KOLLEGOIDEN MUSTAMAALAUS BLOGIMAAILMASSA JA OPISKELLESSA

Luin tänään aamulla Puhu Murun Marjan järkyttäviä kokemuksia omien kollegoiden slutshamingista ja mustamaalaamisesta netissä ja tämä iski muhun tosi kovaa, sillä itselläni on samankaltaisia kokemuksia. Keskustelun, jossa Marja joutui tällaisen käytöksen uhriksi voit lukea Marjan Instagramista @puhumuru.

Samaistuin suuresti siihen, että kollegoiden mustamaalauksen kohteeksi joutuminen todella satuttaa. Kaikki varmaan tietävät sanonnan nainen on naiselle susi, mutta silti sitä toivoo, että me ihan me kaikki ihmiset pystyisimme tukemaan toisiamme ja iloitsemaan toisten menestyksestä. Ja vielä enemmän sitten me naiset, joiden muutenkin pitäisi olla yhteisenä rintamana ja auttaa toisiamme nousemaan maailmassa, jossa joudumme vieläkin taistelemaan oikeuksistamme.

Kaikenlainen yleinen pahanpuhuminen nyt on asia erikseen ja siitä meillä kaikilla on varmasti omat kokemuksemme. Se satuttaa, kun ystävät tai ”ystävät” puhuvatkin sinusta ihan eri asioita selän takana kuin päin naamaa, mutta kollegoiden mustamaalaus menee jo ihan eri genreen. Itse olen kokenut tätä kahdessa eri yhteisössä. Koulussa ja blogimaailmassa.

Ammattikorkeakoulussa toista vuotta opiskellessani jouduin erittäin kummallisen mustamaalauskampanjan keskelle ollessani ns. johtavassa asemassa erään projektin tiimoilta. Projektipäällikkönä ja ainoana vastuuhenkilönä minun oli pakko ottaa ohjat omiin käsiin, kun kaikki eivät suoriutuneet tehtävistään, ja tämä sitten taas herätti tunteita. Ja luultavasti siksi, koska koulussakin moni oli alkanut minut tunnistaa blogini takia ja viitata minuun ”sinä tyyppinä”, olivat kaikki minusta valitusta kuulevat erittäin valmiita uskomaan kaiken, mitä kuulevat, ja laittamaan sen eteenpäin. Pian olinkin itkemässä opinto-ohjaajan toimistossa, kun en enää tiennyt mitä tehdä, kun jopa koulumme oppilasyhdistyksen hallituksen jäsenet levittivät minusta aivan perättömiä julmia huhuja.

Tuntui, että kaikki ajattelevat minun olevan täysin ammattitaidoton, enkä pääse enää mihinkään projekteihin mukaan, kun maineeni mustataan. Ja niin siinä sitten kävi, että tämän puhumisen seurauksena ahdistuin muiden reaktioista niin paljon, etten pystynyt enää samaan tapaan osallistumaan opiskeluun ja aloin jättää välistä tunteja, joissa oli näitä ihmisiä. En uskaltanut mennä yksin kouluun ja koko opiskelusta tuli ahdistava kirosana. Ihana iso projektini, jonka projektipäällikkönä olin, muuttui kauhuskenaarioksi, jota en enää halunnut ajatellakaan. Ironisinta on, että minun johdollani tämä kyseinen vuosittainen projekti menestyi paremmin kuin koskaan, mutta sen sijaan, että kantaisin tätä ylpeydellä, projektin ajatteleminen saa vain kädet tärisemään.

Blogimaailmassa sitten taas sain tietää joutuneeni mustamaalauksen kohteeksi vuosia sitten, kun pääsin näkemään erään blogiyhteisön ryhmäkeskustelun viestejä. Olin murtunut, kun bloggaajat, joita olin ihaillut ja seurannut, mustamaalasivatkin minua joukolla. Keskustelussa puhuttiin useaan eri otteeseen minusta ihmisenä, julkaisuistani ja mielenterveydenongelmistani pilkkaavaan sävyyn. Samat ihmiset, joita olin tavannut eri tapahtumissa ja toivonut meidän ystävystyvän, olivatkin juuri heitä, jotka satuttivat minua työmaailmassa eniten.

Tähän asti olin ajatellut, että blogimaailma on mahtava iso yhteisö, jossa käydään ihanissa tapahtumissa, tutustutaan samalla kollegoihin ja saadaan samanhenkisiä ystäviä, jotka tukevat ja auttavat sitä tarvittaessa. Mutta pian selvisi, että blogimaailma olikin kuin jenkkileffojen klikkiytynyt lukio, eivätkä pahimmat kiusaajat ole välttämättä ne kaikkein suosituimmat tyypit, vaan tähän käytökseen voivat lähteä mukaan ihan kaikki. Minä sitten ilmeisesti olin mielipiteideni ja kuvieni kanssa liian rohkea ja pääsin näkemään, että on turha kuvitella pääsevänsä näihin blogiympyröihin mukaan.

En sitten puuttunut tähän keskusteluun mitenkään vaan annoin asian mennä. Yritin olla ajattelematta ja miettimättä, mutta minun on myönnettävä, että yhä nyt vuosia myöhemmin se vaivaa minua. Kun hymyillen tervehdin lounastapahtumassa tuttua bloggaajaa, mietin, että vieläkö mahdat puhua minusta samaan sävyyn, vai joko tämä teema on unohdettu. Kenelle kaikille olet mahtanut puhua minusta niin? Uskovatko kaikki, että olen sellainen kuin väitit? Taas reaktioni oli sama kuin tässä myöhemmin vastaan tulleessa opiskelijakollegoiden mustamaalauksessa: aloin pelätä yksin tapahtumiin lähtemistä, enkä enää uskalla oma-aloitteisesti tutustua kehenkään, koska en tiedä, mitä minusta jo valmiiksi ajatellaan.

Marjan rohkeaa suhtautumista ihastellessani päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja jakaa omat kokemukseni. Koska nyt ymmärrän, että minun ei kuulu hävetä tätä. Se häpeä kuuluu niille mustamaalaajille ja pahan puhujille. Ehkä jos useampi ihminen rohkeasti puhuisi tästä aiheesta, kaikki alkaisivat herätä ja tällainen käytös vähenisi. No, toivossa on hyvä elää.

Kommentit

1 kommenttia
Avatar

Kiitos, että jaoit kokemuksesi. ❤️

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä