operaatio äiti - Banneri
Miltä lapsesta tuntuu, kun ensin eletään kolmisin saman katon alla ja sitten yhtäkkiä isi sekä äiti muuttavat erilleen? Minkälaiseksi kodin määritelmä muuttuu? Mikä koti on? Nämä ovat niitä kuuluisia kysymyksiä, joihin on aika hankala antaa yhtä oikeaa vastausta. En nimittäin omaa kykyä lukea ajatuksia, vaikka joskus haluaisinkin.
Pieni lapsi oppii helposti turvautumaan tuttuun ympäristöön ja sanoja opetellessa se ”koti” on ehkä enemmän esineellinen kuin määrittelemätön. Lapsi yhdistää tuon sanan tiettyyn taloon, tiettyyn ympäristöön ja juuri siihen tiettyyn paikkaan. Käsitteen ymmärtämistä voi hankaloittaa jo perheen yhdessä muuttaminen. Jossakin vaiheessa lapsen kasvaessa tämäkin ymmärtää, että koti-sanalla tarkoitetaan paikkaa, jossa asutaan sekä elellään eikä se ole niinkään kiinni siinä yhdessä ja samassa.
Otetaan esimerkki. Pitkän päivän päätteeksi todetaan, että ”nyt mennään kotiin”. Poika katsahtaa puhujaa ja päässä raksuttaa tärkeä kysymys. Mihin kotiin? Missä koti on? Voiko koteja olla kaksi?

Elämäntilanteen muuttuessa pieni lapsi hämmentyy alkuun pahasti. Toinen miettii, että miksi isi ei laitakaan tänään nukkumaan ja miksi äiti ei voi olla puhaltamassa juuri tätä pipiä. Missä isi on silloin, kun ollaan äitin luona ja missä äiti on, kun ollaan isin luona? Miksi ei olla enää yhdessä kuten ennen? Hämmennyksen pystyi päättelemään yksinkertaisesti pienistä jutuista. Poika alkoi hakemaan syytä meidän poissa-oloille ja riemastui jossakin vaiheessa ”keksittyään” sen. Aina, kun joku puuttui.. tämä oli töissä. Isi oli töissä öisin, äiti oli töissä iltaisin ja joskus hauvakin kävi kuulemma töissä. Oli aika sydäntä riistävää huomata, että eihän uusi tilanne koskaan mene mutkattomasti pienen lapsen päässä, vaan tämä joutuu todella hakemaan selityksiä asioille. 
On tärkeää muistaa myös antaa niitä selityksiä. En ymmärrä, miksi taaperolta pitäisi pienen ikänsä takia alkaa salailemaan mitään. Mielestäni selittäminen, faktojen kertominen ja ymmärtämään auttaminen on tärkeää. Alkuun asiat helpommaksi teki se, että kodit nimettiin. Ei puhuttu enää pelkästään kodista, vaan alettiin puhua isin kodista ja hauvan kodista. (Hauva jäi siis asumaan minun kanssani..) Kotien nimeäminen toi todella paljon apua kaiken ymmärtämiseen ja nykyään poika osaa itse pyytää kumpaan haluaa mennä. Tämän lisäksi on mielettömän tärkeää muistaa kuunnella lasta ja tällä tarkoitan sitä, että ihan oikeasti kuuntelee. Syventyy lapsen sanoihin, eleisiin ja oppii tulkitsemaan toisen tuntemuksia. 

Yksinhuoltajuus, eronneet vanhemmat, uusperhe tai kaksi kotia ovat asioita, jotka jostakin syystä ruoskitaan rankalla kädellä. Negatiivisen asenteen löyhkä pyörii noiden sanojen ympärillä. MIKSI? Ihan aikuisten oikeasti; m-i-k-s-i?! Miksi esimerkiksi kolme tai neljäkin vanhempaa olisi automaattisesti huonompi ratkaisu lapselle? Siinähän on tuplamäärä ihmisiä tukemassa ja rakastamassa. Tai tekeekö yksinhuoltajuus äidistä yhtäkkiä asteen huonomman? No ei kyllä tee, sama äiti siinä edelleen ollaan.
Kaksi kotia voi olla rikkaus. Sen voi rakentaa siihen pisteeseen toimimalla oikein ja ajattelemalla asiat fiksusti. Asiasta ei saa ensinnäkään tehdä liian monimutkaista ja lapselle tulee antaa aikaa. Jotkut uskovat, että ne asiat, jotka edes aluksi aiheuttavat hämmennystä, ovat automaattisesti tabuja. Lasta pitäisi vissiin kasvattaa pumpulissa ja eron tuoma alkujärkytys välttää jopa omalla kustannuksella. Itse olen sitä mieltä, että elämäähän tämä vain joskus on – ikävääkin sellaista, mutta kaikki ei aina ole meidän käsissämme. Jokaiselle tulee ennemmin tai myöhemmin kolhuja, mutta niistä pitää osata tarpoa eteenpäin. Tuo poika koki pienen shokin meidän erotessa ja esimerkiksi kieltäytyi sanomasta heippaa kenellekään, koska ei osannut luopua eikä halunnut lähteä tärkeiden ihmisten luota pois. Oli ilmeisesti helpompaa kieltäytyä sanomasta heippa ja se teki siitä siedettävämpää tai jotakin. Asiassa on kuitenkin edetty paljon ja aikaa on kulunut useampi kuukausi. Poika on tottunut uuteen arkeen ja on oikeastaan tällä hetkellä todella onnellisen oloinen.

Olemme saaneet tämän kuvion toimimaan hyvin. Poika näkee kumpaakin meistä jokainen päivä ja aikalailla edetään lapsen ehdoilla. Jos on ikävä isiä, niin sitten mennään katsomaan isiä. Uhraan mielelläni esimerkiksi kahvitaukoni töissä siihen, että poika saa tulla kertomaan kuulumisiaan. 
Asiat voisi hoitaa myös huonosti, mutta teemme ihan älyttömästi töitä sen eteen, että tämä toimisi jatkossakin. Haluamme, että pojalla on oikeus kumpaankin vanhempaan tasapuolisesti. Emme halua arvottaa toisiamme, vaan olla molemmat yhtä tärkeitä. Riitelyt jätämme kokonaan pois ja joskus, jos pitää jostakin vääntää, hoidamme sen keskenämme ilman poikaa. Pieniinkin asioihin kiinnittäminen on tärkeää. Kun perustukset ovat kunnossa, pysyy talo kasassa. Pintamaalikin kannattaa olla hyvin ja aidosti käsitelty, jotta se nostaa hymyn huulille vielä vuosien päästä. Haluamme luoda pojalle vahvan turvan tunteen toimimalla tiiminä – kaikki neljä. Meitähän on nyt isi, äiti, ”isäpuoli” ja poika itse. Kaikkia pitää kuunnella ja jokaisen kanssa sumplia asiat yhdessä. 
Meillä tämä toimii. Pojalla on kaksi omaa kotia, joissa tämä saa tuntea olonsa rakastetuksi. Vierailemme toistemme luona, pojan lelut kulkevat ristiinrastiin ja juuri nyt on mielettömän hyvä. Aina kaikki ei mene alkuun niin täydellisesti, mutta lopputulos voi silti miellyttää. Joskus hyvän jälkeen voi tulla hankala kausi, mutta tällä hetkellä keskitymme nauttimaan mutkattomuudesta. 
Ehkä koko tekstin tarkoitus oli herättää lukijoita miettimään tätä aihetta ja hakea samalla vertaistukea. Minkälaisia kokemuksia sinulla on kahdesta kodista? Miten se sujui? Hyviä vai huonoja? Tuomitsetko suoraan aiheen vai pysähdytkö koskaan miettimään, että kyllähän tämäkin voi toimia ja vieläpä MIELETTÖMÄN hyvin?

Kommentit (32)

Voi mitä jeesustelua. Kyllä ne lapset nyt kärsii kaikesta taas. Toi on väärin ja tää on väärin ja kukaan ei saisi erota että lapsilla olis hyvä olla, mutta sekin on väärin olla huonossa suhteessa koska lapsella ei oo hyvä olla.

Hitto. Mä oon uusperheen lapsi. Vanhemmat eros mun ollessa 9v, eikä mulle oo mitään traumoja jäänyt, vaikka sen jälkeen ne ei oo sanallakaan sanonut mitään toisilleen. Nyt oon 25 ja edelleen tunnen itseni tervetulleeksi ja rakastetuksi kummankin vanhemman luona. Ai että, onhan mulla muitakin aikuisia siinä ympärillä ollut kersasta asti ja sisaruksia niin julmetusti tullut lisää, mutta mitähän mun vanhemmat sitten on tehny eri tavalla kun niiden jotka on kärsinyt niin paljon? Kuunnellut mua ja selittänyt mulle asiat niinkuin ihmiselle, ei niinkuin pikkutytölle joka menee rikki.

Ei ne kaikki lapset rikki mene eroista. Ykskään mun sisaruksistakaan (4kpl) ei ole sanonut mitään koskaan että olis jäänyt kaihertamaan. Jos koko ajan pelkää että lapsi menee rikki, tai jos elää niin että ”ei sitä mikään vaivaa” niin kyllä sitä vaivaa. Mutta ei niitä lapsiakaan kuplan sisällä kuulu kasvattaa ja olla kertomatta niitä ikäviä asioita elämästä. Aikuiset ajattelee liian usein että lapset ei ymmärrä, mutta kyllä ne vaan ymmärtää. Ei ehkä samoilla sanoilla, mutta ymmärtää kuitenkin.

Mä uskon että ero ei kaikkia lapsia riko. Ja sä teet mun mielestä just oikein kun kuuntelet lasta.

T. Kahden pojan äiti

Mun vanhemmat erosi kun olin n.2,5 v. Se on myös mun lapsuuden ensimmäinen kokemus kun menimme isän kanssa käymään äidin uudessa asunnossa.
Kahden kodin välillä seuraavat 16 ja puoli vuotta. Äidin luona uusi mies ja lapsia, isällä naisystävä.. En ollut missään kotonani.
Harmitti kovin jättää sisarukset ja tuntuikin aina että en kuulu minnekään. Sillä tavoin yhdyn ensimmäisiin kommentoihin.
Tosin nämä ovat vasta isomman lapsen ’tuntoja’.

Mutta. Elämä on. Kaikesta yli.

Opettajana olen kuullut paljon lasten kokemuksia avioeroista. Lähes aina ne ovat viiltäviä muistoja siitä, että jokin elämässä särkyi todella pahasti, ero vaikutti lapseen paljon ja he vielä lähes aikuisuuden kynnykselläkin nimeävät vanhempien eron yhdeksi elämäänsä järkyttäneeksi asiaksi. Ei toki aina, jos kyseessä on esim. ollut väkivaltainen tai muulla tavalla vaikea ihmissuhde.
Aikuinen on hyvä keksimään perusteluita omalle toiminnalleen ja valinnoilleen ja selittää mielellään asioita myös lapsen puolesta parhain päin. Lapsi ei kaikkea vielä pysty sanoittamaan, mutta aistii kuitenkin todella paljon, pelkää pahimmillaan, että eron syy on hänessä itsessään.
Vanhempien ero on lapselle suru, jota hän työstää pitkään.

Mun mielestä Suomi on wannabe valtio, joka uskoo siihen, että tietyt asiat on heti tuomittavissa. Tää on väärin, toi ei ainakaan toimi ja vielä vähemmän näin. Hyvästi hyvä tulevaisuus, astuit paskaan loukkuun.

Mä en usko, että vanhemmat keksisi selityksiä tai perusteluja. Uskon, että sitten kun sen kokee.. sen vasta ihan todella ymmärtää.

Tässä valtiossa eroaminen on ehdoton tabu ja ihmiset pelkäävät kuollakseen sitä ”virhettä” ja jäävät mielummin huonoon suhteeseen roikkumaan. Onko lapselle terveellistä roikkua 10v suhteessa, jossa ei ole rakkautta, yhteisoloa eikä läheisyyttä? Sehän vääristää lapsen maailmankuvaa rakkauden ja välittämisen tunteiden suhteen.

Se, että elämässä kaikki ei mene hyvin ja siitä noustaan, opettaa lapselle sen, ettei elämä voi olla pilvilinnoja. Asiat voi edelleen tehdä niin, että lapsi kärsii ja alkaa oirehtimaan. Asiat voi myös pyrkiä tekemään niin, että lasta kuunnellaan ja tarpeet otetaan huomioon.

Samanlailla surkeista oloista tullut lapsi voi olla hamassa tulevaisuudessa fiksu, uraihminen, jolla on onnellinen toimiva perhe. Ihan yhtälailla erolasta on turha iskeä siihen muottiin, että tulevaisuus on täynnä tikarin iskemiä haavoja ja ongelmia.

Mä ymmärrän sun pointin. Ja ymmärrän, että lapsi kokee järkytyksen eron tullessa. Mutta sehän tässä on, että myönnän asian enkä sysi sitä maton alle. Kun ongelmaan tarttuu, se voidaan kukistaa. Ei jätetä mörköjä kaappiin piilemään 🙂

Mun on pakko eronneiden vanhempien ja kahden uusperheen lapsena kommentoida tähän omia kokemuksia 🙂
Mä oon ollu vanhempi mun vanhempien erotessa, esiteini. Meillä äiti oli lähivanhempi, sillä meitä on kolme lasta eikä molemmilla vanhemmilla ois ollu varaa asuntoihin jotka ois ollu riittävän isoja, joten äiti jäi meidän omakotitaloon. Alkuun iskä asu pienessä asunnossa ja käytiin aika harvakseltaan, koska ei vaan ollut tilaa, mutta iskä kävi meillä aika usein. Mun vanhemmat on siis ollut hyvissä väleissä erosta huolimatta. Iskä muutti naisen perässä toiseen kaupunkiin, ei kuitenkaan kauas, ja siellä mahduttiin käymään, vaikka lapsia olikin yhtäkkiä yhteensä 5, myöhemmin pikkusiskon syntyessä 6. Oon siis saanut elämääni sekä äitipuolen että isäpuolen, ja niiden lisäksi 7 sisaruspuolta. Joku ylempänä kommentoi että miksi uudet kumppanit täytyy esitellä isä- tai äitiäpuolina, ei tarvii, ei heitä mullekaan koskaan niin esitelty, enkä kutsu heitä niin. Tai kutsun, muille ihmisille, koska se on selvempää niin, kun että selittäis ”äidin uus mies” tms, varsinkin kun ei ne kumppanit enää uusia ole. Mulle ne merkitsevät kuitenkin läheisiä aikuisia, joihin voin luottaa ja tukeutua tarvittaessa, rakkaita. Ei kumpaakaan vanhempaa korvaavia. Tietysti oon edelleen ollut vanhempi mun vanhempien erotessa, joten ”ulkopuolisen” ei oo tarvinut mua kasvattaa. Tottakai talossa talon tavoilla, eli kun käyn iskällä niin myös äitipuolen säännöt pätee, yhä 22v:nä 😀 taisin hukata mun punaisen langan tästä ylipitkästä kommentista, halusin vaan kertoa että itse en oo kärsinyt vanhempien erosta/isä- ja äitipuolista! Välimatkan takia tietysti ei olla pystytty asumaan isällä niin paljoa, mutta aikuisiksi ollaan kasvettu!

Mistään asiasta ei voi olla elämässä varma. Niinkuin ei siitäkään, että vaikka uuteen suhteeseen panostetaan 110% tosissaan, se voi siitä huolimatta päättyä. Päättyyhän avioliitotkin, vaikka niissä panostetaan 115%.

Kaikki suuret mullistukset, mitä tapahtuvat ennen lapsen kouluiän saavuttamista, vaikuttavat ratkaisevasti lapsen myöhempään elämään. Vaikka lasta rakastaisikin 3 aikuista ehdoitta, peruskallio, lapsen ensimmäinen perhe, perhe johon on syntynyt, on ”hajalla”. Toivon onnea valitsemallenne tielle. Ihan tosissani.

Charliet

Suomessa uusperhekuvioihin suhtaudutaan yleisellä tasolla vähän kummallisesti verrattuna esim. Ruotsiin. Asuin parisen vuotta Ruotsissa ja huomasin, että siellä monet perheet ovat joskus aikamoistakin sekamelskaa, mutta silti kaikki tuntuu toimivan. Siellä lapsella voi olla myös kaksi virallista osoitetta ja lapsilisät voi jakaa vanhempien kesken.

Muistan, että Hesarissa(?) oli joskus juttu lasten vuoroasumisesta. Kasvatustieteiden tohtori oli tutkinut asiaa nimenomaan lasten näkökulmasta ja oli muistaakseni sitä mieltä, että alle 4-vuotiaille viikko-viikko systeemi on liian pitkä aika olla erossa toisesta vanhemmasta. Vanhemmilla lapsilla sillä ei ollut enää niin merkitystä. Jutussa taidettiin mainita myös siitä, että jos perheessä on useampi lapsi, pitää asumisesta sopia kunkin lapsen ikätason mukaisesti, eikä sopia, että nyt koko porukka on viikon toisella vanhemmalla. Sillä on kuitenkin eroa, jos joku lapsista on 3-vuotias ja toinen 10-vuotias. Kaikkein paras ratkaisu olisi tietysti se, että vanhemmat asuisivat lähellä toisiaan, eikä mitään ”tiukkaa” sopimusta tarvitsisi edes tehdä, vaan lapset saisivat varsinkin sitten isompana tulla ja mennä, miten haluavat.

Itse olen kasvanut yh-perheessä, mutta meillä oli vain yksi koti, sillä isäni ei halunnut olla meidän kanssa missään tekemisissä ja olen nähnyt hänet viimeksi 3-vuotiaana.

Itsellä samankaltainen tilanne ja tuntuu että asiantuntijoita ovat juuri ne ”ei eronneet”, toivon että jos ja kun he itse eroavat joskus niin hoitavat lapsen asumisen täydellisesti. Mutta mikä on paras ratkaisu ja kuka on oikea henkilö sen määrittelemään? On isiä ja äitejä jotka tekevät esimerkiksi reissuhommia ja lapset näkevät toista harvoin, mitä se on verrattuna siihen että vanhemmat ovat eronneet, mutta sovussa ja lapsi tapaa heitä molempia lähes joka päivä. Asiaa pitää ajatella mielestäni lapsen iän mukaan, asutaanko naapureissa vai kaukana toisista, haluaako molemmat vanhemmat olla yhtä paljon lapsen elämässä mukana vai kaipaako toinen enemmän vapautta….esimerkiksi nämä asiat ovat aika oleellisia. Niin kauan kuin lasta rakastetaan, sen kanssa touhutaan yhdessä ja harrastetaan, ollaan ns. aktiivisesti läsnä se aika kun ollaan yhdessä niin veikkaan että lapsi on esimerkiksi onnellisempi kuin moni muu lapsi.

Tosiasia on se että eroperheen lapsen perustukset on murentuneet täysin, uusien tukevien perustusten rakentaminen ottaa vuosia aikaa.

Vaikka näyttää siltä että lapsi näennäisesti sopeutuu, asia ei kuitenkaan ole koskaan niin yksinkertainen. Kahden kodin ratkaisu on helppo ensisijaisesti vanhemmille, lapselle se voi olla henkisellä tasolla raskasta, kun puuttuu se pysyvä koti josta tuolla ylhäälläkin mainittiin, etenkin kun puhutaan pienestä lapsesta jolle se pysyvyys on tärkeää ja jolla ei ole vielä valmiuksia käsitellä asioita ja ymmärryskin vajavaista ikänsä puolesta.

Avioero repii lapsen elämän aina hajalle, ja tutkimustenkin mukaan jättää jälkensä lapseen, ikävä kyllä. Kaikki ei näy heti, usein oirehdinta on jälkijättöistä. Edes kaunis pintamaali ei siloita lapseen jääviä jälkiä ja sitä arpea mikä jää kun perustukset murtuu lapsen alta. Asia jota on tutkittu paljon ja todettu että eroperheiden lapsilla on monesti ongelmia joita ei ole ydinperheen lapsilla.

Miksi isäpuoli, puolikas Isä, eikös pojalla ole ihan kokonainen Isä olemassa, miksei aikuinen lapsen elämässä? Isäpuoli kalskahtaa korvaan aina jotenkin kummalliselta sanavalinnalta. Eihän isä, edes puolikas ole ihminen jossa virtaa eriveri lapsen kanssa. ”Siellä missä veri virtaa ei vesi pysy”.

Musta on niin hienoa että jotkut tässä maailmassa osaa vielä erota sivistyneesti ja nimenomaan erota puolisosta, ei lapsesta. Oon nähnyt hirveesti rumia eroja ja sitä että toisen selän takana juonitellaan ja lasta käytetään pelinappulana, mikä on mun mielestä hirveän väärin ja itsekästä. Teillä tuntuu asiat sujuvan oikein hyvin ja pienelle miehelle se on varmasti se avaintekijä mikä auttaa vanhempien erosta eteenpäin. Hyvä te! 🙂

Hyvä teksti !! Ja on todella tärkeää, että antaa lapselle aikaa ja molemmat vanhemmat 🙂 Kaksi ”ylimääräistä” rakastavaa aikuista ei ole yhtään huono juttu ! (Siis sitten kun Topin isälläkin on joku kumppani) Kaiken lisäksi kumppaneiden sukulaiset tulee olemaan lapsen ”sukulaisia”. Suuri määrä ihmisiä ympärillä on rikkaus ! Teillä tuo ainakin näyttää sujuvan ja toivottavasti sujuu tästä eteenpäinkin 🙂 On myös hyvä, että tulette kaikki toimeen ja ettei poika kuule niitä riitoja, jos sellaisia tulee 🙂 Tsemppiä !!!!

En edes ymmärrä miksi suuri määrä ihmisiä ympärillä ei olisi rikkaus!! Todellakin on 🙂 Paljon ihmisiä, jotka yhtä tosissaan välittää ja rakastaa <3

Ja oon tosiaan samaa mieltä, että on ne molemmat vanhemmat, riidat pois ja homma toimimaan! Koko jutun ydin on siinä.

Meillä eron jälkeen kokeiltiin kahden kodin mallia, n.3kk lapset olivat isällä 1-2 yötä viikossa. Minulle tuli uusi suhde ja vein lapset isälle, käytiin läpi kuulumiset ja hain lapset. Yhteydenpito oli muuten lähes olematonta. Kypsyttelyn ja eroni myötä päädyimme siihen, että lapset ovat aina luonani ja isä tapaa heitä täällä. Näin menty 7kk ja vapaapäivinä ja välillä iltaisin isä tulee meille, hoitaa lapsia ja kotia ja minä käyn töissä. Lapsilla ei ole enää ikävä kumpaakaan ja tavarat yhdessä paikassa. Tälläinen järjestely ei kestäisi kolmansia osapuolia(ainakaan meillä), mutta kolmen pienen kanssa helpompaa. Lapsen ehdoilla ja aikuisten avoimella kommunikoinnilla, ei mollaamisella kaksi kotiakin voi toimia:)

Hei, pakko sanoa että ootte tosi hyvän ratkasun löytäny 🙂 Oon ilonen, ku luen teidän onnistumisesta. Hyvä! 🙂

Hienoa Anette ettet lannistu tai provosoidu anonyymien negatiivisista kommenteista! 🙂 Onnea uuteen elämäntilanteeseen ja parisuhteeseen sinulle! Olen sitä mieltä että kun vanhemmat ovat onnellisia niin lapsikin on. Lähipiirissäni on jo aikuisuuden kynnyksellä oleva poika joka on jo 10 vuoden ajan asunut kahden kodin ”välissä”. Koskaan hän ei ole kokenut sitä taakkana vaan rikkautena, toisessa kodissa asuu myös uusioperhe jonka kautta poika on saanut sisaruksen jota hänellä ei muuten olisi. Ja pojasta on kasvanut oikein fiksu ja tasapainoinen nuori mies! 🙂

No äh, en mä vaan enää jaksa välittää. Provosointi toimii, jos kohde provosoituu. Eikä mulla oo aikaa tai halua nykyään vaivata päätäni turhilla kommenteilla!

Kiitos kuitenkin sun kommentista <3 Aivan ihana ja zemppaava. Lämmitti sydäntä, toi toivoa ja sai hymyilemään!

Kannattaa jatkossa miettiä, kuinka paljon antaa Topin itse päättää, kummassa kodissa haluaa milläkin hetkellä olla… Vielä Topi on niin pieni, että asia ei tuo varmasti ongelmia, mutta tulevaisuudessa, kun Topi kasvaa, niin on siitä saattaa tulla ongelmia, jos hän hoksaa alkaa käyttää sitä päätösvaltaa hyödyksi ja sitten joka ilta pomppii kodista toiseen.. Sen puolesta sovitut rytmit, juuri esim. Vuoroviikkosysteemi on selkeä lapsellekkin, kun tietää, että nyt ollaan äidillä ja tiettynä päivänä sitten mennään isille.. Mutta kuten kirjoitin, niin vielä Topi on liian pieni ymmärtämään näitä asioita, mutta nopeasti kasvaa ja alkaa ymmärtämään 🙂

Joo ihan hyvä vinkki ja uskon kyllä, että näiden asioiden edetessä osaan kasvaa itekin tilanteisiin ja etenen ”oikein” sitä mukaa. Samalla tapaa, kun muussaki kasvatukessa.

Mä oon aina edennyt lapsentahtisesti kaikessa muussakin. Riski on, että lapsi hyväkskäyttää tilannetta ja alkaa pelailemaan, mutta mun kasvatus perustuu tähän. Vanhemmat ohjaa lapsen kohti oikeaa käyttäytymistä, mutta itse duunin tekee lapsi. Itse oppimalla ja oivaltamalla kaikki jää parhaiten päähän.

En tiedä tullaanko koskaan tekemään viikko systeemiä. Saa nähdä. Ei ketään voi pakottaa olemaan jossain, jos haluaisi olla toisaalla 🙂

Mielestäni kirjoituksesi kuvastaa hyvin sitä litä elämä voi olla ja millaista se parhaimillaan on eron jälkeen. On hienoa että asiat voi hoitaa noin. Ja niin kauan kun kaikki siihen kuuluvat osapuolet ovat tyytyväisiä ja onnellisia niin se on hyvä. Mielestäni se että on uusi suhde ja lapsikin sen tietää ei ole mikään paha asia. Elämää se on. Ei lasta saa pitää tyhmänä vaikka pieni vielä olisikin ja sekin tuo varmuutta lapselle, että hän tietää mitä maailmassa tapahtuu eikä häntä jätetä ulkopuolelle. Tsemppiä teille kaikille! (Eikä tää oo onnen toivotus vaan tsemppiä arkeen ja niihin vaikeisiin päiviin joita kaikilla on joskus 🙂 )

Kiitos kommentista! Ja kiva, että tavallaan tunnen sun päässeen asian ytimeen! Tai, että tajusit vähän mitä tällä tekstillä oikeastaan hain.

JA nimenomaan toi mitä sanoit lapsesta. Lasta ei saa pitää tyhmänä. Hyvin tärkeä asia ottaa huomioon!!

Niin no, muutama syy, miksi voisi olettaa: ei ole kauaakaa, kun exäsi kanssa suunnittelitta toista lasta, yhtäkkiä ero ja uusi mies. Ei ole uusi tuttavuus … niin, ei, koska rakkaus on syntynyt jo vanhan suhteen aikana.

Voit elää pilvilinnassas, mutta tuosta sun tekstistä paistaa läpi sun huono itsetunto jota haluat rauhoitella. ”Tiimi”. Noinkohan Topin isä ajattelee.

Anteeksi että olen rehellinen. Tuskin edes julkaiset tätä.

No nyt julkasin.

Mutta vaan sen takia, että totean sulle sitten suoraan, etten ihan ymmärrä mitä höpötät 🙂

Täällä ainakin yks jonka kommenttia et julkaissut aiemmin kun tästä lapsen yrittämisestä ja uudesta suhteesta oli puhe. Väität siis edelleen että siitä on pitkä aika kun yrititte lasta? Minusta lokakuusta ei ole kauhean pitkä aika…

Ei kannata olettaa, vaan nimenomaan kysyä. Siinä on selkeä ja erittäin tärkeä ero 😉

Siitä on itseasiassa aika kauan, kun suunniteltiin toista lasta. Viimenen vuosi me pyörittiin sen asian kanssa paikallamme. Mitä nyt? Mitä mä haluan? Haluanko mä?

Ero tuli ehkä lukijoille ihan yllättäen, mutta ei mulle. Ei mun exälle eikä mun läheisille. Mulla ei oo tilivelvollisuutta kertoa tänne vaikeista epäselvistä kuvioista enkä aio jatkossakaan kertoa. Puhun tavallaan sillonkun tuntuu itestä hyvälle puhua ja kerron, kun olen ehkä hippasen enemmän päässäni käynyt asioita läpi 🙂

Rakkaus ei ole syntynyt vanhan suhteen aikana. Ystävyys kylläkin on ja siitä olen etenkin kirjoittanut aiemminkin. Tää sun kommentti on malliesimerkki ruudun takaa huutelusta… Suosittelen vaan hetken vaikka miettimään tunnetko sä mut paremmin vai mä itse? Oke ? 🙂

Huono itsetunto mulla on AINA ollut. Siitä en pääse yli enkä ympäri. Mutta lähinnä omiin juttuihin liittyen, siis mikä liittyy minuuteen.. kauneus, ulkonäkö, itsevarmuus äitinä jne.. Tästä kuviosta mä taas alan olla pikkuhiljaa varma. 2kk sitten olin ihan ulapalla mitä tapahtuu tulevaisuudessa, nyt mä näen kirkkaan valon tulevaisuudessa, joka kasvaa vaan koko ajan 🙂

Ja noinhan se Topin isä ajattelee myös. Tiiminä tässä pitää pelata ja tiimeily tarkottaa, että kaikki on kartalla 🙂 Tuliko mieleen, että se myös pääsee lukemaan tätä blogia yhtälailla. Miksi mä kirjottelisin tänne siis hänestä mitään mikä ei pidä paikkansa? Pari hyvää vastapointtia.

Älä pyydä anteeksi rehellisyyttä. Vaikka ei tota rehelliseks voi sanoa, kun ammut fiktiota joissain kohissa 😀 Mutta enemmän olet suorasukainen ja se on ihan ok toki. Se kuva asioista esim netissä voi olla toooosi häilyväinen ja sillon ihmetyttää asiat.

Miksi mä en julkasis? Kuten sanoin, oon varma tässä asiassa itsestäni eikä mua haittaa korjata sun olettamia oikeaksi.

En julkase herjaavia kommentteja ja sun ei ollut tosiaan sellainen 🙂

Valitettavaa, että jo nyt pitää totutella Topilla isäpuoleen. Tsemppiä teille ja toivon todella lapsen takia että teidän suhde kestää.

On eriasia lähteä seurustelemaan lapsettoman kanssa tai sellaisen, jolla on jo lapsi. Sitä ei voi valita tutustuvansa vain siihen naiseen, vaan sitä pitää tutustua myös lapseen 🙂 En tiedä miten ajattelet seurustelun, mutta mä ja tämä J ollaan siinä samoilla linjoilla. Seurustelu ei ole 3kk kokeilu, vaan vakava päätös / halu olla yhdessä. En lähde elämään toisen ihmisen kanssa ajatuksena, että saatetaan erota. Meistä kumpikin lähtee tähän 100% tosissaan ja täysillä. Siihen kuuluu se omien roolien otto. Mä olen tyttöystävä ja mä olen äiti. Hän taas on mun uusi miesystävä ja lapseni tuleva isäpuoli. Isäpuolen rooliin kasvetaan ajan kanssa, kuten minäkin kasvoin vanhemmaksi. Ei sitä voi päättää, että en vielä halua ottaa tätä ja tätä roolia. Kun on tosissaan, sitä alkaa rakentamaan suhdetta lapseenkin tosissaan. Lasta selkeyttää se, että häntä rakastetaan ja selitetään kuka tämä ”uusi” ihminen on.

Paitsi, että kyse ei ole uudesta ihmisestä. On kyse miehestä, joka on ollut läsnä pojan elämässä jo lähes alusta asti. Heillä on jo vahva side välillänsä. Topi on ihminen, joka tunnistaa rajansa ja osaa kertoa sekä avata suunsa. Topi on se, joka myös osaa sanoa, olet tärkeä, osaa halata/suukottaa ja osaa itse päättää haluavansa ottaa jonkun perheenjäsenekseen. Ketään ei voi pakottaa välittämään toisesta – ei koskaan.

Sitten viimeinen kysymys. Miksi ei kestäisi? Miksi olettaa muuta? 🙂

Mun kaveri eli viikko-viikko-systeemiä usean vuoden ajan. Hän ei kuitenkaan tykännyt siitä, on yllättävän raskasta seilata kodista toiseen. Hän koki, että vaikka hänellä oli periaatteessa kaksi kotia, ei hänellä loppujen lopuksi ollut yhtäkään oikeaa aitoa kotia. Sitä paikkaa, jossa hän saa kasvaa ja olla rauhassa. Ymmärrän häntä hyvin, itsekin oon joutunut elämään elämää, et viikot oon omassa kodissa ja viikonloput joko miehen kotona tai omien vanhempien luona. Ja se tapahtui sentään mun omasta tahdosta ja olin aikuinen, mut hiton stressaavaa se jatkuva pakkaaminen ja siirtyminen oli. Tuntui, ettei saanut missään mitään aikaiseksi kun vietti niin lyhyitä aikoja yhdessä paikkaa. Pidetään peukut pystyssä, että teidän poika selviää tilanteesta eikä ala myöhemmin oireilemaan. 🙂

Ei kukaan varmaan kevyistä syistä TOIVOTTAVASTI perhettä rikkoisikaan. Mä en itse tee mitään hätiköityjä päätöksiä koskaan.

Pohjasin tänkin asian vakavaan harkintaan ja siihenkin nimenomaan mikä on itselle, exälle ja lapselle paras 🙂

Osalle kaksi kotia toimii ilman hämmennystä. Pitää jaksaa yrittää ja toivoa, että meillä se menee juuri niin! 🙂

Mä olen tollanen kahden kodin välissä koko lapsuuden ja teini-iän seilannut ja voin ton ensimmäisen kommentin täysin allekirjoittaa. Ennemmän kuin se stressi jatkuvasta muutoksesta mua harmitti se että jatkuvasti oli ikävä aina sen toisen vanhemman ja sisaruksien luokse. Mulla oli kaksi hyvää kotia, kumpikaan niistä ei kuitenkaan ollut se ihan oikea koti. Jos vanhemmilla ei toimi, niin kaikesta huolimatta olen sitä mieltä että erillään parempi kuin väkisin yhdessä, mutta kyllä mulla jäi siitä kokemuksena käteen se että ihan kevyistä syistä en olisi valmis omaa perhettäni rikkomaan. 🙂

Joo! Mäki ymmärrän ihan täysin! Onhan toi mahdollista. Toki persoona ja muukin vaikuttaa.

Mutta se ei olettama, että aina kaksi kotia on pahasta 🙂 Tiedän ihmisiä, jotka siitä on nauttineet vaikkapa. Ja ihan itse ovat siitä kertoneet siis!

Enkä mä ole valmis luovuttamaan! Mä uskon siihen, että tälläkin tapaa voi saada JOKAISEN onnelliseksi. En anna periks, vaan yritän parhaani 🙂 Ehkä tässäkin ratkaisussa on huonot puolensa eikä mikään koskaan voi olla täydellistä, mutta sittenku vertaa niitä huonoja puolia kahden ratkaisun välillä…. niin sehän sen määrittää myös mikä on parasta lapselle ja tulevaisuudelle.

Tajusko tästä mitään? 😀

Minä ymmärrän täysin mitä toinen anonyymi tarkoittaa. Siitä huolimatta, vaikka kaikki sujuisi hyvin ja hyvässä yhteisymmärryksessä, se on lapselle stressaavaa, että ei ole yhtä pysyvää paikkaa. Vaikka sitä ei huomaisi lapsesta nyt, sen voi huomata isompana että pysyvyyttä on puuttunut elämästä.

Tätä on helppo havainnollistaa kuvittelemalla, että lapsi jää asumaan yhteen paikkaan ja pysyy siellä koko ajan, mutta äiti ja isä asuisivatkin vuoroviikoin lapsen kanssa ja vuoroviikoin toisessa asunnossa. Kuinka moni vanhempi suostuisi siihen matkalaukkuelämään, vaikka molemmissa paikoissa olisi kaikki tarvittava? Kyllä ihminen tarvitsee yhden pysyvän kodin.

En tarkoita tällä tuomita teidän ratkaisua, kuulostaa että homma toimii niin hyvin kuin se on mahdollista. Ihan yleisellä tasolla kyseenalaistan vuoroviikkoasumisen mallia, mikä ei pidemmän päälle ole lapselle hyvä.

Mä en usko, että se vika on kahdessa kodissa. Uskon, että se syy on jossain muussa.

Koska mikä selittäis sen, että osa kokee noin ja osa toisella tapaa? Mä luulen, että siihen vaikuttaa moni asia.

Turvan tunne, elämäntilanne, tapa hoitaa asiat ja kyky rakentaa kodeista yhtä vahvasti koteja. Jos tuntuu pahalta ja siltä, ettei kuulu mihkään niin ehkäpä perustuksissa tökkii?

Tavaroiden puolesta vois olla stressiä puljaa kahdes kodis. Mut sit taas, kun ei tarvi kantaa sitä kamaa edestakas. Molemmis paikois on kaikkee ja ne jotka menee ja tulee niin menee ja tulee sit kans 🙂 Niin ei oo sillein stressiä. Ainut siirtyvä vakio on poika!

Mä ehkä huomaan monen puheessa juuri tuon, että toivotetaan onnea, ettei poika ala oirehtimaan. Mun mielestä väärin ehkä luoda automaattinen negatiivinen stereotypia jostakin tästä asiasta 🙂 Enemmän pitäisi pitää peukkuja pystyssä meille vanhemmille, että me osataan hoitaa tää asia kunnolla kotiin!

Ymmärsitköhän mitään 😀

Vastaa käyttäjälle Anette - Operaatio Äiti. Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Anette - Operaatio Äiti.

Anette - Operaatio Äiti.

Lauttasaarelaisen perheen elämää ja arjen kiemuroita höystettynä lastenvaatteilla sekä lukemattomilla kuvilla. Blogi sisältää paljon pohdintaa sekä realistisen katsauksen perheen arkeen.

Äiti -90. Isi -96. Poika 10/12. Tyttö 11/15. Tyttö 12/17. Poika 02/21. + 🐕🐕🐰🐰🐹

Arkisto

X