Huhupuheita

Mä päädyin tänään ekaa kertaa yli vuoteen lukemaan eräälle palstalle mielipiteitä mun blogista. Siellä oli keskustelu käynyt aika kuumana. Ensin mun poskia kuumotti, kun luin ketjua, mutta nopeasti mieli rentoutui. Blogimaailma on kaikessa ihanuudessaan tosi raaka. Et sä voi vaan perustaa blogia, tienata sillä rahaa ja nostaa jalkoja kattoon. Ahkeran työskentelyn lisäksi sä käytännössä tarjoot ittes tarjottimella somekansan riepoteltavaks ja siitä voi lopulta tulla isokin henkinen taakka.

Ketjussa sanottiin, että mun blogi on nykyään huono. Nojoo, oon samaa mieltä. Tää on nykyään vaan sen 1/5 hyvä eli siltä osa-alueelta mitä tulee esimerkiksi materiasta kirjoittamiseen. Kirjotan kyllä edelleen noin 60% enemmän mun elämästä, mutta niitä tekstejä en julkaise. Ne päätyy jemmaan ei kenenkään nähtäväksi. Siellä jemmassa on kaikki päiväkirjamaiset jutut, joita joskus kirjoitin tänne blogin puolelle. Muistan edelleen, että tää blogi sai alkunsa halusta kirjottaa päiväkirjaa ja elämää ylös ihan itteään varten. Tykkäsin puhua ajatuksia ääneen ja purkaa tuntojani. Teen sitä tosiaan edelleen, mutta en vain jaa niitä julkisuuteen.

Kaikki alko keväällä 2014. Olin ollut ja elänyt blogin kanssa avointa elämää ilman mitään rajoja. Yhtäkkiä tapahtui monta asiaa samaan aikaan ja oma maailmani romahti. Hyvä ystävä petti pahasti luottamuksen, läheinen sairastui ja silloisen miehen kanssa tajuttiin tulleemme tien päähän. Menin ihan totaaliseen lukkoon ja jotain naksahti pään sisällä. Lopetin syömisen seinään, aloin lenkkeilemään melkein joka päivä ja nukuin öisin hädintuskin neljä tuntia. Käytin yöt murehtimiseen ja aloin kirjoittamaan hyvin synkkää salaista blogia. Mitä pidemmälle aika kului, sitä pahemmin pään sisällä keikkasi. Tuntui, että suhteen lisäksi elämäni oli tullut tiensä päähän. Laihduin kilokaupalla, itkin ja valvoin. Aloin myös keskustelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa netissä ja yhtäkkiä olin luonut itselleni huomioringin, jonka avulla yritin pysyä järjissään. Olin raskas ja tämän kautta päästään somessa paljon käsiteltyyn keissiin, jossa sain patologisen valehtelijan leiman. Moni suuttui pahasti ja olisin suuttunut itsekin heidän kengissään.

Oon tehnyt elämässäni monia virheitä. Mun virheistä vois kirjottaa kokonaisen elämänkerran ellei jopa kaksi. Tuo tapaus on yksi menneisyyden isoista virheistäni ja se lopulta vaikutti paljon tähän blogiin. Suljin blogin moneksi kuukaudeksi ja katosin hetkeksi somesta. Olin ennen tätä ollut herkkä negatiivisille kommenteille, mutta nyt en kestänyt lukea mitään kurjaa.

Puolisen vuotta tapauksen jälkeen muutettiin erilleen exän kanssa ja pidin tällöin taas blogia. Eron jälkeen olin melko yksinäinen tuhottuani lähes kaikki ystäväsuhteet keväällä. Oli kuitenkin eräs ystävä, joka auttoi ihan hirveästi järjestelemään asioita ja jonka olin tuntenut jo pitkään. No elämä perkele otti ja vei. Ihastuin, rakastuin ja tapahtui asioita, joita en ollut etukäteen suunnitellut. Se heittäköön ekan kiven, joka on muka joskus rakastunut suunnitelmallisesti eikä yhtään yllättäen.

Me ollaan edelleen yhdessä. Se siitä ”laastarisuhteesta”. Alku ei ollut helppo eikä vieläkään ole aina helppoa, mutta kumpikin haluaa olla yhdessä. Ollaan rakennettu elämää yhdessä niistä sirpaleista, jotka itsestäni jäi eron jäljiltä. Elämä oli mennyt viemäristä alas ja jostain piti alkaa ponnistamaan. Tuli muutettua muutaman kerran erinäisistä syistä. Ensimmäinen asunto oli 30 neliötä ja jouduin nukkumaan sohvalla. Kämppään ei mahtunut sänkyä. Toinen asunto kävi liian kalliiksi enkä olisi pystynyt maksaa 1700 euron vuokraa äitiysrahoilla. Kolmas asunto oli huonolla alueella Espoossa, sen kanssa tuli ongelmia enkä edes tykännyt koko paikasta. Miksi sitä pitäisi asua jossain missä ei halua asua? Asettuminen aloilleen on ollut pitkä prosessi, mutta nyt toivon hartaasti olevani ”kotona”. Toivottavasti tästä ei tarvitse muuttaa pois – vihaan itse muuttamista noin muuten.

Aika pian tulin raskaaksi ja meille syntyi aivan ihana vauva. Pieni tyttö. Nopeeta toimintaa, mutta so what? Elämä antaa. Muistan koko lapsuuteni haaveilleeni pojasta ja tämän jälkeen tytöstä. En koskaan ajatellut Topin syntyessä, että olisinpa saanut tytön. Esikoisen kuului olla poika, kuten lapsuuden haaveeni niin määräsi. Ja lopulta koko unelma täyttyi täydellisesti, kun isoveli sai pikkusiskon. On suurta rikkautta saada olla molempien sukupuolten äiti!

Luen tosi usein herjaavia kommentteja pojan suhteen. Ne koskevat vajavaista äidinrakkautta, sivuun sysäämistä ja ulkopuoliseksi jättämistä. Kommentit perustellaan sillä, etten lisää instaan kuvia pojasta tai sillä, että tämä on usein poissa ”kylässä”. Tottakai näin vain valitettavasti on. Pyrin olemaan niitä ihmisiä, jotka takaa lapselle 100% samat oikeudet isään kuin äitiin. Tästä syystä joka toinen viikko joudun luopumaan pojasta. Tämä on yksiä kipeimpiä asioita elämässäni. Haluan myös painottaa, että ei eroja aina hoideta huonosti. On olemassa niitäkin perheitä, joissa saadaan helposti sovittua lomareissujen suhteen systeemin mukauttamisesta.

Lapsen rakastamista arvostellaan usein vaatehankintojen perusteella. Mun lapsethan on pelkkiä äitin leikkikaluja, joita on kiva pukea. On joo kiva pukea lapselle erilaisia vaatteita, mutta en tee sitä koskaan esineellistävästi. Vaatteet on kivoja ja mulle eräänlainen harrastus. Joskus saan vaatteita blogin kautta ja joskus ostelen uusia vanhoista saatujen rahojen avulla. Toisinaan pistän niihin blogipalkkani. Ei se, että ostan kalliita vaatteita tarkota mitään. En koe nostavani statustani mitenkään tai olevani erikoinen. Tyhmää ja turhaahan se koko touhu tavallaan on, mutta eiköhän jokainen tee elämässään jotain turhaa aina välillä. Mulle vaatteet on tärkee juttu enemmän niiden ihmisten takia, joiden kanssa tulee jaettua yhteinen kiinnostuksen kohde. Tätä asiaa on kyllä ihan turha yrittää ees selittää, koska jokainen olkoon mitä mieltä haluaa.

Vauvaa tuskin edes kiinnostaa mitä sillä on päällä, joten kauheestipa ne ketään loukkaa. Poika kyllä valitsee nykyään itse omat vaatteensa, koska ymmärtää asian päälle jo jotain. Joskus ostetaan siis Rodinin mäyriä ja joskus taas heman Turtlesia.

Eihän toisten varallisuus edes muille kuulu. Mä saan kelalta tukia, vähän blogipalkkaa enkä elä velaksi. Rahaa ei putoa taivaasta, mutta ei meidän elämäntyyli mitään kauheen kallista olekaan. Vuokraki on nykyään vain päälle tonnin, joka on halvahko tän kokoisesta Helsingissä.  Me syödään usein hernekeittoa, tänään tein makaronilaatikkoa ja vietetään aikaa lasten kanssa esimerkiks pulkkamäessä. Ei me ravata ökyravintoloissa, huvimatkoilla tai eletä herroiksi.

Somepersoona on usein vaikee tuntea sillein aidosti. Mä huomaan usein jääväni muiden mieleen ylimielisenä ja sellasena, et luulisin olevani parempi ku muut. Fakta on se, että oon ihan tavallinen jopa vähän pelkuri, jonka elämässä ei oo mitään sen ihmeellisempää. Herään aamulla nykyään aikasin, leikin koko päivän lasten kanssa ja teen puolittain jopa aika surkeeta ruokaa. Siinä välissä siivoon loputtomasti, kirjotan blogia ja kaivan nenää. Iltasin oon liian väsyny ja lösähdän jenkkakahvat hyllyen sohvalle tuijottamaan töllöä. Moni, joka mut tapais varmaan pettyis kuinka tylsä ja tavallinen oon.

Inhoon sanoja pintaliito- ja kiiltokuvablogi. Mut tavallaan ymmärrän miksi tää blogi liitetään niihin… tai ei edes liitetä suoraan, vaan isketään eteen sana wannabe. Mun sisäinen lukko iskeytyi blogin kahvaan roikkumaan silloin vuonna 2014 ja napsahti kiinni seuraavien vuosien aikana. En ollut enää niin herkkis ikäville kommenteille, mutta vuoden 2015 keväällä heräsin horroksesta. Tajusin, että oon taas raskaana ja elämä ollut aikaisemman viiltelyn takia huteralla pohjalla jo pitkän tovin. Ei se vaan voi mennä niin, että sitä punkee lapsia pihalle eikä hoida omaa pääkoppaansa kuntoon. Alkoi eheytymisen aikakausi ja tätä kautta suljin kaiken pois.

Tytön syntymän jälkeen elämästä tuli rankkaa vastoinkäymisten takia ja jotenkin sitä pyrki suojelemaan itteään. En tiedä olisinko jaksanut lukea sen 6kk kestäneen itkun aikana  niitä kakkakommentteja eikä ollut varaa alkaa kokeilemaan onneaan. Olisi ollut ikävä päästä niin pitkälle ja sitten romahtaa miljoonan paineen takia takaisin lähtökuoppiin. Sit tuliki julkastua pelkkää minirodinihöpölöpöä. Aion edelleen julkasta tota mulle rakasta höpölöpöä, mutta oon vähän miettinyt avaavani taas aitoja ajatuksia blogin puolelle. Uskon olevani henkisesti sen taipaleen lopussa, jossa en oo enää epävarma enkä rikki. Yksi pöydänjalka on taas tukeva eikä pelkää kolhuja.

Mulla ei ole mitään salattavaa. Kuten sanoin, virheitä on tullut tehtyä roppakaupalla eikä järkikään oo aina pysynyt matkassa. Huhupuheita ja väittämiä liikkuu aina netissä eikä niille mitään mahda. Nyt kuitenkin aion tarjota tässä postauksessa mahdollisuutta vatvoa vanhoja asioita ja kaivaa luurangot kaapista esiin. Aion antaa vapaat kädet kysyä mitä vaan ja aion julkaista sekä vastata rehellisesti kysymyksiin. Toki en voi julkaista kysymyksiä, jotka liittyy muihin ihmisiin. Kysy siis, auo päätäsi tai sano sanottavasi. I’m here!

Lopuks haluan vielä sanoa, että tykkään ihan hirveästi mun lapsista ja yritän tehä ne tosi onnellisiks. Ei se mitä oon joskus tehnyt tai se mitä somessa kirjotan muuta asiaa. Asioita voi aina spekuloida ja huhut kiertää. Ne ei silti kerro tosifaktaa. Jokainen äiti tuppaa yrittää parhaansa ja silti menee joskus metsään. Ihmisiä tässä vain ollaan..

Mun blogista ei tarvi tykätä eikä kaikkien tarvi tykätä mun persoonasta. Mä voin olla sun mielestä ärsyttävä, ylimielinen tai mun blogi täyttä sontaa. Mä sallin sen mun pään sisällä, koska se on vain yhden ihmisen mielipide. Tärkein asia, jota nyt menneiden vuosien aikana oon oppinut on hyväksyminen. Kaikkia ei voi ja kuulu miellyttää. Sanon kuitenkin, että ei täällä pakkokaan ole käydä, jos kauheesti ärsyttää.

Kiitos ja anteeksi, postauksesta tuli pitkä kuin nälkävuosi. Tässä teille se täydellistä elämää elävä blogisti. Joku ehkä pettyi kuullessaan historiastani ja toinen ärsyyntyi, kun taas kolmas ymmärtää hetkessä enemmän. Tämän postauksen alle toivon terveisiä niin hyvässä kuin pahassakin! Kiitos, kun jaksoit lukea.