita/ elämää estäviä asioita läpi joka päivä. Itsellä äiti sairastunut pahasti, syömishäiriö, kaksisuuntainen persoonallisuus häiriö ja paha masennus, joitten kynsissä tappelen ihan joka päivä. Olen menettänyt toivon elämän suhteen tosi monta kertaa ja yrittänyt lähtöä oman käden kautta. Sä olet tosi onnekas kun sulla on Topias. Ja oon ihan hirmu onnellinen sun puolesta 🙂 itse en ole löytänyt ketään joka haluaisi mut tälläsenä kuin olen ja alan menettää toivon pahemman kerran. Mikä on ironista sillä yksi suurin pelkoni on juuri se yksin oleminen ja siitä tuleva ahdistus! Kauhea sanoa näin mutta sun ahdinko helpotti mun ahdinkoa 😀 ainakaan en ole asiani kanssa täysin yksin, kai sitä on otettava päivä kerrallaan 🙂 ja mun kotia vahtii onneks koira <3

Avatar

Suosittelen lukemaan tutkimuksia ja tutustumaan rapakon takana käytävään vääntöön amerikkalaisten veteraanien PTSD hoitoon MDMA terapian kannalta. Nykytutkimuksen mukaan puhdas ekstaasi vaivuttaa mielen kokemuksen ajaksi tilaan jossa vahingollisiin muistoihin on mahdollista palata ilman suuria psykosomaattisia sivuoireita ja näin ollen ajatustyö ahdistuksen käsittelemiseksi helpottuu.

Avatar

Ihan hirveetä!! Voimia sinulle! Olet ihana 🙂 <3
Saatiinko sitä tuhopolttajaa kiini tai hänen motiivia selville ? 🙁

Avatar

Pystyn itse samaistumaan jollakin tasolla, mulle kehittyi syömishäiriön jälkeen, kontrollin kadotessa – toisinsanoen sen suojakuoren kadotessa ihan outoja pelkotiloja. Epäilin ihan kaikkea, pelkäsin ihmisiä ja luulin, että mut halutaan kidnapata, tai ihankuka tahansa vastaantulija saattaa tehdä mulle jotain. Luulin jopa, että mun yläkerran naapuri suunnitelee jotain pahaa sen kavereiden kanssa mulle, mutta itse tiedostan, jos alan ajattelemaan liikaa noita asioita, niin pystyn onneksi rauhottamaan itseni ja tiedostan niiden olevan vain ajatusharhaa! 🙂 Tsemppiä!

Avatar

Voi että, itelläkin on tuo pstd vai mikä onkaan ja on todella surullista kokea.

Avatar

Hieno tarina! Tsrmppiä perheelle ja suuret kunnian osoitukset tonille jaksamisesta, ymmärtäväisyydestä ja tuesta!!

Avatar

tonille?

Avatar

Kauheeta miten paljon oot joutunu kärsimään sen jonkun idiootin takia!
Onneksi sulla on Topias ja olet oppinut elämään asian kanssa.. itekin kävin terapiassa saman kaltaisten pelkojen ja ahistuksen vuoksi.. se vaan on nii et jos joku pelottaa ja ahistaa niin sillon se tekee niin ja vaikka kuin järellä aattelee että se pelko on iha tyhmä ja absurdi, mut sille tunteelle ei vaa voi mitää.. ja just sen todellisuuden erottaminen pelosta on mun mielestä se tärkein pointti jota mun terapiassakin harjoteltii ja puhuttii. Joten se on jo iso askel oikeaan suuntaan jos sen pystyy tekemään. Tsemppiä hirveesti jatkoonki, oot rohkee ku näin avoimesti monista asioista kirjotat. 🙂 t. Pitkään sun blogia lukenut mutta harvoin kommentoinut 🙂

Avatar

Olet älyttömän vahva nainen, ja voin samaistua kokemuksiisi jollain tavalla.
Mulla itselläni on traumatausta ja oireita stressiperäisestä traumahäiriöstä, ei kylläkään enää niin paljon kun esimerkiksi yksi ja puoli vuotta sitten. Dissosisaatiohäiriöstä ja sen luomasta sumuisesta olotilasta sekä masennukseta kärsin kylläkin jatkuvasti – terapiassa käyty kohta kaksi vuotta eikä muutosta näy missään. Lukio-opinnot kärsii, hahmottamisessa on vaikeuksia, aina on vähintään jonkin verran väsynyt ja turra olo.
Sitä vaan toivoo, että voi kun ei ois tätä traumaperäistä häiriötä ollenkaa ja tuntuu pahalta kun ei muista millaista on se, kun elämä tuntuu ns. normaalilta ja näkee ja tuntee asiat kuten terveet ihmiset.
Onko sulla ollu oireena dissosisaatioon liittyvää epätodellista ja sumuista oloa, sellaista tunnetta että eläis vähänniinku unessa tai että kaikki tuntuu ns. epätodelliselta?

Hirveästi jaksamisia, asiat kyllä muuttuu paremmaksi pikkuhiljaa! Tämmösten asioiden kans on välillä käsittämättömän vaikeaa taistella ja joinain päivinä tuntuu raskaammalta kun toisina, mutta koita jaksaa pitää pää pystyssä, olet upea 🙂

Avatar

Olet rohkea, kun kirjoitit noin avoimesti tunteistasi ja kokemuksistasi. Kamalaa, mitä olet joutunut kokemaan, mutta uskon vahvasti, että jokaiselle annetaan juuri sen verran kun he jaksavat kantaa. Toivottavasti jaksat tämän taakan kanssa vielä, koska se varmasti jossain vaiheessa helpottaa. <3
Onneksi sinulla on perheesi, ota heistä kaikki tuki, ilo, voima ja valo.
Voimia!!

Avatar

Miehellä on samanlaisia kokemuksia joiden kanssa on taistellut pitkään, ja vielä samaisen häiriön kanssa. Kun tutustuttiin netin kautta, ei hän ollut poistunut kotoaan pariin vuoteen ja pelkäsi oikeastaan kaikkea. Päivistä selviytyi vahvoilla lääkkeillä. Joku sitten loksahti ukkelin päässä jossain vaiheessa, hän nappasi lennon ruotsista suomeen luokseni siinä samalla tullen ensimmäistä kertaa vuosiin ulkomaailmaan. Suomessa vasta alkoi kunnon kuntoutuminen, ja nyt vuosien jälkeen tämä vuosia erakoituneena ja lääkepöllyissä elänyt mies on ihanan pienen pojan maailman paras isä, josta ei ikinä uskoisi että on sellainen menneisyys. Vieläkin on säikky, ja uutiset tai myrsky voi aiheuttaa paniikinkaltaista, mutta niin paljon on mennyt parempaan päin etten voi olla kuin ylpeä.

Oot todella vahva kun olet käynyt tuon läpi ja päässyt siitä putkesta ulos. Itse vierestä katselleena ja toisen tukena olleena voin vain kuvitella kuinka hirveää on ollut elää oman päänsä sisällä niinä pahoina hetkinä. Mutta katse eteenpäin vain! 🙂

Avatar

Todella surullista ja raskasta luettavaa.

Meillä uskovaisilla ei ole pelkoja, koska luotamme täysin Jumalaan ja hänen suojelukseensa.

Avatar

Kyllä meillä uskovaisillakin on pelkoja. 🙂

Avatar

Niinpä, kyllä meillä uskovaisillakin on pelkoja. Mutta omia mielikuvitukseni kaameita tuotoksia hälventää se, kun rukoilen illalla. Se auttaa henkisesti niin paljon, kun voi luottaa siihen, että Jumala on luvannut olla meidän kanssamme kaikkina päivinämme.
Paljon voimia sinne! Toivon, että löydät terapiamuodon, joka voisi auttaa sinua. Voisiko kognitiivisesta terapiasta olla apua, jotta voisit oppia uusia ajatusmalleja?

Avatar

Kiitos, että jaoit näinkin henkilökohtaisen ja vakavan asian, en voi kun nostaa hattua. Itselläni ei todella ole kokemusta tuollaisesta, mutta olen muuten erittäin kiinnostunut ihmismielestä ja psykologiasta.
Onneksi, oi onneksi, sulla on ihana perhe, ja mies joka tukee sua! Olet kyllä niin ihanan tuntuinen ihminen, että toivon sulle pelkästään hyviä kokemuksia jatkossa!

Avatar

Voi sua raukkaa. Toi tuhopolttajajuttu on kyllä yks pahimmista, mitä oon ikinä lukenut. Olisin tuollaisen kokemuksen jälkeen kyllä todella sekaisin. Itse pelkään hulluna murtovarkaita, minkä vuoksi on tuskaa nukkua vanhemmilla yksikerroksisessa omakotitalossa tien vieressä ilman mitään aitaakaan

Avatar

Tiedän tuskasi. Mulle ei varsinaisesti ole sattunut mitään miksi pelkään pimeää, mutten koskaan ole oppinut siitä pitääkään. Ehkä asioiden takia joita on sattunut muille pimeällä. Sillonkun kaikki on kotona niin voin kävellä rauhassa pimeessä sisällä, mutta ulos en mene. Jos joudun tulemaan kotiin autolla pimeellä niin juoksen parkkipaikalta kiljuen kotiovelle. Yksin kotona ollessa suljen kaikki verhot ja nukun valot päällä. Mökillä poikaystävä joutuu tulemaan seuraksi ulos illalla kun on pimeää jos haluan vessaan. Saan paniikkikohtauksen jos mut säikäytetään, oli sitten valosaa tai pimetä. Enkä minäkään voi katsoa K-18 elokuvia ja jotkut K-16 elokuvatkin ovat siinä rajoilla että pystyykö niitä katsomaan. Enkä koskaan lähde ulos juhlimaan, jollen tiedä että joku hakee minut kotiin tai tulee samalla taksilla täysin kotini viereen. En uskalla odottaa yksin bussia saati taksia. Joten ymmärrän tilanteesi ja toivon että jonain päivänä paranet ♥ niin toivon myös itselleni.

Avatar

Tämä kuulostaa aivan minulta ! mulla ei oo todettu mitään selitystä näille oireille mut nuorempana kävin terapiassa pimeän pelkoni takia ja sen takia kun en uskaltanut jäädä kotiin yksin/tulla kotiin jos siellä ei ollut muita.

Avatar

Apua mitä kaikkea oot joutunu kokemaan ! Mulla tuli ihan tippa linssiin tätä ja tota tuhopoltto-postausta lukiessa.

Voimia Emilia kaikkeen minkä kanssa nyt taistelet <3 oot vahva nainen!

Avatar

Okei, wau. Ihanaa, että uskallat avata sun mieltä ja kokemuksia täällä. Luin tän tekstin nyt, illalla viimeisenä ennen nukkumaanmenoa.. Ois kyllä kannattanut jättää huomiseen, niin paha ja pelottavan kurja olo mulle tuli. Sain inhottavat mielikuvat päähäni, mutta en voi muuta kuin kehua, ja ehkä onnitella jopa siitä, että oot löytäny topiaksen!! Olkaa onnellisia yhdessä ja voikaa hyvin! Toivon teidän perheelle vain parasta!

Avatar

Kiitos tästä kirjoituksesta! Olet vahva ja rohkea, kun uskalsit kirjoittaa aiheesta!! Paljon voimia ja jaksamista, olen varma että lähitulevaisuudessa pelot hellittävät.

Avatar

voi että, sä oot kyl joutunu kestää kaikkee pahaa. Onneks sulla on topias ja lapset! Oot niin vahva nainen!
Sun blogis on paras, koska kirjotat niin avoimesti kaikesta 🙂

Avatar

Voi ei mitä oot joutunut kokemaan! Kovasti tsemppiä ja haleja sulle!! Mä en tiedä, onko mun pelot ihan normaaleja, pelkään pimeää, mutta uskallan kuitenkin nukkua pimeässä. Pelkään pimeällä olla ulkona, ja mua pelottaa kaikki autoilijat pimeällä, koska ne saattaa kidnapata mut. Illalla kuulen kaikkia ääniä ja pelkään, että joku tulee ja kidnappaa meidät, siksi mäki monesti mietin varalle mitä tekisin jos joku tulisi meidän taloon. Pelkään olla pimeällä yksin kotona, joskus valosallakin pelottaa. En todellakaan tiedä mistä tämä kaikki johtuu ja minulla on lukuisia muitakin pelkoja, ehkä näitä on jokaisella mitä mulla on? 😀 mutta voimia sulle tosi paljon!!

Avatar

Voi ei 🙁 en olis ikinä osannut ajatella, että tällasta taakkaa kannat sisäläsi. Itellä oli lapsena ja varhaisteininä niin vilkas mielikuvitus, että pelkäsin nukkua yksin! Usko tai älä, mutta menin vanhempieni huoneeseen nukkumaan, kun pelko vaan oli niin paha! Kun en enää kehdannut heidän väliinsä mennä, käytin 7 vuotta nuorempaa pikkuveljeäni suojakilpenä ja otin hänet viereeni nukunaan. Eikä mulle edes koskaan tapahtunut mitään varainaista pahaa.
Sun tilanne kuulostaa miljoona kertaa ahdistavammalta ja hirveemmältä, mitä kaikkea oot joutunut kokemaan, että halusin vaan jotenkin ”ottaa osaa” 🙁
Aijemmin oot kirjottanut sun fyysistä oireista, niin jatkuva stressitila aiheuttaa fyysisiä oireita varmasti. Hyvä, että vaadit kaikki maailman tutkimukset, mutta ne jutut voi myös tulla tosta ahdistuneisuushäiriöstä. :/
Joka tapauksessa toivotan sulle hirmusesti tsemppiä ja jaksamista !

Avatar

Siis se tuhopolttaja ei koskaan jäänyt kiinni?? Ihan kamala kokemus varmasti.

Avatar

Tunnen niin suurta vihaa ja katkeruutta sun puolestas tuota tuhopolttajaa kohtaan, että meinaa itku tulla. En voi käsittää, miten joku voi!!! Kelläkään ei ole oikeutta pilata toisen ihmisen onnellisuutta tai elämää tuolla tavalla. Ei tietenkään sillä että sun elämäs olis pilalla, mutta eihän tollaista voi ikinä unohtaa. Tsempit sinne!

Avatar

Paniikkihäiriö on myös tosi inhottava ja kamala juttu. Miulla todettiin se yläasteella, ja se on helpottanut suurimmaksi osin, mutta välillä tulee vieläkin kausia milloin tuntuu etten voi tehdä mitään. Se on aivan hirveä taakka, koska se tunne, mikä silloin tulee, on ihan sanoinkuvaamaton. En pysty itekään katsomaan kunnolla mitään ahdistavia ohjelmia, rikossarjoja, kauhuleffoja harvoin ja silloinkin ”turvallisessa” seurassa, pelkään pimeää ja yksin olemista. Ekaa kertaa muistan saaneeni tosi ahdistuneen olon ihan lapsena, ala-asteella kattoessa jotain lastenohjelmaa, mikä oli ilmeisesti vähän liian jännä. Salkkarit oli ja on vieläkin vähän sellanen mitä en pysty kattomaan kunnolla. Tuo pimeän pelkääminenkin on myös tosi outoa, koska pienempänä tykkäsin pimeästä ja hämärästä. Nyt oon ihan vauhkona pimeessä, ja pimeällä ajaminen on aivan kamalaa. Pelkään, että hirvi voi lentää eteen millon tahansa. Ja se paniikkikohtaus ajaessa on todella, todella inhottavaa. En oo sen yläasteen jälkeen hakeutunut mihinkään juttelemaan kenenkään kanssa, koska sillon siitä jäi vähän huonoja kokemuksia. Ainoa, mikä auttaa edes vähän sellasen olon aikana on jonkun kanssa oleminen ja keskittyminen vaikka puhumiseen jostain ihan muusta. Oon myös miettinyt millasta miun elämä olisi tähän saakka ollut ilman ahdistumista, mutta tollasta on tavallaan turha ajatella. Se aika on jo mennyt ohi.

Avatar

Mä olen itsekin ollut tulipalossa (suuressa, jossa kuoli ihmisiä) ja sairastuin PTSD:hen. Ihan samanlaisia pelkotiloja, kuin sullakin. Pelkään pimeää, yksinolemista, tulta, kuolemaa… Onnettomuudesta on vuosia aikaa, mutta nämä pelkotilat eivät meinaa millään hellittää ja elämä on täyttä helvettiä välillä. Tuntuu, ettei kukaan edes ymmärrä :/ Välillä pelkkä yksinoleminenkin on tosi pelottavaa ja ahdistavaa ja ihan päivittäin pelkään jotain ihan turhiakin asioita. Halusin vain sanoa, että tiedän miltä susta tuntuu ja hurjasti jaksamisia <3

Avatar

Minä heräsin myös yöllä pienenpäänkin rasahdukseen ja juoksin katsomaan, että esikoinen on edelleen omassa huoneessaan nukkumassa ja kiersin asunnon läpi ettei ketään ylimääräisiä asunnossa ole. Nousin yöllä monta kertaa testaamaan, että ovet ovat lukittuina. Yhdessä vaiheessa esikoisen oli nukuttava meidän sängyssä, koska en uskaltanut jättää yksin omaan sänkyyn. Ja jos puolisoni ei ollut kotona niin nukkumisesta ei meinannut tulla mitään.

Hankimme koiran luomaan turvallisuuden tunnetta ja nukun nyt selvästi paljon paremmin enkä käy kymmeniä kertoja yössä tarkistamassa ovia, koska tiedän koiran ilmoittavan ja suojelevan meidän perhettä ulkopuolisilta. Tämä ei tietenkään teillä auta, koska olet muistaakseni allerginen koirille.

Ahdistun todella paljon uutisista joissa kerrotaan, että toisen asuntoon on tunkeuduttu asukkaan nukkuessa tai lapsia on kohdeltu kaltoin. Saatan itkeä asiaa monta päivää, mutta kaiken tämän pidän salassa puolisoltani, koska häpeän tätä.

Avatar

Kiitos! <3 Kiitos, että teit sen mitä mä oon vaan haaveillu tekeväni! Eli tuoda kasvot tälle asialle. En avaa omaa kokemustani näin julkisesti sen enempää, mutta olen myös kokenut tosi traumaattisia asioita jokunen vuosi sitten. Nää vieläkin myös vaikuttavat mun elämään. Tuntu, kun olisin lukenu omaa tarinaa. Ja toi pimeys, hyi! Talvi on niin kamalaa aikaa, kun pitäs töissä pystyä kuitenkin käymään! Sä oot todella rohkea, kun oot uskaltanu kirjottaa tän. Mun miesystävä tietää mun taustat ja ymmärtää myös jos täytyy tulla mun kanssa tarkistamaan sohva takaa, ettei siellä ole ketään. Pelottaa myös, että tää vaan pahenee ja jonain päivänä joudun soittaa töihin, että en vaan voi lähteä. Jollain tapaa tuntu, että olis tippunu taakka harteilta. Joku muukin on "yhtä hullu", ku minä! 😀
Ihanaa joulun odotusta! 🙂

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä