Eilisiä tunnelmia

Yllärillä mentiin. Ultrahuoneesta kaksi metriä suoraan leikkaussaliin. Kyllä meni tunteet vuoristorataa.

Kotoota lähtiessä nappasin vaistomaisesti sairaalakassin mukaan ja vasta kaksi päivää sitten pysähdyin toteamaan ääneen; ”Hassua, että on sellainen olo, kun tämä vauva ei kauaa olis enää sisällä.”

Kaikesta huolimatta järkytys oli iso, kun ultraava lääkäri sanoi vauvan voivan huonosti ja päädyttäisiin 30min kiireiseen sektioon. En tiennyt oikein mitä tehdä tai sanoa. Tärisin paikoillani ja mietin, että onko tämä totta.

Hetken päästä makasin jo salissa leikkauspöydällä. Piuhoja laiteltiin joka puolelta ja ihmisiä hääri siinä ympärillä. Oli yllättävän rento olo, vaikka jännitys aiheuttikin aika kovaa tärinää. Aikaisemman sektion takia en osannut kuitenkaan varsinaisesti pelätä tilannetta. Hieman mietiskelin, että miten puudutuksen laitto menisi. Se siis pistettiin samalla tapaa kuin epiduraali. Pistos ei kuitenkaan sattunut ja hetken kuluttua jokainen paikka alakropasta oli tunnoton.

Isä päästettiin sisään, vatsa puhdistettiin ja leikkaus alkoi. Jutusteltiin siinä kaikkea höpöä ja odoteltiin. Leikkausäänet ovat aina aika karuja tavallaan ja tuntuu hassulta tuntea leikkaus, vaikkakin ILMAN sitä kipua. Ei mennyt aikaakaan, kun vauvaa alettiin kiskomaan ulos voimalla.

Ensin kuului pieni koraus, yskäisy ja sen jälkeen puhdas selkeä itku. Helpotuin. Kyyneleet alkoivat valumaan silmistä, mutta ehkä jopa enemmän sen tiedon takia, että kohta vauva kiidätettäisiin pois. Näin tuon pienen tummatukan vilaukselta ja sitten nyytti lähti. Pian iskäkin pääsi mukaan ja jäin saliin yksin. Olo oli aika seesteinen, mutta jostain syystä repäisin itselleni ihan lopussa paniikin. Tuntui, että jokainen johto pitäisi repiä pois ja päätä käännellä. Halusin karkuun. Kysyin äkkiä rauhoittavia, jotka helpottivat oloani huimasti.

Leikkauksen jälkeen siirryin heräämöön, jossa tunsin oloni pirteäksi. Pahin stressi tuli siitä, että millähän veisin ajatukset pois juuri tapahtuneesta ja siitä faktasta, että vauva makasi muualla. Sain pian kännykän käteeni ja aloin selata nettiä viedäkseni kaiken muun pois päästäni hetkeksi. Se toimi.

Muutaman tunnin oleskelin heräämössä ja isi poukkoili vauvan sekä äitin väliä. Osastolle siirtyessä pääsin hetkeksi tapaamaan tuota pientä tyttöä, joka toistaiseksi saa hieman lisähappea vielä. Tilanne on silti ihan hyvä!

Ilta meni ihmetellessä ja kivuttomasti. Sain muutamia lääkkeitä ehkäisemään kipuja ja kutinaa. Yön nukuin loistavasti eikä haava ärtyillyt oikeastaan ollenkaan. Tässä olisi kohta tarkoitus nousta ensi kertaa jaloilleen ja se hieman jännittää. En usko, että toimenpide on kovin kivulias, mutta ainahan se ekaa kerta pystyyn kampeaminen saa hampaat irveen.

Tämän jälkeen on tärkeää olla mahdollisimman paljon pystyssä, käydä moikkailemassa vauvaa ja saada maito nousemaan. Tyttö voi päästä jo tänään tai huomenna viereeni, jos mitään ihmeempiä takapakkeja ei tule. Kotiutuskin on mahdollinen jopa ennen viikonloppua, mutta toipuminen on tärkeintä ensin.

Pakko todeta, että sektio on lopulta todella helppo tapa synnyttää, vaikka olisin kaivannut sitä alatiesynnytyksen kokemusta. Näin meni tällä kertaa ja eiköhän tämä taas tästä!