operaatio äiti - Banneri

Tänä kesänä on tullut mietittyä paljon omaa elämää. Kohta jo päälle viisi vuotta olen ollut kotona. Toki tein välissä satunnaisia työvuoroja, mutta Kelankin papereissa kuljin tittelillä kotiäiti. Viisi vuotta on pitkä aika toisen tarpeita, haavojen puhdistamista ja naaman pyyhkimistä. Lukemattomia valmistettuja aterioita on tähän aikaan mahtunut ja miljoonia hiekanjyviä kotiin kulkeutunut leikkipuistoista, rannoilta tai takapihan kukkapenkistä.

Olin nuori, kun Topi syntyi. Mielsin ainakin itseni siis nuoreksi odottajaksi, koska ikää oli vain 21 vuotta tehdessäni raskaustestin. Olin siihen päivään mennessä ehtinyt muuttaa vasta ensimmäiseen asuntooni, opiskella lukion loppuun ja tehdä vähän töitä. Olin aikuisuuteni kynnyksellä ja elämä alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä oman elämänpolun alulta. Vain taivas oli rajana.

Moni kysyy saman kysymyksen.. onko spontaani nuoren elämä ohi, kun tekee lapset varhain? Yhä useampi nuori äiti vakuuttaa, että se ei missään nimessä ole ohi. Itse en ole yhtään samaa mieltä. Ensimmäistä kertaa raskaana ollessani en millään voinut käsittääkään, että millaista se kaikki ihan oikeasti tulisi olemaan. En ymmärtänyt sanaa vastuu sen todellisella merkityksellä tai tiennyt miltä tuntuu olla nonstoppina huolissaan jostakin.

Mitä nuoruus edes on? Onko se aina baarissa juoksemista, darra-aamuja ja pilkkuun asti tanssimista? Kilokaupalla meikkiä, valtavaa värikästä vaatekaappia ja vaihtuvia poikaystäviä? Ei. Jokainen määrittää nuoruuden erilailla eikä omaani kuulunut kostea elämäntyyli.

Nytkin mietin tässä, että kyllä se huoleton ja spontaani elämä jäi lasten myötä. Kyllä se kuitenkin vaan jäi kokematta. Sen aikainen elämä jäi ihan kesken. Kaipaan aidosti niitä hetkiä, kun oli mahdollisuus istua auringon laskiessa rannalla ystävän kanssa ilman päässä nakuttavaa henkistä aikarajaa. Kyllä ikävöin ajatusta yöllisistä romanttisista kävelyretkistä miehen sekä koiran kanssa. Koska viimeksi kävin elokuvissa spontaanisti tai istuin oikeasti pitkään ravintolassa ilman jatkuvaa edessä tapahtuvaa showta? Kaksi aikuista ei voi edes käpertyä intohimoisena toisiaan vasten, kun siltä tuntuu. Sillekin on oma aikansa ja paikkansa. Onhan nämä kaikki toki järkättävissä, mutta aina pitkän säädön ja sumplimisen kautta.

Aamua ei voi aloittaa vanukkaalla, koska ei ole perusteluja lapsille, miksi he eivät saa. Ei voi valvoa koko yötä läpi katsoen sarjaa, koska jokainen aamu lapset odottavat virkeinä aamupalaa ja leikkiseuraa. Lintsille meno on vuorottelua laitteissa tai sitten pelkkää munajunassa kökkimisistä. Reippaat lenkit on historiaa, koska jano, nälkä, pissahätä ja jalkoihin sattuu.

Aamuherätys. Vaippa. Aamupala. Leikkimistä ja lukemista. Ulos. Ruokaa. Sotkujen siivoamista. Vähän kiukkua. Lähteminen monen mutkan kautta. Tukka putkella juoksemista. Välipalaa. Ulkoilua. Taas kiukkua. Ruoka. Siivoamista. Ulos. Iltavilli. Itkua. Naurua. Kotiin. Suihku. Iltapala. Iltasatu. Nukuttaminen. Nukuttaminen uudelleen. Tähän samaan kaavaan on kulunut tämän äidin nuoruus. Yhtäkkiä huomaan olevani jo 27 ja sinne meni se aika.

Lapset vievät jotain. Lapset myös tuovat jotain. Elämäntavan, rakkauden ja tahmeat hellyydenosoitukset. Lapset luovat elämälle suunnan. En koskaan ole ollut näin rakastettu tai tuntenut itseäni näin tärkeäksi. Tunnen itseni merkittäväkai ihmiseksi, jolle on annettu maailman upein tehtävä. Herään jokainen aamu onnellisena, koska täällä tosiaan on ne kaksi kiitollista (ja joskus epäkiitollista) lasta odottamassa sitä aamupalaa. Lapsen nauru on puhdasta helinää, joka antaa energiaa paremmin kuin mikään energiajuoma. En vaihtaisi tätä kaikkea koskaan pois, en mistään hinnasta.

Olisin silti voinut odottaa tätä elämää muutaman vuoden pidempään. Olisin kuitenkin voinut edes hetken odottaa ja rakentaa aikuisuuden itseäni varten. Olisin vähän aikaa ollut minä vain ja sitten vasta sen jälkeen se monimuotoinen minä, jonka elämä keskittyy lähinnä pyörimään toisten ympärillä. Kaipuu joihinkin asioihin on kova ja pelkään, että huomaan kohta eläneeni ohi kaiken ajan. Olen saanut kaiken, mutta jotain pientä jäi kuitenkin menneisyydestä puuttumaan. Jos voisin muuttaa asioita.. siirtäisin tätä unelmaa muutamalla vuodella.

Kommentit (20)

Voi, miten ihana teksti. Samaistun täysin, vaikka olenkin saanut esikoiseni ”vasta” 26-vuotiaana.

En vaihtaisi lapsiani ikinä, en mistään hinnasta, mihinkään. Joka aamu olen maailman kiitollisin, kun saan herätä lastemme kanssa. Silti ikävöin, varsinkin nyt taas vauva-aikana, sitä aikaa ennen lapsia. Ikävöin nukkumista, ruokarauhaa, puhtaita vaatteita, lenkkejä, ystäviä, aikaa, harrastuksia, iltakävelyitä kaksin miehen kanssa, aamuisia haleja sängyssä, spontaania seksiä. Ikävöin itseänikin. Katselen kavereiden instakuvia ulkomaanmatkoilta ja juhlista – ja olen vähän kateellinen.

Mutta en vaihtaisi.

Olen 26-vuotias ja naimisissa oleva, pitkässä (lähes 10v) parisuhteessa. Olen vauvakuumeillut varmaan 7 vuotta ja ärsyyntynyt siitä kun mieheni ei suostunut. Olemme opiskelleet korkeakoulututkinnot, matkustelleet todella paljon ja eläneet ihanaa elämää. Nyt olemme yrittäneet noin puoli vuotta saada esikoista alulle ja toukokuussa saatu plussa muuttuikin keskenmenoksi tässä kuussa. Lyhyen raskausaikani aikana minä, joka olin kuumeillut useita vuosia ja imenyt kaiken tiedon raskauteen ja lapsiperheen elämään liittyen, rupesin panikoimaan: nyt mun elämä oli sitten tässä! Asiaa ei auttanut, että joka puolelta luin uutisia ja keskusteluja lapsiperhe-elämän kielteisistä puolista. Keskenmeno tuli ja tavallaan olin jopa helpottunut (vaikka myös todella surullinen ja pettynyt). Nyt en tiedä mitä tekisin. Osittain mun vauvakuume ja perhehaaveet on laantuneet, enemmänkin haaveilen elämästä kahden mieheni kanssa töitä tehden ja matkustellen. Mieheni taas haluaisi alkaa yrittämään seuraavaa raskautta heti.

En tiedä mikä tän mun kommentin pointti oli, kai mun piti vaan saada ajatukset ulos 😀

Mutta kiva kun jätit kommentin 🙂 Joskus itsekin kirjotan jtn ja sitten mietin mikä oli pointti. Usein kuitenki jää hyvä fiilis ja se on pääasia 😀

Samat aatokset kuin sinulla, sillä erotuksella, että kerkesin tehdä noita asioita ennen kuin vasta 28-vuotiaana sain esikoiseni. Ei se kaipuu itsenäiseen elämään siltikään mihinkään häviä, elämänjano on ääretön. Mutta kuten sinäkin sanoit, niin äitiyttä ei silti vaihtaisi pois. Toista nyt odottelen ja nyt ajatus suuren vastuun ottamisesta ei enää kauhistuta. Ensimmäinen raskaus oli kipeä kasvuprojekti. Toiset ovat valmiimpia, itse en taida olla äitiyteen täysin valmis koskaan, mutta rakkaus on silti loputonta ja lapsi saa sen tuntea.
Lapsesi ovat onnekkaita kun saavat itselleen sisaruksia ja minusta se on vanhemmilta paras lahja koskaan.
Mietin omia vanhempia kuinka elivät nuoruuteensa, omistivat 30-40-vuotensa lapsilleen, antaen meille huikeat eväät elämään. Ja sitten 50-kymppisinä taas jatkoivat mm matkailujaan reput selässä lähettäen postikortteja maailmalta.
Tsemppiä!:)

Kiitos hienoista ajatuksista ja etenkin ymmärryksestä. Tuntuu kivalta,että on muitakin jotka näin ajattelee! 🙂

Mä olen meidän perheen lapsista ainoa, joka on saanut lapset vasta yli 30v. Vaikka minua varoitettiin, etten välttämättä saa lapsia jos odotan pitkään, en silti halunnut aloittaa nuorena. Sain nuo sinun kaipailemat matkustelut, kumppanin kanssa hengailut ja ex tempore leffat, sisarukseni sen sijaan tuntuivat kadehtivan sitä. Nyt heillä on teini-ikäiset lapset ja teinien ilot ja ongelmat, minulla pienet lapset ja pienten lasten ilot ja ongelmat, molemmat ihan yhtä tärkeitä. Elämä on valintoja, mutta on sitä elämää neli- ja viisikymppisenäkin, kyllä minäkin ajattelin vielä nautiskella elämästä lasten jälkeen vaikka olenkin sinua kymmenen vuotta vanhempi 🙂

Oikeessahan sä olet 🙂

Teidän lapset on kuitenkin melko isoja, miksette ota aikaa miehen kanssa kahden? Varmasti löytyy isovanhempia jotka ainakin toisen ottaisi hoitoon silloin kun vanhempi on isällään, lasten kummeja, ystäviä, tukiverkkoa? Ei lasten olemassaolo tarkoita sitä että parisuhde unohdetaan, eikä se lapsi traumatisoidu vaikka joskus hoidossa olisikin kun vanhemmat viettää aikaa kahden.

Ei se ole niin yksinkertaista. Käytetään tottakai kaikki aika hyödyksi, joka saadaan. Mutta meidän lasten isovanhemmat on sen verran nuoria itsekin, että siinä on omat perhe-elämät, urat ja ruuhkavuodet meneillään. Lopulta tukiverkosto näissä asioissa on yllättävän huono. Munkin suku,joka varmasti jeesis asuu monen sadan kilometrin päässä 🙂 Kukaan ei vapaaehtoisesti parisuhdetta unohda, mutta aina se ei mene niin yksinkertaisesti. Topin kanssa hoitokuviot oli vielä ihan ok, mutta tähän päälle sen mitä Elsa on. Haastavuutta kerrakseen 🙂 Ja epäilen pahasti, että E:n kohdalla traumatisoituminen ei ole kaukana 😀

Itse en ole koskaan pitänyt lapsia itseisarvona tai asiana jota kohti pitää mennä, jos ei olisi lapsia olisi jotain muuta.

Elämä on valintoja, kun niitä tekee kannattaa ennen lopullista päätöstä pysähtyä hetkeksi ja miettiä vielä kerran.

Jokainenhan määrittää omassa elämässään itseisarvonsa. Ei elämä ole automaattisesti sitä, että hankkii lapsia, omakotitalon, menee naimisiin jne 🙂 Mutta mulle lapset oli aina se ainut tärkeä asia elämässä, mitä halusin saavuttaa. Enkä todellakaan koskaan tuu katumaan lapsia.

Mä en itse henk.koht usko siihen, että jos tekee valinnan ja se jotain sulkee pois niin siihen pitäisi tyytyä 🙂 Joskus joutuu tekemään juurikin valintoja ja mun valinta oli, on ja tulee olemaan lapset. Koen silti, että on oikeutettu ”suremaan” mennyttä spontaania vapautta 🙂

Olen saanut esikoiseni 22-vuotiaana. Olen nyt 28v. ja minulla on kaksi korkeakoulututkintoa sekä vapaa-aikaa. Olin vain vuoden lapsen kanssa kotona ja lapsella on osallistuva isä, jonka kanssa olemme yhdessä. Itse ajattelen, että olet tehnyt valintoja sen suhteen, että olet hankkinut kolme lasta pienillä ikäeroilla. Olisi varmaan toisenlaista, jos olisi vain Topi ja hänkin olisi tarhassa pääosin. Silloin olisi sitä omaakin elämää, vaikka olisi lapsi. Omaa rahaa ja rauhaakin.

Mä ajattelen itse henkilökohtaisesti niin, että jos lapsia hankkii niin heille tarjoaa parhaansa mukaan hyvän elämän alun. Tää jakaa ihmisiä, mutta mun mielestä lapsen kuuluu olla kotona ainakin kolme vuotta eikä muiden hoidettavana. Mutta se pätee vaan mun omiin lapsiin, jokainen muu tekee omat ratkaisut, että mikä parasta. Mulla on muuten myös osallistuvat isät lapsilla. Toinen hoitaa liki puolet ja toinen hoitaa vähintään puolet arjessa. Ongelma on vaan se, että tosiasiassa se vapaa aika, jota kaipaa on sellanen minkä haluisin viettää kumppanin kanssa. Käydä yhdessä elokuvissa,kävelyillä, syömässä jne. Mä en oo päivääkään katunut lapsien hankkimista enkä tule koskaan katumaan. Lapset on itseisarvo, jota kohti tavoitellaan. En osaisi valita muunlaista elämää enää, kun oon saanut maistaa palan tätä kakkua. Parempaa ei oo. Mutta oisin silti suonut itselleni sen pari vuotta ennen tähän astumista, jonka aikana olisin eheytynyt ja siirtynyt nuoruudesta aikuisuuteen ennen lapsia. Silloin ei ehkä elämää osannut ajatella etukäteen joka kantilta,mutta ei oo väärin olla samaan aikaan onnellinen ja kaivata taas jotain 🙂 Niin ja en ymmärrä miten raha tähän liittyi.

Rahasta et tekstissäsi puhunut, mutta silti kommentoija sen mainitsi. Hänkään ei sanonut, että sun täytyisi lapsesi tarhaan laittaa, mutta silti aloit asiasta kirjoittamaan näkemystäsi. Eihän se päivähoitokaan tekstiisi mitenkään liittynyt. Tälleen vaan huomion arvoisena asiana, kun itse ihmettelit random asian mainitsemista. Ihmeen ”hyökkäävä” vastaus jollain tapaa tuommoiseen asialliseen kommenttiin 🙂

Oli itseasiassa siinä kommentissa mainittu, että piti vain vuoden päiväkodissa viitattuna opintoihin ja mahdollisuuksiin siinä samassa missä mainittiin ’osallistuvasta isästä’. Somessa on mahdoton ilmaista tunteita tekstin seassa ja etenkin täällä, kun ei ole spessuja hymiöitä käytössä. Ainaki ite tulee mielipidejutuista keskustellessa käytettyä vähän sellaista ”asiallista keskustelusävyä”,jossa ei viljele hymiöitä. Ehkä se antaa vakavan äänensävyn tekstille,mutta musta somen mahtavampia asioita on nimenomaan mielipiteistä keskustelu ja joskus väittely 🙂

Moi! Kiva kirjoitus, samoja ajatuksia täällä. Poikani on Topin kanssa samanikäinen ja minä sinua vuoden vanhempi. Juttelin äitini kanssa taannoin aiheesta, hän myös nuorena saanut minut ja veljeni. Äitini sanoi että kun omat lapset ovat olleet täysi-ikäisiä hänen olessa hieman yli 40-vuotias, on ollut ihanaa matkustella ja tehdä kaikkea mitä ei silloin 20-30 vuotiaana päässyt tekemään tai no matkusteltiin me silloin mutta onhan se erilaista pienten lasten kanssa. Äiti myös sanoi että taloustilanne on usein parempi vähän vanhempana. Silloin myös tulee helpottunut huokaus kun näkee omia 40-vuotiaita ystäviä jolla on alle kouluikäisiä lapsia ja voi ajatella että ihanaa aikaa mutta onneksi omat ovat jo aikuisia.

Totta. Ehkä se tässä on juuri hyvä puoli, että itse sitten on vielä ”nuori”, kun lapset muuttaa kotoa. Ehkä sitä silloinkin ehtii 🙂

Juuri näin ♡

Vastaa käyttäjälle Anette - Operaatio Äiti. Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Anette - Operaatio Äiti.

Anette - Operaatio Äiti.

Lauttasaarelaisen perheen elämää ja arjen kiemuroita höystettynä lastenvaatteilla sekä lukemattomilla kuvilla. Blogi sisältää paljon pohdintaa sekä realistisen katsauksen perheen arkeen.

Äiti -90. Isi -96. Poika 10/12. Tyttö 11/15. Tyttö 12/17. Poika 02/21. + 🐕🐕🐰🐰🐹

Arkisto

X