Tänään työmatkalla se iski. Ajatukset tulevaisuudesta. Päädyin pohtimaan tarkemmin omaa itseäni ja sitä mitä tapahtuu muutaman vuoden päästä. En voi ainoastaan jäädä paikoilleni odottamaan mahdollista toista lasta. Kohta on pakko palata töihin täysipäiväisesti tai siirtyä opiskelemaan. Mitä sitten haluaisin olla? Mikä tästä tytöstä oikein tulee ”isona”?
Olen käynyt tähän mennessä ainoastaan lukion ja siitä suunnannut suoraan kaupanalalle. Viihdyn ihan mielettömän hyvin työssäni, vaikka moni muu ei kassalle istahtaisikaan vapaaehtoisesti. Tunnen olevani liekeissä ihmisten kanssa, kun saan olla työminä enkä se epäonnistumisiin taipuvainen Anette. Neuvon asiakkaita ruokien suhteen, haen täydennyksiä varastosta ja juttelen mielenkiintoisia asioita vanhusten kanssa. Koen tavallaan olevani etuoikeutettu, kun saan työskennellä siellä missä nyt työskentelen. Herää SILTI kysymys, että haluanko tehdä tätä työtä koko elämäni? Vai pitäisikö sitä kuitenkin jossakin vaiheessa irtaantua koulun penkille?
Olen miettinyt nyt jo aika pitkään, että olisi mahtavaa opiskella esimerkiksi sairaanhoitajaksi. Sielläkin pääsee auttamaan ja kuuntelemaan ihmisiä. Jokaisella on kuitenkin se oma tarinansa kerrottavana ja niistä tarinoista olen itse kiinnostunut. Persoonien kohtaamisesta, auttamisesta ja siitä, että on siinä hetkessä olemassa. Luulin vihdoin olevani varma tulevaisuudestani, kunnes sama epämiellyttävän kolkuttava tunne iski jälleen. Olisiko sairaanhoitajana työskentely juuri sitä mitä varmasti haluaisin? Luultavasti viihtyisin tuossa ammatissa, mutta olisiko se kuitenkaan se THE JUTTU?
Levottomat ajatukset tulvivat taas pinnalle. Näitä tunteita yritän aina siirtää sivuun ja tukahduttaa, koska pelkään myöntää itselleni jotakin. Entä, jos tietäisinkin mihin alalle hakeutua, mutta jännittäisin liikaa? Olisin melko varma epäonnistumisesta? Vahvan pelon takia olen sulkenut, työntänyt pois ja unohtanut tärkeitä asioita itsestäni. Yrittänyt vain jatkaa matkaani sillä turvallisella alueella.
En kuitenkaan halua yhtäkkiä huomata olevani elämäni puolessa välissä ja vihainen siitä, etten koskaan edes yrittänyt. En halua kuopata tiettyjä ominaisuuksia itsessäni kokonaan, vaan annan asioiden nyt nousta mieleeni. Hetken tunnen varmasti olevani taas eksynyt, mutta luulen ajattelun vievän asioita eteenpäin.
Tänään kuuntelin satunnaisesti musiikkia soittimestani ja yhtäkkiä ilmoille pärähti oma ääneni. Seuraavan tunnin ajan hymyilin, ihmettelin ja naurahtelin jutuilleni. Olin kokonaan unohtanut, että olen ystäväni kanssa aikanaan tuottanut, editoinut ja toteuttanut tunnin mittaisen radio-ohjelman. Oli hassua kuunnella äänestäni paistavaa itsevarmuutta ja iloa. Pysähdyin etenkin siinä kohdassa, kun huudahdin radiokapulaan ”Ihanaa olla onnellinen!”.
Sitä olin tuota ohjelmaa tehdessä. Rakastan suunnittelua, pidän editoimisesta ja entäpä biisien valitseminen sekä sovittaminen puheen sekaan? Olin mielestäni hyvä haastattelija ja puhuin selkeästi koko ohjelman ajan. Olen tällä hetkellä aika ylpeä siitä, että olen ollut tuota pientä projektia toteuttamassa. Ehkäpä taitoni, mielenkiintoni ja innostukseni osuu sittenkin ihan muualle. Radio-ohjelman lisäksi olen nimittäin kiinnostunut valokuvaamisesta. Luen jatkuvasti aiheesta, seuraan muiden kuvausblogeja ja pyrin kehittymään taidon suhteen paremmaksi. Rakastan valokuvaamista erittäin paljon, mutta vielä enemmän välitän niistä kuvista. Pienistä kauniista taideteoksista, joista jokainen kertoo sitä omaa tarinaansa. Eikä tässä edes kaikki! Olin nimittäin nuorena kovakin kirjoittamaan. Kirjoitin kirjoja, novelleja sekä aktiivisesti päiväkirjaa. Olen pitänyt jopa erilaisia blogeja viimeiset 7 vuotta! Tämäkin on siis vahvasti lähellä sydäntäni ja olenhan kirjoittanut laajasti erilaisten projektien parissa. On sitä tullut muutama lyhytelokuvakin käsikirjoitettua. Yksi niistä pääsi jopa omalle filmille asti. Raakaversio – se ensimmäinen yritys. Miten hauskaa olikaan videokuvata, ohjata ja lopuksi muokata pätkistä toimiva kokonaisuus! Yksiä nuoruuden parhaimmista muistoista.
Kaikki tämä kertoo, että pidän luovuudesta, ideoiden toteuttamisesta ja tekemisestä. En ole ehkä se kaunein malli kameran edessä, mutta omaan taidon alkeet itse valokuvaamiseen. Saattaisin saada ihmiset nauramaan pilkallisesti näyttelijänlahjoillani, mutta käsikirjoittajana taas silmät kostumaan herkistymisestä. En tiedä. En voi kuvitella, että puhuisin itsestäni samassa lauseessa onnistumisen tai osaamisen kanssa. Vaikea uskoa, että voisin ehkä yltää jonnekin ylemmäs, jos edes yrittäisin. Voisinko muka?
En osaa olla ylpeä itsestäni kovinkaan usein, en ymmärrä kehujen päälle ja lopulta on mukavaa olla vain tavallinen. Silti päässä pyörii ajatus, että voisiko sitä olla jotakin erilaista? Kirjoittaa käsikirjoituksia elokuviin, rustata romaanin tai yltää korkealle opiskelemalla valokuvaajaksi? Haaveina nämä tuntuvat niin mahtavilta, että olen aina kuopannut ne suoraan saavuttamattomien lokeroon. Miksi silti pitää olla uhkarohkea ja leikitellä ajatuksella ”Mitä jos?”. Eikö kokeilun epäonnistuminen vain aiheuttaisi mielipahaa ja saisi vihaamaan itseään astetta enemmän? Olisiko järkevää valita helppo suunta ja astua sille? Ainakin sitä pärjäisi ja elämä olisi tasaista kivaa.
Pelottavaa. Sitä pitäisi muka tehdä päätöksiä tulevaisuudestaan ottaen huomioon, että tämä päivä oli tänään eikä se tule enää huomenna. Sitä ei kuuluisi vain seisoa kauhuissaan paikallaan, vaan ottaa askel tai SUURI harppaus eteenpäin. Ehkä elämäni parhaat päätökset ovat lopulta olleet niitä, joissa olen hypännyt silmät kiinni kohti tuntematonta. Pudotus ei olekaan aina ollut niin rosoinen ennakkoluuloista huolimatta.
Olisipa elämä niin helppoa, että voisi vain elää hetkessä ja olla. Ei tarvitsisi pähkäillä, päättää eikä tehdä virheitä. En tosin osaa sanoa, että olisiko elämä ilman nousuja ja laskuja elämisen arvoista. Ehkä se on tarkoitettu niin, ettei kaikki aina voi sujua ja joskus sujuu vähän liiankin hyvin. Tekeekö lopulta juuri se meistä onnellisia, kun joskus antaa vain palaa lopputuloksesta huolimatta?
Ehkä voisin ihan hyvin valita elämänsuunnakseni jotakin, mikä liittyy mediaan, kirjoittamiseen tai uuden taiteen luomiseen. Epäonnistuahan saa, koska aina voi yrittää uudelleen. Niin aion opettaa pojallenikin, joten miksi en eläisi saman säännön mukaan? En silti kiellä, etteikö mahassani pyörisi ja lujaa näitä ajatuksia pyörittäessä. Sanon aina itselleni, että mietin liikaa. Niinhän sitä tosiaan tulee tehtyä..
Mikä sinusta tulee isona? Onko ammatin valitseminen helppoa? Oletko uskaltanut heittäytyä ja kokeilla siipiäsi? Epäonnistuitko vai oletko nyt onnellinen tehtyäsi vaikean päätöksen? Kiinnostaa ihan kamalasti teidän tarinat aiheesta!!
Kommentit (19)
Minä jotenkin osaisin kuvitella sinut kätilöksi.
Isäni neuvoi minua hakemaan suoraan ammattikouluun yläasteen jälkeen. En ole koskaan tuntenut tarvitsevani ylioppilaslakkia ja halusin mahdollisimman nopeasti päästä työelämään. Niinpä valmistuin merkonomiksi pääaineena taloushallinto ja pääsin kirjanpitotoimistoon kirjanpitäjäksi. Sitä luulinkin että haluan tehdä (mitä nyt 18 vuotiaana tietää haluavansa), mutta silloinen pomo tarjosi minulle palkanlaskijan työtä äitiysvapaan sijaisena. Siinä olin menestynyt kaikkein huonoiten koulussa mutta päädyin suostumaan. Nyt olen 5 vuotta työskennellyt palkanlaskijana ja pikkuhiljaa siirtynyt enemmän ja enemmän varsinaisen henkilöstöhallinnon puolelle. Ja nyt tuntuu, että olen löytänyt sen oman jutun 🙂 Koska itsekin haluan olla ihmisten kanssa tekemisissä työssäni, tämä tuntuu luontevalta ja olen erittäin kiitollinen pomolle, joka antoi minulle mahdollisuuden tutustua tähän ammattiin!
Mä menin lukioon,koska en tiennyt mitä haluan. Ja jos haluan joskus alalle, jok vaatii lakin niin on sekin sitten pohjalla 🙂
Mahtavaa että sait mahdollisuuden löytää sen sun juttus 🙂
Mie oisin halunnut peruskoulun jälkeen koiran kouluttajaksi tai koiraterapeutiksi lukemaan Pohjanmaalle, mutta sitten selvisikin että olen allerginen koirille. Eivätkä vanhempani olisi päästäneetkään minua sellaiselle ”höpö höpö-alalle”. Kävin vuoden lukiota paremman suunnitelman puutteessa, kunnes päätin haluavani työskennellä päiväkodissa. Lukiovuoteni aikana aloin seurustelemaan J:n kanssa, joka lähihoitajana neuvoi että lähihoitajana voi työskennellä päiväkodissa, kun suuntautuu lapsiin ja nuoriin. Niinpä minusta(kin) tuli lähihoitaja.
Tosin jo yläaste-aikoina haaveilin eräoppaan urasta, mutta torjuin ajatuksen heti, koska miulla on surkea kielipää ja ainakin englannin kielen taito olisi hyvä olla hallinnassa. Haave ko. urasta ei ole kadonnut, ja vanhemmiten oon tajunnut että ihan perusenkullakin varmasti pärjäis ja kyllä sitä oppis. Nykyisen peruskoulun käyneenä suomalaisilla on aika hyvä englannin taito vaikka ei oiskaan loistava. Ehkäpä miulla on joskus oma erämatkaily-yritys 🙂
Älä ainakaan päästä haaveesta irti! Se on ihan varmana vielä mahdollinen toteuttaa 🙂
No tämäpä. 🙁 Mulla on jo yksi ammatti luettuna, mutta näin äitiyslomalla olen alkanut miettiä onko se sittenkään mun juttu. Olen ollut joskus töissä kassalla ja siitä tykkäsin ihan hirveästi, haaveilenkin vähän ihan niinkin tylsästä ja tavallisesta kuin urheilukaupassa työskentelystä. Rakastan urheilua ja tykkään asiakaspalvelusta niin musta olis kiva yhdistää nää kaksi asiaa. En oo koskaan oikein haaveillut mistään korkeakoulutuksen vaativasta alasta. 🙂 t. Tänään facebookissa blogisivun puolella neuvoa kysellyt. 🙂
Kuulostaa hienolta toi sun suunnitelma 🙂 Eikä se tylsä ole! Jos se sun mielestä on kiinnostava! Ps. Aina saa kysyä 😉
Teininä ja parikymppisenä oli kaikenlaisia suunnitelmia (luovaa alaa, kulttuuria, historiaa yms.), mutta olen kuitenkin lapsuudesta lähtien ollut mukavuudenhaluinen ja arvostan (taloudellista) turvallisuutta liiaksi, että ne olisivat olleet realistisia haaveita. Sen takia suoritin opiskelut pikavauhtia, hain töihin ns. eläkevirkaan ja olen edelleen samassa työpaikassa yli 10 vuoden jälkeen. Toki olen hakenut talon sisällä uusiin virkoihin ja ylennyt sitä kautta, mutta kohta tulee katto vastaan, kun aletaan vaatia suurinpiirtein tohtorin papereita. Alan vaihto ei ole kyllä suunnitelmissa ja varsinkin nyt näin yksinhuoltajana en ihan heti uskaltaisi heittäytyä pois oravanpyörästä. On paljon mukavampi saada joka kuukausi se saman suuruinen palkka tiettynä päivänä, jolloin elämää pystyy suunnittelemaan vähän nokkaansa pidemmällekin.
Mun mielestä opiskelu kannattaa aina, vaikka kyseessä olisikin ns. epävarma ala työllistymisen suhteen. Oletko muuten ikinä ajatellut YouTube-”uraa”? Monillehan se on ollut ponnahduslauta vaikka mihin (poikinut nimenomaan media-alan töitä) ja tavallaan looginen jatke blogille.
Youtube ura? Eli ? 😀
Minä heittäydyin täysin tyhjän päälle viime helmikuussa, kun jätin tutun ja turvallisen vakkarityön. En edes tiennyt, mitä haluan alkaa tekemään, mutta koska työ vei minusta kaikki mehut niin minun oli vain lopetettava ja lähdettävä. En ole katunut päätöstä kertaakaan 🙂 Aikani ihmeteltyäni löysin sen, mitä haluan tehdä: ammatin liikunnan/hyvinvoinnin parista. Nyt, vaikka odotan toista lasta, opiskelen avoimessa yliopistossa liikuntalääketieteitä 🙂 Onhan jokaisessa työpaikassa väistämättä niitä päiviä, ettei maistu, mutta jos se on jatkuvaa niin sitten pitää miettiä mitä asialle voisi tehdä.
hulivilini.blogspot.com
Ihana kuulla, että heittäytyminen kannatti ja onnea siitä, että löysit oman juttusi!! 🙂
Kiitos linkistä 😉
Minä olen toimintaterapeutti ja pidän työstäni paljon (vielä kun saisi jostain vielä joskus töitä pikkulasten äitinä), mutta toisaalta minua on aina kiinnostanut psykologia, mutta en tiedä olisiko varaa opiskella 5-6 vuotta.. Ehkä lisäkouluttaudun toimintaterapeuttina psykoterapiaan tms? 🙂
Minusta ihmisen tulisi opiskella sitä, mikä itsestä tuntuu kiinnostavalta ja mielekkäältä. Ei opiskelua kannata valita vain sen perusteella, että millä alalla on töitä. Työ on niin suuressa roolissa ihmisen elämässä, että siinä täytyy viihtyä. Joten minä sanoisin, että hyppää tuntemattomaan ja opiskele sitä, mikä tuntuu mielenkiintoiselta! Ja töitä voi miettiä sitten valmistumisen jälkeen, kyllä joki uomansa löytää. 🙂
Se on joo tärkeetä, että ei opiskele rahan takia tai työllisyyden. Herkästi käy niin, ettei sit ole onnellinen työssään.
Pitää miettiä tätä edelleen ja paljon.
Olen opiskellut medianomiksi (Amk) ja siellä tehtiin juurikin noita asioita joista puhuit. Olen työskennellyt toimittajana mutta esim radiossa töitä ei ole. Todella harva päätyy käsikirjoittaman elokuvia, siihen vaaditaan jo yliopisto. Leikkaajillakaan ei hirveästi töitä ole. Joten jos työllistyä haluat, älä hae.
Tavallaan en osaa ajatella noita työnä. Voisin ihan hyvin ansaita palkkani, vaikka kaupassa ja opiskella noita asioita harrastamisen takia. Mä en oikeesti tiedä! Tosi vaikea miettiä ja siis nuo elokuvan käsikirjoitukset olikin semmosia LIIOITELTUJA heittoja 😀 Niitä nyt voi tehdä vapaa-ajallakin leikkimielisesti 🙂
En tiedä, mikä minusta tulee isona. Tai no tiedän sen, että minusta tulee yhteiskuntatieteiden maisteri ensi vuoden puolella ja pääaineeni on ollut filosofia. On kuitenkin vaikea määritellä, millaista työtä päädyn tekemään, koska näiltä pohjilta ihmisiä työllistyy hyvin erilaisiin ammatteihin. Se on kuitenkin lohduttavaa, että filosofian lukeneissa on hyvä työllisyysprosentti.
En myöskään ota paineita siitä, mikä minusta tulee isona, koska on aivan hirvittävä määrä ammattitehtäviä ja -nimikkeitä, mistä minulla ei ole tietoa. Usein ihmiset osaa nimetä vaan niitä näkyvimpiä: opettaja, poliisi, lääkäri, kauppias jne.
En tiedä, valitsisinko enää samalla tavalla mutta en kadu kuitenkaan päätöksiäni. Se tosin tulee päällimmäisenä mieleen, että nykyään ei koulutukselle laiteta enää niin suurta painoarvoa, joten sitä saa kyllä miettiä, onko ne 5-6 vuotta yliopistossa sen arvoisia. Ja aika monet yliopistossa opiskelevat joutuu edelleen miettimään sitä, mihin ammattiin he suuntaavat, koska heidän opetuksensa on sellaista, joka ei niin suoraan kohdistu tiettyyn alaan kuin sitten ammattikouluissa.
Mielenkiintoinen ala, jonka olet valinnu 🙂 Oon aina ollut tosi kiinnostunut ihmisten uravalinnoista ja siitä mikä siihen valintaan on vaikuttanut.
Ja oot tossa koulutuksessa oikeessa! Ei välttämättä se monen vuoden koulutus suoraan takaa, että pääsee ammattiin. Silläpä se opiskelu sitten tuntuu ”turhalta” TAVALLAAN. Onhan mulla nyttenki hyvä työ, jossa saan kivasti rahaa 🙂
Tosi paljon harkinnut kätilöksi lähtemistä. Se kuulostaa omalta jutulta ja haaveillut siitä! Mutta mä pelkään sitä vastuuta siinä. Että on vastuussa paljon, kun on kyse ihmisen maailman tärkeimmistä asioista eli vauvoista.
Entä jos tekee virheen?
Myös minä olin juuri ehdottamassa kätilön ammattia. Itse opiskelen sitä paraikaa ja se on ihan mahtavaa. Kutsumusala, joka on hyvin ihmisläheistätyötä. Opiskellaan seksuaali-ja lisääntymisterveyttä ja pääpaino nimenomaan siellä naisen hyvinvoinnissa. Sinne tarvitaan hyviä, empaattisia tyyppejä! Suosittelen. 🙂