Sype-käynti
Kävin tällä viikolla juttelemassa synnytyspelosta, jota tavallaan ei oikeastaan edes ole. En pelkää tulevaa sektiota, mutta pelkään itseni järjiltä loppuraskautta. Juttelusta oli kuitenkin hyötyä, koska saatiin kirjattua paljon tärkeitä asioita omiin tietoihin.
Introvertti synnyttäjä
Kärsin aika vahvasta oman tilan tarpeesta ja olen myös synnyttäjänä introvertti. Koen lääkärikäynnit aika ahdistaviksi ja ihan hirveän usein lykkään käyntejä, koska en kestä sitä turhaa ylimääräistä kanssakäymistä. En ole se ihminen, jota tarvii paapoa ja hyysätä, vaan äärimmäisen järkipuolella toimiva realisti. Labrakokeet on aina yksi suuri vitsi, kun en saa aikaiseksi sinne mennä. Haluaisin vain kirjottaa otsaan lapun, että en kaipaa jutustelua käynnin aikana.
Nyt papereissa lukee, että tarvitsen kontrollin tunteen myös sektiossa eli haluan rehellisesti tietää missä mennään tai mitä tapahtuu. En halua ylimääräistä silittelyä tai kosketusta enkä myöskään kaipaa höpöttelyä. Haluan uppoutua omiin ajatuksiin ja käsitellä tapahtumia itse siinä leikkauspöydällä, mutta tarvitsen myös suorat vastaukset kysyttäessä. Näin en romahda, hajoa tai menetä uskoani missään vaiheessa.
On normaalia olla oma itsensä
Luulin ennen kärsiväni sosiaalisten tilanteiden pelosta, mutta asia ei ole noin yksinkertainen. Kärsin myös siitä oman pään sisällä olevasta tunteesta, etten kykene olemaan kuin muut. ”Täytyy osata smalltalkata. Aikuiset ei anna tuollaisen vaikuttaa. On epänormaalia kammota jutustelua.” No eikä ole. On ihan normaalia sekä hyväksyttävää olla oma itsensä. Ei kaikki koe ”yhteiskunnan normeja” omikseen ja se on ihan sallittua. Siksi olen äärimmäisen onnellinen, että tulevassa synnytyksessä näitä asioita on otettu huomioon.
Heikkouksista ei kuulu syyllistää
Kaikista pahinta on syyllistys, joka tulee toiselta vieraalta ihmiseltä. Syyllistys, että labrakokeet viivästyi tai syyllistys, ettei muistanut hätäisen sektion aikana mainita lateksiallergiasta. Syyllistys hammaslääkärissä hampaiden kunnosta ja syyllistys päivystyksen turhasta käynnistä. Ne saa tällaisen sosiaalisesti hieman rajoittuneen ihmisen jäämään herkästi kotiin ja laiminlyömään oman terveyden. Tästäkin on maininta nyt omissa tiedoissa enkä asiaa aio hävetä. Aina ei tarvitse olla täydellinen ja on tosi hienoa tunnistaa omat heikkoudet!
Pelkään enemmän ihmisiä kuin kipua
Sektion aikainen hoito on nyt huolehdittu enkä kammoa sitä juurikaan etukäteen. Hassuinta on, että pelkäsin enemmän niitä ihmisiä kuin sitä mahdollista kipua. Loppuraskauteen liittyvää pelkoa en saanut käsiteltyä ja se aiheuttaa melko vahvoja oireita tällä hetkellä. Saan paniikkikohtauksia ilman mitään syytä ja melkein huudan miehelle, että ajaa synnärille ottamaan vauvan ulos vatsasta.
Kuolemanpelko valvottaa
Mistä ne sitten kumpuaa? Viime synnytyksen traumoista? Viime aikaisesta läheisen kuolemasta? En tiedä, mutta pelkään itseni järjiltä. Pelkään eniten nimittäin omaa kuolemaani. Sitä, että istukka irtoaa taas ja tällä kertaa en ole niin onnekas. Pelkään myös, että vauva menehtyy enkä saa tehdä enempää lapsia kohdun ohuuden takia. Valvon öisin murehtien näitä asioita enkä tiedä yhtään, miten tässä koko loppuraskaudesta selvitään.
Se tunne sekä ajatus siitä, että itselle käy jotain ja lapset jää tänne ihmettelemään. En pysty kontroilloimaan tätä ajatusta, koska en olisi tukemassa lapsista täysijärkisiä, vaan lopullisesti poissa. Mitä kävisi pojalle? Menettäisikö hän kodin, sisaruksen ja totutun elämän siirtyessään toiselle biologiselle vanhemmalle? Miten siitä voi toipua? Mitä kävisi tytölle? Miten kukaan voisi selittää itkevälle pienelle lapselle, että äiti ei tule, vaikka kuinka pyytäisi? Haluaisin oksentaa pelkästä ahdistuksesta, kun kirjoitan näitä asioita ylös.
Aikaistetaanko sektiota?
Seuraavaa käyntiä aikaistettiin Naistenklinikalle ja nyt pohditaan, että milloin on järkevää tehdä sektio. Onko turvallista pelata riskillä ja venyttää raskautta mahdollisimman pitkälle? Vai onko turvallista ottaa tämä tyyppi tänne puolelle kasvamaan, että kaikki pysyy niin fyysisesti kuin henkisestikin kasassa?
Melko hurjia ajatuksia käyn läpi, kuten huomaatte. Onneksi niitä kuunnellaan ja tuetaan. Silti se pelko tuskin hellittää ennen sektiota. Onko kellään antaa vertaistukea näihin ajatuksiin?
Kommentit (12)
Moikka! Saanko kysyä mitä lateksiallergiasta seurasi leikkauksen aikana? Olen itse samasta kärsivä, enkä ole yhtään tajunnut ajatella että siitä pitäs varmasti hoitohenkilökunnalle aina – just in case – sanoa.
Voimia loppuraskauden kestämiseen! Itse olen täysin toisenlainen mutta mielestäni aistin hyvin, jos joku ei halua itse ”avautua” ja suon sen sitten toki.
Tutun kuuloista.. Minäkin venytän yleensä aina viimeiseen saakka kaikkia neuvolan varaamisia sun muita tarkastuksia ja lääkärikäyntejä ja tuollaisia ”pakollisia”. Kampaajallakaan tai kosmetologilla en ole aikoihin käynyt.. Ei sillä etteikö voisi tai pystyisi, mutta ei vaan kaipaa sellaista kanssakäymistä yhtään. Ne varaamiset vaan jää… Mielummin leikkaan oman tukkani 🙂 Gynekologilla on joskus käytävä, mutta sitäkin välttelen viimeiseen asti. Ja sitten just pelkää noissa aina sitä syyttävää sävyä, ettei ole tehnyt sitä ja tätä oikein… Sama juttu siis myös lasten hammaslääkäreitä ja neuvoloita ajatellen. Kuitenkin teen toimittajan töitä, joissa nimenomaan kohdataan ihmisiä, ja pidän vielä siitä! Yksityishenkilönä en vaan sitten kaipaa kauheasti enää niitä sosiaalisia tilanteita, joissa pitää ”skarpata”.
Mä ymmärrän mitä meinaat. Koska toisaalta oon ite asiakaspalvelutyössä ja nautin siitä 🙂
Hei, minulla oli aivan samanlaisia pelkoja kolmatta sektiota odotellessani.Ohut kohtu, vaikea raskaus, pelko siitä että kohtu repeää ja kuollaan molemmat.Itkin sitä että lapset jää ilman äitiä ja omat hautajaisetkin ruli mietittyä.Sektio tehtiin rv 38 ja kaikki fyysinen puoli meni ok, mutta henkinen puoli onkin eri juttu vaikka aikaa tästä jo 2 v.Pelot jäivät ns.päälle.Toivon sinulle kovasti jaksamista ja että kaikki sujuu hyvin!!!!
Kiitos paljon 🙂 Onneksi kaikki meni sulla fyysisesti kuitenkin hyvin!
Olipa lohdullista lukea että muillakin on tällaisia ajatuksia. Itse odotan loppusuoralla esikoistani ja oma ja lapsen kuolemanpelko vahvistuu mitä lähemmäksi laskettuaikaa mennään. Itselläni ei ole riskiraskaus mutta raskaus ei vain sovi omalla psyykkeelleni ja koko raskausaika on ollut henksesti rankkaa. Hienoa että olet käynyt juttelemassa pelkopolilla, itse olen ajatellut että ei minulla ole mitään asiaa sinne koska itse synnytystä en pelkää, mutta aloin nyt ajattelemaan kirjoituksesi myötä että siitä voisi olla hyötyä minullekin.
Olen käynyt juttelmassa ammattilaisten kanssa ajatuksistani ja monet ovat painottaneet että raskaushormoonit herkistävät osan odottajista niin että tällaisia ajatuksia tulee ja niistä ei pääse eroon. Itse yritän tarttua faktoihin ja todennäköisyyksiin, googlettelu vaan pahentaa oloa. Ja siihen että Suomessa on erinomainen sairaanhoito ja etenkin Naistenklinikalla alansa huippua. Itsekkin olen joutunut jättämään häpeän tunteen taka-alalle ja myöntää itselle ja muille että tämä ei vaan ole helppoa. Ja sitä kautta saanut myös vertaistukea muilta joita ulkoapäin katsoen voisi luulla että kaikki on täydellistä.
Yhteenvetona siis, et ole yksin, meitä samalla tavalla ajattelevia odottajia on monia. Tärkeintä on ettei jää ajatusten kanssa yksin ja hakee apua, mitä olet tehnyt. Itse olen menossa pidempiaikaiseen terapiaan raskauden jälkeen selvittelemään mistä nämä ajatuksen syntyvät, jotta seuraava raskaus olisi ehkä helpompi. Oletko itse miettinyt tällaista vaihtoehtoa? Olen myös huomannut että raskausjoogasta on ollut apua vaikka pelkäsin aluksi että on liian hippimäistä minulle 🙂
Voimia loppuodotukseen!
Kannattaa mennä sinne pelkopolille kuitenkin! Siitä voi silti olla sulle hyötyä 🙂
Mä en oo vielä miettinyt terapioita, kun tavallaan koen kahdenkeskisen juttelun tosi raskaaksi. Se on kuluttavaa. Pitäisi löytää toisenlainen terapiamuoto melkein.
Anteeksi että kesti vastata!
Testatkaa Rosen-terapiaa! Mulla normiterapiat alla (tarpeeseen ja hyvä oli sekin), mutta tää Rosen on ihan mieletöntä! Pakko ei oo puhua yhtään mitään, jos siltä ei tunnu. Todella tehokasta eikä tarvi arvailla eikä analysoida päätään puhki (jota terapiaan menevä ihminen mitä luultavimmin on tehtyä jo ikänsä :)). Tsemppiä Anettelle loppuraskauteen! Hetki ja päivä kerrallaan! Ajatuksia (vaikka väkisin) ihaniin, hyviin ja inspiroiviin asioihin, niin jaksaa kalkkiviivoille asti <3!
Kiitos vinkistä ja zempeistä <3
Saan kyllä kiinni ajatuksistasi. Olen jo pitkään konseptoinut parturi-kampaamoa, jossa ei tarvitsisi jutella. Lisäksi olisi mukavaa, jos siinä asiakkaana tuoliin istuessaan ei tarvitsisi kuunnella arvosteluita tai arvioita hiustensa huonosta kunnosta tai syyllistävää klassikkokysymystä siitä, milloin sä olet viimeks käynyt? Juu, on siitä aikaa. En pidä kampaamoista. En pidä tästä jutustelusta, joten useinmiten jätän ajan mielummin varaamatta.
Sama juttu hammaslääkärissä. En ole koskaan pelännyt hammaslääkäriä. En pelkää kipua, kestän toimenpiteet kyllä. Mutta viime aikoina olen ruvennut pelkäämään niitä hammmaslääkäreitä. Kun ei koskaan tiedä, millä asenteella ne minut kohtaavat. Kestän vielä sen jotenkuten sen lässytyksen, kun joku pöljä luulee suussani olevia hampoisia legoja hampeiksi. Tai no, en kyllä kestä. Enkä kestä sitä syyllistämistä siitä, kuinka huonosti oikein olen hoitanut tämänkin asian. Että miten voi.
Löytäessäni hyvän hammaslääkärin käyn vastaanotolla ihan mielelläni. Päivystykset on melkein pahimpia, siellä kun vastaan voi ottaa millainen tyyppi tahansa. Myös ajanvarauksessa voi saada millaista kohtelua vain. Se puistattaa.
Kosmetologilla en käy. En halua edes kuulla.
Gynekologia välttelen.
Fysioterapia on ihan yhtä kiusallista. Noin nuori ja noin huonossa kunnossa.
Uskon, että useimpien ihmisten sairaalapelkokin on useinmiten juuri niiden ihmisten ja kohtaamisten, kohdatuksi tulemisen asenteen pelkäämistä. Siitä ei vaan puhuta.
Tuttuja ajatuksia. Niin tuttuja. En ole itse tainnut käydä kampaajalla rehellisesti vuosiin? Ihan mahtava olisi,kun asiakaspalvelija osaisi hieman lukea asiakasta, että kaipaako tämä sitä höpöttelyä vai ei 🙂
Ei seurannut mitään,kun ne ehdittiin vaihtaa ennen sitä 🙂 Ja kiitos!