Elämäni pelottavin yö

Nyt kun olen ehtinyt viikon aikana henkisesti toipua niin onkin hyvä hetki kirjoitella viime viikonlopun kammottavasta osuudesta, jota moni seurailikin snapchatista. Kiitos hirveästi vielä kerran kaikille neuvoista ja tuesta!

Meille tosiaan kävi niin kurjasti, että sunnuntaisella metsäretkellä katosi meidän mamman ja pappan koira. Topias oli lasten ja minun sukuni kanssa meidän pappan omistamalla suoalueella, jossa he laavulla grillasivat ja poimivat marjoja ympäristöstä. Koirat olivat tuttuun tapaan vapaina, kun yhtäkkiä Pippuri lähti vaan juoksemaan. Kaikki ajattelivat, että kyllä se sieltä pian takaisin tulee, koska kaikki meidän suvun koirat on tottunut kulkemaan aika vapaasti etenkin tuolla suolla, koska alue on niin syrjässä. Topias tuli kotiin ja kertoi Pippurin lähteneen karkuun, mutta sain jotenkin sen kuvan, että kukaan ei ollut erityisen huolissaan. Mulla alkoi kuitenkin heti huoli tuntua rinnassa ja en pystynyt yhtään enää keskittymään kamppikseen, jota tuolloin yritin väsätä. Oli siis pakko kysellä sieltä suolta tilannetta etsijöiltä ja kun kuulin, ettei Pippuria ole löytynyt, päätin lähteä myös etsimään. Kaikki alkoivat huolestua, kun aikaa kului ja tajuttiin, että ei se ihan oikeasti taida olla tulossa takaisin. Vietiin lapset hoitoon ja lähdettiin Topiaksen kanssa molemmat mukaan etsintäpartioon.

Soitin matkalla Etsijäkoiraliittoon, josta sain paljon hyviä vinkkejä. Tehtiin katoamisilmoituksia ja jaettiin sitä Facebookissa sekä omilla seinillä, että kaikkiin kadonneita eläimiä käsitteleviin ryhmiin ja katoamisseudun omaan paikallisryhmään. Kävin ostamassa sukkahousuja ja tonnikalaa, joiden avulla tehtiin hajujälkiä noin kilometrin päähän katoamispaikasta jokaiseen suuntaan. Käytiin läpi koko lähiseutu niin huolella kun pystyttiin, tutkittiin kaikki mahdolliset kaatuneet puunrungot ja eläinten kolot, mutta ei löydetty mitään. Alkoi tulla pimeä, eikä pystytty enää etsimään, mutta päätettiin siskojen kanssa jäädä suolle yöksi siltä varalta, että Pippuri palaisi siihen laavulle.

Käytiin kaikki hakemassa kotoa paljon lämmintä vaatetta ja evästä, matkalla vielä skannattiin pikkuteitä ja puskia. Pidettiin koko yö grilliä päällä ja toivottiin, että Pippuria houkuttaisi se savu tai makkaran tuoksu. Eve ja Sohvi nukkuivat makuupusseissa laavun suojassa, mutta me Annin kanssa istuttiin koko yö tuijottamassa sitä pimeää metsää. Oli heittämällä mun elämän kamalin yö!! En ole ikinä pelännyt niin paljon. Kun pelkään jo pimeää yksinään, mutta sen lisäksi pelkään hirveästi villieläimiä ja niitä on se suo täynnä. Koko ajan odotin, että se taskulampun valo osuu kimaltaviin silmiin ja joku susi hyökkää kimppuun. Puristin toisella kädellä taskussa iskän metsästysveistä ja toisella skannasin metsää, peläten näkeväni siellä jotain. En sitten tiedä kumpi oli pahempaa, se valokeila, vai epätietoisuus. Tilanteesta miljoona kertaa pahemman teki tietenkin huoli.

Pippuri on jo vanha koira ja ihan lellitelty! Näyttelykoira, joka nukkuu aina pappan sylissä ja nauttii läheisyydestä yli kaiken. Pippuri on meidän mammalle ja pappalle niin tärkeä, etenkin nyt kun heidän toinen koiransa juuri jouduttiin lopettamaan. Oltiin kaikki ihan murtuneita, eikä kukaan näistä päivän etsijöistä enää uskonut, että sitä koiraa löytyisi, ainakaan elossa. Suo on tosiaan täynnä petoeläimiä, koira on vanha ja sää oli tosi kylmä. Oli tosi iso mahdollisuus, että joku supi olisi sen vienyt. Pappa vaan toivoikin, että löytäisi sen ruumiin, ettei jäisi se epätietoisuus painamaan. Mutta meillä oli edelleen toivoa, kun lähdettiin yöksi päivystämään! Yön pimeinä tunteina se toivo kuitenkin lähti pikkuhiljaa hiipumaan, kun toppakerrosten allakin täristiin tulen ääressä ja mietittiin kauhuissamme, missä Pippuri oikein on.

Ihan maailman hirvein tunne oli ajatella, että Pippuri mahdollisesti makaa jossain eläimen kolossa loukkaantuneena, yksin ja peloissaan. Ei kukaan selvinnyt tuolta silmäkulmat kuivina, kun pelättiin sitä pahinta vaihtoehtoa.

kadonnut koira

Kun aamulla alkoi tulla valoa, jatkettiin heti etsintöjä. Saatiin taas aamulla uutta verta etsimään ja me Annin kanssa päätettiin lähteä nukkumaan ja tulla sitten iltapäivällä takaisin. Ajeltiin ryömintävauhtia jokaisen pikkutien läpi pikkuhiljaa kohti kotoa, tuijotettiin silmät verestäen puskia ja pysäytettiin ohikulkijoita. Saatiin pari vihjettä yön ja aamun aikana, mutta ne olivat luultavasti jostain supikoirista tai vastaavista. Oltiin kuitenkin hirveän kiitollisia jokaisesta soitosta ja viestistä, sillä ne pitivät toivoa yllä. Sitten Annin puhelin soi taas. Noin kilometrin päässä katoamispaikalta asuva pariskunta soitti ja kertoi, että he olivat nähneet eilen meidän ilmoitusemme ja juuri äsken heidän pihaansa käveli kuvausta vastaava koira, jonka he sitten ilmoituksen innoittaneina ottivat kiinni.

Kyyneleet silmissä ja kaasu pohjassa lähdettiin kohti saamaamme osoitetta, mutta ei uskallettu vielä uskoa, että Pippuri olisi elossa. Kun me vihdoin päästiin siihen pihaan ja juostiin autotalliin, johon he olivat tämän koiran ottaneet juomaan vettä, tärisivät mun jalat niin, etten enää pysynyt edes pystyssä. Kukas muukaan sieltä autotallin ovelta arkana vilkuili meitä kuin Pippuri! Romahdin vain siihen maahan itkien. Pippuri oli todella uupunut, peloissaan, nälkäinen ja janoinen, mutta kuitenkin kunnossa. Heti meidät tunnistettuaan vähän häntäkin heilahti ja hän tuli suoraan syliin. Se fiilis oikeesti!!! Parasta koko maailmassa. Soitin heti mammalle ja sanoin, että löydettiin Pippuri, johon mamma vain masentuneena kysyi, että ai kuolleena. Sitä hymyn määrää, kun sain sanoa, että ei kun Pippuri on ihan kunnossa. Sama puhelu pappalle ja kaikki vaan itkee yhteen ääneen.

Raukka oli kuin olikin siis eksynyt meistä, vanha koira kun jo on. Hän on jossain siellä kylmässä pimeässä metsässä viettänyt yönsä ja vieläkin puristaa rintaa, kun mietin kuinka peloissaan hän on siellä ollut. Eläinten ja pelkän pimeyden keskellä, nolla-asteissa. Tollainen pieni norwichinterrieri ei kauheasti vastaan taistele, jos joku supi tai ihan susi olisi tullut ja napannut. Aamun tullen hän on sitten lähtenyt liikkelle, ihan vastakkaiseen suuntaan kuin mistä hän alunperin lähti liikkeelle.

Onneksionneksionneksi ihmiset jakoivat meidän ilmoitusta Facebookissa! Jos nämä koiran löytäneet ihanat ihmiset eivät olisi nähneet ilmoitustamme, he olisivat luultavasti vain ajatelleet, että jonkun lenkkeilijän koira tossa menee ohi, kun tollaisella syrjäseudulla usein kulkee koirat vapaana. Ties mihin Pippuri olisi päätynyt, tai oikeastaan, kuinka kauan hän olisi jaksanut. Siinä kohtaa kun tultiin paikalle, Pippuri enää jaksanut edes istua autossa, vaan makasi vain mun sylissä ja kotona hädin tuskin jaksoi seistä sen verran, että sai syötyä ja juotua. Nyt hän on onneksi alkanut jo voida paljon paremmin, mutta ei kyllä lähde pihalla kauas mammasta ja papasta.

Aina noita ilmoituksia katsoo ja miettii, että onpas hirveän surullista, mutta ikinä sitä ei osaa kuvitella omalle kohdalle. Nyt kun se on sattunut omalle kohdalle, huomaan seuraavani somessa katoamisilmoituksia ihan eri silmin. Tuo etsintäaika oli ihan hirveän kuluttavaa fyysisesti ja henkisesti. Olen ollut koko viikon tosi säpsy, kun olet koko ajan tuijottanut sitä tyhjää ja pimeää metsää, skannaten jokaista pientä liikettä, toivoen näkeväsi jotain, peläten näkeväsi jotain. Maanantai-iltana nukkumaan mennessä oli tosi vaikeaa saada unta, koska joka kerta kun suljin silmäni, olin taas metsässä. Se on mulle pelottavin paikka maailmassa, koska siellä yhdistyy kaikki mun fobiat. Pimeys, hämähäkit ja petoeläimet. Siihen vielä se läheisen menettämisen pelko ja suru niin voila. Tunnen oloni nyt niin onnekkaaksi, kun tämä tarina päättyi hyvin, koska yleensä ne valitettavasti ei saa tällaista loppua. Tällainen tapahtuma näytti myös taas kerran, kuinka paljon se merkitsee, kun on näin läheinen ja rakastava suku, jossa eläimetkin ovat perheenjäseniä. Mun ei kyllä ikinä tarvitse pelätä, että jäisin yksin jonkun haasteen edessä, kun meillä on näin upea verkosto.

Ja te ihanat! Sain niin paljon viestejä snäpissä, mutta en siellä etsintöjen keskellä ehtinyt niihin vastailla, luin kyllä kaikki ja imin itseeni kaikki vinkit ja tsempit, kiitos <3

Jakakaa oikeasti niitä katoamisilmoituksia Facebookissa, jos ne ovat teidän asuinalueelle tai lähipiiriin sopivia. Saatatte pelastaa jonkun hengen <3

Kommentit

10 kommenttia
Avatar

Tiedän tunteen, kerran tulin yövuorosta kotiin ja huomasin keittiön tuuletusikkunan jääneen auki. Kissat olivat onnistuneet repimään heikosti kiinnitetyn verkon ikkunan välistä rikki, ja molemmat olivat lähteneet karkuun. Menin aivan järkyttävään paniikkiin, kello oli kuusi sunnuntaiaamuna ja minulle oli vielä työvuoron aikana noussut kuume. Onneksi kissoista vanhempi löytyi heti naapurin roskiksen alta raukkana naukumasta, koko elämänsä sisällä kun on asunut. Soittelin kavereilleni, ja pari kaveria onneksi tulivatkin avuksi toista kissaa etsimään ja pakottivat lopulta päivällä minut nukkumaan. Facebookissa jaettiin kadonneen kissani ilmoitusta melkein 9000 kertaa, puheluita ja tekstareita tuli päivittäin ja kun kävin laittamassa asuinalueelleni kadonnut-lappuja bussipysäkeille tunnistivat pari ihmistä minut ”siksi facebookin kissanomistajaksi”. 10 päivää siinä meni, kissani kävi joka yö pihassa syömässä ruokaa jättämästäni kupista ja lopulta sain sen kiinni ja turvaan kotiin. Ikinä en ole ollut niin suoraansanottuna paskana mistään asiasta niin paljoa, kuin tuosta kissani katoamisesta. Silloin itku tuli kyllä useammankin kerran ihmisten avuliaisuuden takia 🙂

Avatar

Itku silmässä luin tätä postausta, onneksi oli onnellinen loppu! 🙂 Itku tossa tuli kun aattelin sitä pikkuista siellä pimeässä koko yötä, onneksi löytyi! Täältä 10-v norwichinterrieri Aatu, toivoo Pippurille toipumista seikkailustaan! <3

Avatar

Kyyneleet tuli tätä lukiessa! Omaa koiraa täällä rutistan ja toivon ettei meidän (tai kenenkään) kohdalle ikinä satu samaa! En halua edes kuvitella sitä huolen määrää… 🙁 Ihanaa että Pippuri lopulta löytyi! <3

Avatar

Ei mutta onneksi kaikki päättyi hyvin! Tuo vuorokausi on varmasti ollut ihan super rankka ja surullinen. Onneksi jaksoitte etsiä ja tehdä työtä hirmuisesti koiran löytymisen suhteen. <3

Avatar

Voi apua, mua alkoi itkettään tää juttu! Onneksi kaikki päätyi hyvin ja Pippuri löytyi ehjänä! 🙂 Oma koira juuri viime viikolla lähti metsässä, myöskin laavulta, ohi kulkeneen ratsukon perään. Tosin parinkymmenen minuutin viiveellä, joten en tiedä saiko etsimäänsä koskaan kiinni. Mutta dopperisakemanni juoksee ihan pirun kovaa kun sille päälle sattuu eikä sen perässä ole mitään toivoa pysyä. Onneksi tuo oma taulapää tuli takaisin juuri kun olin saanut faceen julkaistua ilmoituksen karkulaisesta, mutta se huoli niiden muutamankin minuutin aikana oli ihan kauhea. Voin niin kuvitella teidän onnen ja helpotuksen kun rakas koira löytyi! :)<3

Avatar

Etkö sä oo ikinä ollut yötä metsässä kun sitä noin pelkäät? 😮

Avatar

Minä olen ollut monta kertaa korkeissa paikoissa ja silti pelkään niitä joka kerta yhtä paljon. Näitä fobioita kun ei voi järjellä hallita.

Avatar

Mikä oletus on, että jokaisen tulisi olla ollut metsässä yötä? Itse varsin maanläheisenä ihmisenä (maalta, metsärajalla asuva, luonnoneläimiä rakastava) en ikinä ole edes ajatellut metsässä yöpymistä ja harva ystävänikään on.

Avatar

Onneksi koira löytyi! Kamala tilanne!
Mutta ei taida supi kyllä koiraa viedä :’D

Avatar

Olisi mukava seurata sua snäpissä mutta en jostain syystä näe sun mystoryä? Olihan se emiliaiidaj?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä