operaatio äiti - Banneri

… tunteiden vuoristoradassa.

 

En tiedä kuinka moni muistaa sen, kun aikanaan kirjoitin suuritarpeisesta vauvasta ja niistä ajatuksista, joita päässä joskus mustina vilahti? Tämä kaikki ajoittui sinne meidän yhteisen taipaleen alkuun, jossa pieni tyttö koki maailman todella rankaksi.

Ensimmäinen 6 kuukautta olikin rankka. Voimia vievä koetus, josta selvittiin kuitenkin ihan kunnialla. Tästä ajasta muistan vain huutamisen, jatkuvan kävelyn vauva sylissä ja rikkonaisen raskaat päivät. Jos haluat lukijana palata kyseiseen aikaan tarkemmin, kannattaa lukea nuo vanhat postaukset.

Jossain vaiheessa se jatkuva huutaminen loppui ja elämä sinänsä muuttui helpommaksi. Uusi päivä on ollut aina päivä kohti helpompaa elämää. Ensin opittiin nostamaan päätä, yläkroppaa ja sitten jo istuttiin. Isoin helpotus oli liikkeellelähtö, joka tapahtui todella myöhään lähemmäs vuoden ikää. Alkuun peppukiidettiin (jättäen ryömiminen välistä), sitten apinakäveltiin ja lopuksi nyt 1v 4kk iässä tepsutellaan jo lyhyitä matkoja.

Vaikka elämä helpottui, on se aina silti ollut haasteellista. Kaikki lapset eivät vain ole niitä muovailuvähäklönttejä, joiden kanssa elo on ihanaa löllöttelyä ja jatkuvaa hymyilyä. Toisten  lasten kanssa hampaat kirskuu enemmän, mielenlujuus käy äärirajoilla ja arki on alttiimpi väsymykselle.

Myönnän suoraan ääneen, että olen väsynyt. Aika pitkä aika tässä on kunnialla selvitty, mut nyt äitiä vähän väsyttää. Ja niin väsyttää isiäkin. Edes kaksi vanhempaa ei aina jaksa tätä arjen selviämistä, koska se todella on raskasta. Väsymys, haasteet ja jatkuva samassa tilanteessa pyöriminen saa tunteet kiristymään toisiaan kohtaan. Enhän mä äitinä pura tunteitani lapsiin, vaan valitettavasti joskus kumppaniin. Kumppani taas haluaisi iltaisin olla lähellä ja hellä, mutta käy ylikierroksilla väsymykseltä eikä pysty asettumaan rennoksi päätyen joskus jupisemaan hellyyden sijaan. Toimiva arki on väsymyksestä rikkoontunut.

Elsa on valloittava ihmisen alku ja erittäin persoonallinen. Kun tuon tytön suu kääntyy hymyyn, valaisee se hymy koko huoneen. Suuria tunteita ne vain on. Hän rakastaa suuremmalla sydämellä kuin muut, hän iloitsee kovemmin kuin kipinä ja myös vihaa vahvemmin. Elämä on yhtä tunteiden vuoristorataa. Samalla voin nauttia siitä VALTAVASTA rakkauden määrästä, jonka saan osakseni, mutta hetkessä taas kärsin ottamalla vastaan voimakkaan vihan purkauksen.

Ehkä tämä vaihtelu on se, joka tekee kaikesta niin vaikeaa käsitellä. Miten niin iloinen voi hetkessä olla niiiiin vihainen? Se on se vanhemman voimattomuuden tunne, kun ei pääse sinne lapsen sisälle ymmärtämään mistä kaikki johtuu. Esikoisen kohdalla kaikki oli melkein pääteltävissä ja tulkitseminen paljon helpompaa. Nyt taas yli vuodenkin tutustumisen jälkeen joudun pitelemään kahviossa kurkku suorana huutavaa lasta sylissäni ja voimattomana hokemaan yhä uudelleen; ”Mikä sulla on hätänä, äiti ei valitettavasti ymmärrä rakas kultapieni?”

En oikein tiedä miten jatkaisin tästä eteenpäin. Mistä löytää ne työkalut helpottamaan oman lapsen oloa? Vai pitäisikö  sitä vain luottaa siihen, että tämä on hänen persoonaansa? Ja, että vanhemman tehtävä on seistä rinnalla sillä myrskyn hetkellä ja sitten taas iloita yhdessä niitä ilon asioita. Joku voisi ajatella, että puhun uhmaiästä, mutta voin sanoa, että se ei (vielä) edes ole saapunut meille. Tässä kaikessa on kyse ihan jostain muusta.

Nyt huhuilenkin vertaistukea! Onko täällä joku, joka tunnistaa oman itsensä tästä tekstistä? Ole kiltti ja avaa suusi sekä neuvo neuvotonta äitiä!

Kommentit (46)

Näitä vahvatahtoisia tyranneja alkaa olla jo koululuokatkin pullollaan ja opettajat ja normilapset ihan pulassa niiden kanssa.Kotona piloille lellittyjä,kaiken saavia,huonosti kasvatettuja.Sitten niitä pitää ymmärtää kun ovat niiiin yliherkkiäkin vielä.Katinkontit! Rauhoittakaa se kotielämänne. Selvät säännöt,ruokailut,uniajat,paljon ulkoilua. Vähemmän somea,lasten raahaamista pitkin ostereita ja mammakahviloita.Vähemmän lasten viihdyttämistä videoilla.Enemmän läsnäoloa. Nykyvanhemmat tuntuu olevan ihan hukassa.Lapset hukkuu virikkeisiin,harrastuksiin,leluihin ja vaatevuoriin. Mutta vanhemmuus puuttuu. Ja lasten kasvatus yritetään ulkoistaa koululle jonka tehtävä on opetus ja kasvatuksen TUKEMINEN,ei siitä vastaaminen.Herätkää vanhemmat!

Arjen rauhoittaminen on haastavien lasten kanssa avainsana. Tekemisten toistot ja tutut turvalliset kuviot. Ei hälyisiä paikkoja bussit, kahvilat, kaupat. Ymmärtää että ne kuormittavat lasta erityisen paljon. Luoda päivään rytmi josta lapsi tunnistaa tutut toimet ja rakentaa niihin turvaa. Eli mahdollisimman tylsää arkea aikuisen näkökulmasta. Anna lapsen tutkia ja havaita rauhassa älä vaadi liikaa sopeutumista kerrallaan.
Tsemppiä!

Kiitos vinkeistä!

Täällä temperamenttisen ja vaativan, mutta myös herkän pian 2-vuotiaan tyttösen äiti. Lapsi on kuopuksemme. Vauva-aika oli kovin rankkaa ja tyttömme itki paljon enemmän kuin muut lapset. Käytettiin lääkärissäkin mutta mitään ei löytynyt. Hän oli vaan kovin tyytymätön sekä aistiyliherkkä. Vihasi kylpemistä, autossa oloa, kantoreppujakin kokeiltiin, tyttö huusi aivan hysteerisenä kokeilut monta kertaa joten annettiin reppujen olla. Lähti ryömimään vasta 11-kuisena ja se oli käännekohta arjen helpottumiseen. Nyt odotellaan puhetta vielä joka helpottaisi kiukkujen hetkellä kun saisi sanoitettua mitä tarkoittaa. Ja äiti toivoo että yöt alkaisi pian rauhottua. Huhhuh! Lapset ovat erilaisia tarpeineen samassakin perheessä. Se jos mikä on tullut huomattua!

Meillä muuten myös vihattiin kantoreppua ja lähdettiin myöhään liikkeelle! Elsa skippasi kokonaan ryömimisen 😀

Täällä temperamenttisen ja vaativan, mutta myös herkän pian 2-vuotiaan tyttösen äiti. Lapsi on kuopuksemme. Vauva-aika oli kovin rankkaa ja tyttömme itki paljon enemmän kuin muut lapset. Käytettiin lääkärissäkin mutta mitään ei löytynyt. Hän oli vaan kovin tyytymätön sekä aistiyliherkkä. Vihasi kylpemistä, autossa oloa, kantoreppujakin kokeiltiin, tyttö huusi aivan hysteerisenä kokeilut monta kertaa joten annettiin reppujen olla. Lähti ryömimään vasta 11-kuisena ja se oli käännekohta arjen helpottumiseen. Nyt odotellaan puhetta vielä joka helpottaisi kiukkujen hetkellä kun saisi sanoitettua mitä tarkoittaa. Ja äiti toivoo että yöt alkaisi pian rauhottua. Huhhuh! Lapset ovat erilaisia tarpeineen samassakin perheessä. Se jos mikä on tullut huomattua!

Tää tuli kahdesti 😀

Esikoinen itki ensimmäiset 10kk. Sitten vasta alkoi nukkua edes 3 tuntia putkeen. Hirveitä raivareita, joskus huusi 2v:nä autossa 2 tuntia putkeen. Ilman mitään selvää syytä. Sitten 3-4v:nä pystyi keskustelemaan ja selvittämään lapsen kanssa, että miksi ja erityisesti ennakoivat keskustelut auttoivat. Valmiiksi puhuttiin, että paikassa x on kovat äänet, paljon ihmisiä yms.. Vuosia meni, ennenkö uskalsi yksin jäädä heti vaikka uuteen kerhoon. Ja pakko rauhoittua kotona, vaikka koulupäivän jälkeen, muuten herkkyys nostaa päänsä, ja kiukku alkaa. Meillä meni herkän kanssa hyvin alkuvuodet, koska ei tarvinnut viedä hoitoon, lapsen psyyke ei olisi sitä kestänyt. Nyt on ihana ala-astelainen, herkkä, hyvä koulussa, ujo, ja edelleen keskustellaan paljon tunne-elämän asioita. Jos meillä vanhemmilla on riitaa, se käydään läpi myös lapsen kanssa. Ikinä en toista lasta ajatellut, mutta nyt meillä on vahvatahtoinen 2-vuotias pikkusisko, joka on aivan toista maata. Ja erityisherkkä on oppinut ’kovaksi’ pikkusiskon kanssa, täydentävät toisiaan. Aikaa se vaatii paljon, väsymys oli käsittämätöntä ja eron partaalla olimme kyllä herkän ollessa reilu vuoden. Niin ärsyttävältä kuin se kuulostaakin, niin kyllä se jossain vaiheessa helpottaa!

Kiitos hei, kun jaoit teidän kokemuksia! Meillä on myös ollut tota autossa huutamista ja se on oikeesti karmiva kokemus. Raskasta, kun ei pysty ymmärtämään miksi huutaa. Ehkäpä kaikkeen auttaa se aika.. onhan tämä koko ajan helpottanut tai muuttanut ainakin muotoaan 🙂

Tutulta kuulostaa. Meillä on kolme lasta, joista keskimmäisellä hyvin vaativa temperamentti ollut aina. Nyt ikää jo 6v ja on helpottanut iän myötä. Pienempänä jouduttiin jopa välttelemään joskus ihmisten ilmoille lähtöä, kun ei koskaan tiennyt millaisen ’shown’ pikkumies pistää taas pystyyn.. ärsyyntyy kyllä edelleen pienistäkin asioista, väsyneenä ja nälkäisenä etenkin. Oon huomannut että helpottaa elämää kummasti kun ruoka- ja uniajat pidetään säännöllisinä. Meidän pojalla on myös lievää aistiyliherkkyyttä, joka osaltaan lisää vaikeuksia. Mä olin kans todella väsynyt pojan ollessa pienempi, kun jokainen päivä oli yhtä taistelua. Neuvolasta ei saatu mitään apua, vaikka asiasta puhuinkin. Mutta mitä enemmän ikää lapselle tulee, sen paremmin onnistuu asioista ja tunteista puhuminen, joten se on vähän helpottanut. Mutta raskaita vuosia nää on olleet koko perheelle. Semmoisen ’vinkin’ voisin näin jälkiviisaana antaa, että yritä kaikesta huolimatta pitää huolta omasta jaksamisesta ottamalla välillä omaa aikaa, yksin ja kaksistaan miehen kanssa, on helpompaa kestää vaikeudet, kun saa välillä huokaista eikä ole 24/7 kiinni siinä suuritarpeisessa lapsessa. Voimia ja jaksamista teille, kyllä se varmasti ajan kanssa vielä helpottaa! 🙂

Oon jättäny vähän liian vähälle sen oman sekä yhteisen ajan. Vähän on kriisin hajua ilmassa tästä syystä. Täytyy vaan porskuttaa vahvana eteenpäin ja irrottaa enemmän itselleen aikaa.

Moi, kannattaa lukea Elaine N. Aron ”erityisherkkä lapsi” kirja, josta voi olla apua erilaisiin tilanteisiin herkän lapsen kanssa 🙂

Kiitos vinkistä!

Kuulostaa osittain tutulta… Vauvana vielä tyttöjen kanssa selvisi jotenkuten kunnialla, mutta noin vuoden ikäisestä alkaen on elämä hänen kanssaan ollut yhtä tunteiden vuoristorataa, joka todellakin syö myös sitä parisuhdetta. Tyttönen on nyt 27-vuotias ja edelleen samanlainen, mutta niin rakas, vaikka joka toisena päivänä tulee luuria korvaan ja joka toisena saatamme puhua syntyjä syviä tuntikaupalla. Tämä ei ehkä kuulosta kamalan lohduttavalta, mutta uskon, että kaksi asiaa omassa kokemuksessani saattaa auttaa sinua : ensinnä älä odota tyttösen muuttuvan – hän on rakas ja hyvä sellaisenaan, tässä ja nyt, eikä raivoa sinua kiusatakseen – melkeinpä päinvastoin; hän on jo oppinut luottamaan siihen, että sinä kannat hänenkin tunteensa ! Ja toinen asia: puhu puolisosi kanssa avoimesti tilanteesta, pyydä häntä jaksamaan, vaikka kiukkuat, sopikaa kuinka jaatte raskaat hetket niin, että vuorotellen voitte lähteä vaikkapa lenkille ja pois tilanteesta, sanoittakaa toisillenne kaikki tunteenne. Huomasin myös omasta tytöstäni, että hän on äärettömän ”fyysinen” olento : nälkä, väsymys, isompana kuukautiset vaikuttivat suuresti hänen mielialaansa, eli näistä kun huolehti niin oli aurinkoisempia päiviä lopultakin enemmän. Koulun jälkeen antoi hänen rauhassa tulla sisään, syödä välipalansa ja sitten vasta kysyi, mitä koulupäivään kuului, niin saattoi saada ihan säällisen vastauksen 🙂 . Tsemppiä, äidinrakkaus kantaa pitkälle !

Kiitos, tää oli ihanan kannustava kommentti. Paljon hyviä vinkkejä♡ Tottahan se on.. ei kannata odottaa lapsen muuttuvan, koska hän on hyvä juuri sellaisena. Tästä tuli hyvä oivallus; kiitos!

Tutulta kuulostaa! Meidän esikoinen todella herkkä, voimakastahtoinen, vilkas ja tunteet voimakkaasti ilmaiseva. Eli aina siihen asti kuin oppi puhumaan, elämä oli raivokohtausta toisen perään ja suoraa huutoa. Hänen piti antaa raivota rauhassa, mikään ei auttanut. Tunteiden sanoittamisesta oli varmasti hyötyä, sillä oppikin sitten jo alle kolmevuotiaana kertomaan, kun häntä jännittää, tai on liian jännää tms. Mikä tietenkin helpotti! Nyt kun on lähemmäs neljä vuotta, on kuin eri lapsi. Arjen tilanteet sujuvat hyvin ja aika vähän enää edes huutaa. Enpä olisi uskonut!

Jotenkin tuntuu, että nyt se lapsen todellinen, ihana luonne pääsee paremmin esiin.

Meillä myös joskus vaan huutaa, mutta hakeutuu aina syliin huutamaan. Tosi vahvan temperamentin lisäksi on mielettömän vahva läheisyyden tarve siis. Noh.. jokainen on omanlaisensa ja kaikissa on haasteensa. Ehkä meilläkin puhe taittaisi pahimmat ongelmat pois 🙂

En ole tarkemmin tutustunut sinun blogiin,luin ainoastaan tämän postauksen ja heti tuli mieleen että voisiko lapsellasi olla aistiyliherkkyyttä? Halutessasi voit googletella asiaa tarkemmin.

Voi olla toki, tosi vaikea itse diagnosoida 🙂 Täytyy puhua neuvolassa.

Täällä poika nyt 7kk ja välillä ollaan kyllä jaksamisen rajoilla menty. Enää en jaksa odottaa milloin helpottaa, vaan koitetaan nauttia pienistä hetkistä väsymyksen keskellä. Poika on todella temperamenttinen, mikä näkyi jo synnytyssairaalassa. Siellä jo mietin, uskallanko vessaan mennä, kun hän saattoi usein alkaa itkemään suoraa huutoa. Imetys ei onnistunut, hän sai todella paljon raivareita. Hän on ollut hyvin itkuinen, lääkärissä ei ole mitään löytynyt ja vyöhyketerapiaa kokeiltiin myös. Lattialla hän ei ole viihtynyt juurikaan, 5 minuuttia maksimissaan itsekseen viihtyy. Hän kitisee paljon ja on paljon päivästä tyytymätön. Välillä on miettinyt, hoidanko häntä jotenkin väärin.. Mutta välillä on sitten kuitenkin niin hymyileväinen ja se palkitsee. Hän kai vain on luonteeltaan temperamenttinen ja tuntee voimakkasti. Jospa joskus helpottaisi. 🙂 Tsemppiä sinne! <3

Meillä oli ihan samaa, että lattialla ei viihtynyt ja vessassa opin lopulta käymään lapsi sylissä. Imetys onnistui toisen luonteenpiirteen takia; läheisyydenkaipuun siis. Mutta siis se todella oikeasti helpottaa ja muuttaa kehitysvaiheiden avulla muotoaan. Uskon, että teilläkin liikkumaan pääseminen voi olla yksi iso apu sitten. Zemppiä!

Voi kyllä! Mä niin tiedän mistä puhut. Meillä on ollut kaksi suuritarpeista ja paljon itkevää vauvaa ja vauvavuodet on olleet tosi rankkoja. Esikoisen kanssa oltiin neuron seurannassa ja hänellä oli jonkin verran aistiyliherkkyyteen viittaavia piirteitä. Hän on kuitenkin perusluonteeltaan rauhallinen ja elämä tasoittui aika pian vauvavuoden jälkeen. Aistiyliherkkyyttäkään ei ole enää nähtävissä, mutta meillä oli vauvavuotena si-asioihin erikoistunut fysioterapeutti ja tehtiin paljon aistiharjoituksia. Puhe kehittyi myöhään. Otin itse tueksi viittomat ja kuvia. Nykyään kielellisesti näppärä lapsi :).

Kuopus on kuukauden nuorempi kuin teidän tyttö. Hänen vauvavuotensa oli vielä rankempi, koska hän suostui syömään rintaa vain kotona (ja pullo ei kelvannut). Oltiin tosi pitkäön jumissa neljön seinän sisällä. Onneksi pikkuhiljaa syömispulmat helpotti. Edelleen lapsi in kuitenkin vaativa. Hän ei myöskään puhu ja selvästi turhautuu, kun häntä ei ymmärretä. Hän on myös selvästi temperamenttisempi kuin isosisaruksensa. Huitoo ja huutaa. Öisin heräilee jatkuvasti :(.

Mulla ei ole neuvoja. Viittomat ja kuvat saattavat auttaa kommunikoinnissa. Ja aistiyliherkkyys saattaa olla raivon takana. Senkin heloottamiseen on keinoja. Toivon sulle vain jaksamista <3. Joskus helpottaa. On pakko.

Kiitos kun jaoit sun kokemuksia ♡ Ja hei, zemppiä sinnekin!

Hei! Mulla 3kk nuorempi poika, ymmärrän tilanteesi hyvin. Äkniseltään ei tuu mieleen auttavia kanavia, mutta kannattaa soittaa neuvolaan jo vaikka tänään, sieltä tietävät minne ohjata! Toivottavati apua löytyy. Esim. Siivousapukin varmasti vähän helpottais mutta myös keskusteluapu ? Tsemppiä kauheesti!♡

Kiitos ♡

Mulla on herkkä ja tunteellinen lapsi. Oma väsymys tarttuu lapseen ja ollaan oltu ikävässä kierteessä :/ Nyt 3v osaa sanoittaa tunteitaan paremmin kun moni vanhempi lapsi. Mä tiedän et moni on varmasti aatellut, et mitä me niistä aina jauhetaan, tai että näin pieni ei olisi kyennyt ymmärtämään. Mutta tässäkin lapset on yksilöitä 🙂

Ootko miettinyt olisiko tunnekuvista apua( http://www.kvtl.fi/contentimages/Projektit/Mahti/MAHTI_tunnekortit_tulostusversio.pdf vaikka)? Sanotatko tunteita? Me alotettiin kai nää aika nuorena, koska hän on aina ollut kovin kiinnostunut tunteista ja ne vahvasti läsnä.

En oo koskaan kuullutkaan tunnekuvista! Meillähän ei edes puhuta eli kommunikointi on haastavaa… Zemppiä sinne!

Hei! Tunnistan ainakin jonkun osan 🙂 Jälkiviisaana sanoisin, että meillä on suuritarpeinen/tunteinen lapsi.(nyt jo ala-asteella, temppis on edelleenkin mutta osaa hallita sitä itse ja on aivan ihanassa vaiheessa) Tämä ei kai akuuttiin hätään auta mutta jos tekisin jotain toisin niin muistaisin paremmin keskustella/höpöttää hänen kanssaan siitä mikä mättää ja mikä auttaisi. Sillä siitä sitten saat luotua pikkuhiljaa polun jonka avulla vanhempana hän pystyy itse sanoittamaan harmitukset ja pohtimaan itse mikä auttaisi. Ja helpottamaan tulevia raivokohtauksia. Ja höpöttämään ihan muutenkin vaan, että hän tottuu puhumaan itsestään ja haluistaan. Sitten minulla tulee ihan mieleen, että jääkö esikoisen varjoon? Onko raivoaminen tapa saada huomiosi? Auttaisiko joku ihan teidän oma kahdenkeskinen juttu? Tai, että hän tekee isin kanssa jotain omaa kahdenkeskistä ja sinä saisit hengähdystauon?

Kiitos hyvistä ajatuksista! Uskon, että helpottaa siinä vaiheessa, kun Elsa alkaa puhumaan.. Hän ei nimittäin vieläkään osaa puhua. Se voi olla osa syy turhautumiseen? Huomion puolesta en usko ehkä tuohon teoriaan, koska tuntuu että enemmän joskus isoveli jää siskon jalkoihin kun vanhemmat painii temperamentin kanssa. Se kuinka paljon olen neidistä erossa koko elinikänä mahtuu molemman käden sormiin. Huomiota ei siis kyllä puutu eikä se itku tule sellaisissa tilanteissa. Se tulee omituisissa hetkissä kuten yhtäkkiä kahvilassa.

Erityisherkkä olisiko?

Mä itseasiassa en tiedä. Ihan rehellisesti :/

Tutulta kuulostaa. Esikoiseni jo viisi vuotias mutta on edelleen todella vaativa ja negatiivinen lapsi:( vauvana huusi ensimmäiset kuukaudet kurkku suorana ja vein häntä itkuisuuden takia monta kertaa lääkärillekin mutta mitään ei löytynyt koskaan.. Vaikeaa oli siis myöntää että vaikeus ja negatiivisuus onkin osa luonnetta eikä varmaan katoa koskaan. Olen ollut todella väsynyt koko tämän viisi vuotta lapseni kanssa. Välillä on helpompia hetkiä onneksi. Enempää lapsia en halua sillä pelkään niiden olevan yhtä tyytymättömiä kuin esikoiseni. Tsemppiä sinne! Toivottavasti teillä helpottaa iän myötä.

Voi ei; kuulostaa tosi rankalta kokemukselta. Kaikki lapset on kyllä erilaisia ja ehkä oon selvinnyt tästä siksi paremmin, koska esikoinen on niin kiltti ja helppo. Zemppiä teille ♡

Hep, tutulta kuulostaa!
2,5v esikoinen on syntymästä asti ollut todella temperamenttinen ja voimakastahtoinen! Muuten kaikki on aina sujunut hyvin, on aina nukkunut melko hyvin, syönyt hyvin, sairastanut tosi vähän, jne.. mutta ne päivittäiset vastoinkäymiset liittyen siihen temperamenttiin on tehnyt arjesta ajoittain hyvin haastavaa ja raskasta! Jätkä kiihtyy nollasta sataan sekunnissa ja pettymykset romahduttaa koko maailman. Ja voin kertoa, että nyt iän karttuessa ja uhmaiän puskiessa päälle ei ole arki ainakaan helpottunut! Ne kilarit, mitä se pienimies vetää mitä kummallisemmista asioista, on todella hurjia! Jätkä rääkyy, riuhtoo ja huitoo kuin riivattu, katse tyhjyyteen eikä saa katsekontaktia… sitten taas seuraavassa hetkessä sanoo haluavansa syliin rauhoittumaan ja on oikea äidin kultapoika, joka halii ja kertoo rakastqvansa. Joka ikiseen päivään mahtuu niin paljon raivoa ja niin paljon rakkautta.
Sen oon tässä viime aikoina oppinut, että on ihan turha lukea mitää kasvatusoppaita.. Meillä ei raivoon toimi mikään sanoittaminen, syliin ottaminen, huomion kiinnittäminen muualle, tms oppaiden neuvo.. kaikki kontakti oikeastaan vaan pahentaa tilannetta ja raivoa. Joten jätkän pitää antaa raivota rauhassa ilman huomiota ja olla vain lähellä ja läsnä.

Helpottavaa tässä on se, että reilu 1v kuopus on ihan toista maata, on kuin viilipytty isoveljeen verrattuna. Kaksi noin vahvaa temperamenttia olisi kyllä ihan liikaa.

Ehkä sekin ottaa vain aikaa, että opin tunnistamaan omasta lapsesta sen mikä auttaa tai pahentaa. Kaikkiin ei ne oppaat tosiaan tepsikään. Meillä myös isoveli ihan toista maata. Helpottaa huimasti!

Ota yhteyttä neuvolaan, saat apua esim perheneuvolasta tai lastensuojelun perhetyöntekijältä tms. Ei kannata uupua, sinulla on oikeus saada apua ja tukea ja lapsilla on oikeus hyvinvoivaan perheeseen. Tsemppiä ja jaksamista, rohkeasti hakemaan apua!

Ehkä se kynnys ei olisi niin suuri, jos olisi luottoa. Mutta on pelko, että ei kuunnella ja suunnitella asioita yhdessä perheelle sopivalla tavalla. Se hankaloittaa avun tai tuen hakemista

Meillä AIVAN sama tilanne.erittäin tempperamenttinen ja yliherkkä 1.5v poika.Oli vaikea vauvana ja on edelleen.Soitan ensi viikolla perheneuvolaan koska en enää tiedä mitä tehdä päätä lattiaan lyövän ja jatkuvasti itkupotkuraivreita saavan pojan kanssa.paljon tsemiä ja voimia sulle! Koitetaan selvitä.

Tää tais tulla kahdesti 🙂

Kuulostaa osittain hyvin tutulta. Meidän kuopus on myös haastavampi kuin isommat, reagoi ympäristöön vahvemmin, vierastaa enemmän ja huutaa usein autossa (pimeä auto pahin). Meillä kantoliina ja nykyisin manduca olleet pelastus, kun liikun lapsi kantorepussa hän takuulla viihtyy. Oletteko kantameet Elsaa liinassa tai repussa? Taaperonkin on turvallista tarkkailla maailmaa äidin läheltä.

Elsa ei kestä kantoliinaa eikä reppuja. Yritetty on ja turhaan :/

Täällä aivan sama tilanne 1,5v pojan kanssa! Aijon soittaa ensiviikolla perheneuvolaan ja kysyä neuvoja mitä ihmettä pitäisi tehdä.poika on ollut syntymästä asti erittäin tempperamenttinen, yliherkkä ja haastava..lyö päätänsä lattiaan aina kun suuttuu, lyö jatkuvasti meitä jos asiat eivät mene hänen mielensä mukaan.itse olen todella ahdistunut että miten ihmeessä selvitään tulevaisuudessa..?

Zemppiä sinne! Hyvä, että ite tiedostat koska tarvii apuja ja neuvoja ♡

Tsemppiä! Ihan kaikesta varmasti lopulta selvitään. Pienin askelin, päivä tai vaikka vain tunti kerrallaan.
Vaativa tempperamentti on ihan tosi asia, joka joskus aina ”arvonnassa” toisille meistä osuu. Jos sinulla on huolta lapsen muista kommunikaation tai kontaktissa olemisen erityisistä piirteistä, neuvolassa osaavat varmasti auttaa. Todennäköisesti lapsesi on siis ihan kunnossa, vaikeampi tempperamentti vain, mutta mahdollistahan on myös, että jokin on myös ”oikeasti vialla”.

Kiitos zempeistä! Päivä kerrallaan tässä mennään. Toinen päivä on parempi ja toinen sitäkin huonompi. Täytyy varmaan neuvolassa taas jutella tästä asiasta 🙂

Erikoisen vahva mielipide ja itse olen eri mieltä. Nimenomaan tässä maailmassa on se ongelma, että tungetaan kaikki samaan muottiin eikä yritetäkään kasvattaa lapsia ja ihmisiä omina persoonina. Syntyy ahdistusta, pahaa oloa, itsekriittisyyttä ja huonommuuden tunnetta. Näin tulee niitä mieleltään sairastuneita yksilöitä, joihin säkin viittaat kommentissas. Ei rakkaus, ei ymmärrys eikä toisen tarpeiden huomioiminen tee lapsesta rikkonaista. Etkä sä tainnut lukea ajatuksella ainanaan mun mielestä. Mä luulen, että se jatkuva sama turruttaa meidän neidin ja hän on temperamentiltaan tekijä. Jos joku on aidosti pielessä, hän vaatii sen oikaisua. Jos sylintarve on kova, hän kiipeää suoraan syliin. Ja jos elämästä pitää saada irti enemmän kun aamupala, aamu-ulkoilu, lounas, päiväunet jnejne sama arjen liibalaaba, hän ilmoittaa se jatkuvalla kitinällään. Elsa on tekijä ja suurien tarpeiden sisällä on varmasti suuri halu päästä toteuttamaan itseään. Mä tunnen lapseni ja mä uskon, että elämä helpottaa vielä. Mä en jätä vastaamatta tunteisiin ja tunnekuohuihin. Olemalla lähellä tukena ei tehdä pilalle menneitä lapsia.. näin karusti suoraan sanottuna 😀

Vastaa käyttäjälle Mammali Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Anette - Operaatio Äiti.

Anette - Operaatio Äiti.

Lauttasaarelaisen perheen elämää ja arjen kiemuroita höystettynä lastenvaatteilla sekä lukemattomilla kuvilla. Blogi sisältää paljon pohdintaa sekä realistisen katsauksen perheen arkeen.

Äiti -90. Isi -96. Poika 10/12. Tyttö 11/15. Tyttö 12/17. Poika 02/21. + 🐕🐕🐰🐰🐹

Arkisto

X