ELÄMÄNI NOLOIN PÄIVÄ

Multa on monta kertaa kysytty mm. blogin kysymyspostauksissa ja eräissä juomapeleissä, että mikä on mun elämäni noloin kokemus. Olen joutunut aina vastaamaan, että ei mulla ole mitään sellaista tiettyä, mikä nousisi mieleen, en ole ikinä tainnut nolata itseäni ihan niin pahasti, että se jäisi kummittelemaan. Tästä lähtien mulla on kuitenkin tähän kysymykseen selkeä vastaus, sillä eilinen oli elämäni noloin päivä. Mulle tapahtui jotain, mitä aina näkee elokuvissa ja painajaisissa, ei sen ikinä kuvittele voivan ihan OIKEASTI tapahtua. Ei kellekään voi käydä niin. Paitsi näköjään minulle.

Olen saanut blogissa vuosien varrella todella paljon palautetta ja nähnyt keskustelupalstojen spekulaatioita siitä, miten kenenkään elämässä ei voi olla näin paljon draamaa ja epäonnea. Minun on täytynyt keksiä nämä kaikki jutut jostain kumman syystä, koska haluan huomiota. Ihmisten on aina vaikea käsittää sitä huonon onnen määrää ennen kuin he oikeasti tutustuvat minuun. Minun huono onnenni, tai kuten itse sitä yleensä kutsun, paha karmani, on yleinen puheenaihe kaveripiireissäni. Kun meidän perhetyöntekijät aloittivat reilu vuosi sitten meidän kanssa työskentelyn, he vähän pyörittelivät silmiäni meidän negatiiviselle asenteelle tulevaisuutta kohtaan. Myöhemmin ollaan kuitenkin saatu kuulla, että nopeasti he alkoivat ihmetellä, että miten ihan oikeasti meille aina sattuu ja tapahtuu jotain. Jos ei mitään isoja vastoinkäymisiä niin sitten pieniä, mutta koko ajan tulee jotain.

Nyt uusimpana ihmettelijänä ovat luokkakaverini. Viimeksi ihmeteltiin jatkuvaa huonoa tuuriani, kun mulle jäi kurkkuun se luunpalanen koululounaalla. Seuraavaksi ihmeteltiin karmaani, kun yksinkertainen rutiinioperaatio päätyikin vakavaan infektioon, enkä voinut puhua viikkoon. Heti kun olin parantunut, jäin tien päälle jossain Espoon korvessa, kun matkatessani yllätysbabyshowereihin (huom kaikki koristeet olivat minulla) meidän autosta meni jarrupalat. ”Ei voi olla totta, miten sulle muka taas voi käydä näin” oli yleisin luokkamme whatsapp-ryhmän sisältö tuolta päivältä. Ja nyt sitten tämä.

Eilen projektin suunnittelun kurssimme viimeinen lähikerta koostui omien projektien pitchauksesta. Meidän projektimme on lukuvuoden päätösbileet kaikille medianomiykkösille, joten teemaan sopivasti laitoimme musiikkia soimaan ja aloimme pukea haalareita päälle, voidaksemme sitten virallisissa opiskelijabileunivormuissamme kertoa lisää tapahtumastamme. Musiikki soimaan, jalat lahkeisiin hypähdän ilmaan vetääkseni sutjakkaalla liikkeellä haalarit lantion ohi, kun yhtäkkiä kuuluu kauhea raks ja tunnen ilmavirran vyötärön yläpuolella. Paitaani koossa pitelevä sauma on ratkennut ja paita on valahtanu sivuilla, jättäen rintani täysin paljaiksi. Katson kauhuissani alas, näen paljaat nännini ja sulavasta hypystä edelleen tärisevät rintani ja haluan vajota maanrakoon. Tämä ei voi olla totta, ei tämä voinut tapahtua. Peitän rintani käsilläni ja vajoan maahan polvilleen huutaen. Ympäriltä kuuluu epämääräistä naurua, mitä tapahtui -ihmettelyä ja huutoa. ”Ei tää voi olla totta, apuapauapuapuaaaa ei tää voi olla totta”.

Yleisössä istuivat kaikki toteutuksen medianomit, elokuvasta, animaatiosta, journalistista ja mainonnan suunnittelusta. Sekä tietenkin miespuolinen opettajamme. Ja he kaikki näkivät juuri painovoiman uhreiksi joutuneet tissini. Ystäväni ja tiimiläiseni tuli eteeni seisomaan ja alkoi vetämään haalaria päälleni ihan ylös asti. Pidettiin pitchauksemme, mutta langat eivät todellakaan pysyneet käsissä. Pitchaus meni ihan sekaisin, kun kaikki vain hihittivät, muut huvittuneina, minä hysteerisenä. Yleisö repeili koko ajan ja tärisin vain edessä rinnustani pidellen, odottaen, että herään tästä painajaisesta. Ei kellekään voi käydä näin, pakkohan tämän on olla unta?

Pitchauksen jälkeen on yleisön ja opettajan vuoro antaa palautetta. Auditorio kaikuu taas naurusta, kun saamme kehuja kuuntelijoiden mielenkiinnon herättäneestä aloituksesta ja illan ohjelmanumeroiden demonstroinnista. Myös opettajamme viittaa muutamaan otteeseen epäonniseen äksidenttiin ja minusta tuntuu, että naamani ei voi olla punaisempi.

En halua enää katsoa ketään silmiin ja tuntuu, ettei kukaan voi enää katsoa minua silmiin! Nauratti tosi paljon, mutta sen naurun alle jäi muhimaan ihan järkyttävä nolattu tunne, josta en vaan pääse eroon. Tänään meillä olisi ollut taas koulua, mutta jäin kotiin tekemään rästitehtäviä, sillä en vain ole vielä valmis kohtaamaan kaikkia. Vaikka toisaalta koko homma naurattaa niin oli se kyllä myös hirveä järkytys! Toivon vain, että kesäloman aikana järkytys unohtuu ja pystyn syksyllä taas osallistumaan tämän kyseisen opettajan kursseille ilman, että muistelen jatkuvasti tapahtunutta ja puristan paitaani rintaa vasten.

Jatkossa tulen vakavasti harkitsemaan sitä mahdollisuutta, että esitelmäpäivinä voisin käyttää rintaliivejä.

Kommentit

8 kommenttia
Avatar

Sähän oot kampanjoinut joskus free the nipples-ajatuksen puolesta? Ja laittanut nettiin kuvia sun lähes paljaista rinnoista? Mikä tässä sattumuksessa nyt siis oli susta erityisen järkyttävää, eikö koko jutun voisi kuitata vaan coolisti että ”on noi ihmiset ennenkin nähny tissejä, miks tää ois sen kummempi juttu kuin paidattomat miehet kesäisin”? 🙂

Avatar

Kiitos päivän nauruista <3 Mulla on ollut ihan hirveä päivä (niin hirveä että vaihtaisin päivää sun kanssa), mutta tää piristi. Toivottavasti toivut, ymmärrän että voi nolottaa ja hävettää, vaikka insidentti oli kaikkien (paitsi sun) mielestä vain hauska. Kiitos, että jaoit tän!

Oot timantti! <3

Avatar

:DD siis tiedätkö!! nyt voin samaistua.. olin ostanut uuden off shoulders-mekon, jonka laitoin saman tien päälle sillä rakastin sitä. no, olin pyörinyt siinä pari tuntia ja kävelin kaupungilla kun yhtäkkiä kuulen räts.. se mekko hajos olkapäiden kohdalta(!!!!siis mitä) muuttuen joksikin ihme kaavuksi ja tipahtaa päältä navan seuduille (mulla alla rintsikat..ei tosin kauheen imartelevat) ennen kun tajuan ottaa kiinni etten sentään ihan oo alusvaatteissani siinä ihmisvilinässä.. paniikissa katon että mitä hittoa just tapahtu, olin siis yksin, ja ihmiset tuijottaa, osa naurahtaa ja huutaa jotain ja mä juoksen ekaan kauppaan joka tulee vastaan pitäen mekkoa ees vähän tissien päällä kun se vaan roikku isona kankaana. onneks mulla oli se vanha mekko mukana niin sen pystyin vaihtamaan. mutta siis se hetki kun valahtaa päältä.. 😀
Eli…tiedän miltä se tuntuu! ja tiedän myös, että vaikka se saattaa järkyttää etkä haluu mennä kouluun heti, niin siis noh, kyllä se siitä ja pystyt nauramaan sille hetken päästä toivottavasti! ainakin meijän kaveriporukassa tästä mun jutusta on tullu kuultua usein, mut lähinnä itteäkin vaan naurattaa aina :DD

Avatar

Julkisilla paikoilla mulla on pakko olla liivit muuten on alaston olo ja se tunne et mun rintoja katsottais. Kotona voin olla ilman liivejä. Varmasti oli melko nolo ja iso järkytys!

Avatar

Siis eikö sulla ollut rintaliivejä? 😮

Avatar

Eikä 😀 Kyllä sulle sitten ja sattuu ja tapahtuu! Mutta sitä siis piti kysyminen, että etkö todella käytä rintsikoita? Eivätkö nännisi hierry kipeiksi?

Avatar

Nauroin ihan hulluna! Sulla on varmasti ollut tosi kuumottavat paikat, mutta tulipahan tosiaan vähän erilainen koulupäivä kaikille!

Avatar

Apua toi olis kyllä noloa. Mulle on käynyt vähän vastaava joskusEiköhän tuo pian unohdu❤

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä