operaatio äiti - Banneri

Saako vanhemmuuteen liittyvät toimet väsyttää, ärsyttää tai ketuttaa? Entä, jos vain jurppiikin ja ihan äärimmäisen paljon? Tarkoittaako se sitten sitä, ettei tykkää olla äiti tai isä ja olisi pitänyt jättää lapset tekemättä? No ei tietenkään tarkoita!

Kuka muka tykkää kakkavaipoista?

Mua ärsyttää joskus. Mua ottaa nuppiin paljon monikin asia tässä ihanassa arjessa. En aina jaksais samoja haasteita, jotka puskee vastaan ja inhoan esimerkiksi kakkavaippoja. Kuka niistä muka ihan aidosti oikeasti tykkää? Käsi ylös! Ne haisee pahalle, näyttää kauhealle ja tekeytyy AINA sillä hetkellä, kun vaihtaminen on äärimmäisen haastavaa. (Kaikki talvivaatteet päällä ja ilmassa leijuu tuttu haju, jepjep.) Kakkavaippavihanko takia mun olisi kannattanut harkita pari kertaa ennen kun väänsin sontivia lapsia?

Miksi lasten pukeminen ulos on niin vaikeaa?

En nauti lasten ulos pukemisesta. I-N-H-O-A-N sitä pahimpina hetkinä. Joskus sekin menee ihan helposti ilman taisteluita, mutta on silti äärimmäisen hidasta ja tukahduttavaa. Entä sitten se taistelun kera menty kerta? Villahaalari, sukat, sisemmät hanskat, kypärämyssy, kengät, toppahanskat, pipo ja haalari. Kaikki tämä rimpuilevan riiviön kanssa, joka käytännössä kirkuu manaajaa paikalle. Ne pienet hennot nyrkit muuttuu hetkessä teräviks moukareiks, jotka yrittää samalla iskujen lomassa kynsiä sun silmiä pihalle. Sit vielä ne monottavat jalat, jotka koittaa keinolla millä hyvänsä osua sua naamaan, kylkeen ja haaroväliin (ainakin, jos pukijana on isi..). Lapset pystyy ihmeisiin halutessaan. Vai osaisitko sä olla samaan aikaan makaroni sekä jäykkä lankku, joka tanssii sambaa ninjakäsien huitoessa ilmaa ja jalkojen vatkatessa edestakaisin kovempaa kuin tehosekotin?

Ensin ei haluta ulos ja sitten ei haluta sisälle

Pukemisen jälkeen avataan ovi ja hetken ovenkarmeissa käydään väsytystaistelua. Ulos päästessä sitä ollaankin yhtä isoa naantalin aurinkoa. Hymy yltää korvasta korvaan, mutta ihan periaatteesta piti taas vähän polkea vastaan. Ulkoillaan, riehutaan ja touhutaan. Sitten pitäisikin mennä sisälle ja aloittaa riisuminen. Ensin ei haluttu ulos ja nyt ei haluta sisälle. Naamataulu alkaa uhkaavasti kääntyä väärinpäin.. ja taas se alkaa. Äiti on tyhmä, ulkona on kivempaa, muutan mummolaan ja maahan pitkälleen roiskuttamaan kuravellia metrin säteellä joka suuntaan.

Eikö lapset voisi lentää kävelyn sijaan?

Kävelykään ei ole sitä rauhanomaista ja seesteistä perheliikuntaa, jota ajattelee lähtevänsä tekemään. Käveleminen lasten kanssa pännii. Se asia, jota aikanaan rakastin mielettömästi tehdä yksin. Vaihtuvat maisemat, maan narskuminen kengän alla ja pieni liikkumisen meininki. Nykyään kävellessä saa tuijottaa samaa maisemaa ikuisuuden, koska pakko hakea keppi, kenkä on huonosti, jalkaan sattuu, pakko tehdä lumipallo, onko pitkä matka ja mä en jaksa kävellä. Maan narskumisen korvaa tasainen narina ja kitinä. Liikuntaa taas saan varmaan enemmän kotisohvalla, kun kurotan nostamaan pudonneen kaukkarin. Miksi kävely on joskus niin vaikeaa lapselle? Kenkiä on aivan pakko liikuttaa tahallisesti laahaten eteenpäin ja suusta kuuluu vaan negatiivista möngerrystä. Tämä kaikki tapahtuu vieläpä useimmiten sillon, kun on oikeasti älytön kiire esimerkiksi bussiin.

Kuka jätti sukat lattialle?

Tähän postauksen jatkoksi voisin vielä mainita herra sotkun. Äärimmäisenä siisteysintoilijana ja entisenä perfektionistina tunnen tekeväni jatkuvaa (TURHAA) työtä siisteyden eteen. Vihaan likaa. Inhoan epäjärjestystä. En kestä sotkua! Silti kaaos vallitsee joka päivä ympärillä ja kerta toisensa jälkeen taistelen sitä vastaan hiustuppoja repien. Vauva sotkee syödessään heitellen tomaattia seinään, poika levittää lelunsa jokaiselle neliömetrille, koira kuskaa pehmoja sinne tänne, kani päättää kipata vessansa ympäri ja mies jättää parittomia sukkia joka paikkaan. Sellaista se tuppaa olemaan, kun perhekoko kasvaa. Itse olen tähän tilanteeseen päätynyt, mutta saa sitä joskus se sotkukin ärsyttää.

Lapsiarki ei ole sateenkaarikakkaa

Jepjep. Ei se vanhemmuus ole sitä pullamössöä ja sateenkaaria kakkivia yksisarvisia. Ei täällä kodissa ja tuskin sielläkään. Jokainen varmasti löytää omasta arjestaan ne toistuvat vastoinkäymiset, joita on oppinut kammoksumaan. Onneksi sitä saa joskus rakastamisen ja huolenpidon ohella vähän ärsyyntyäkin. Ei kaikesta tarvitse tykätä! Pääasia kuitenkin, että rakastaa lapsiaan ja perhettään, hoitaa ne ikävätkin asiat ja nauttii niistä mukavista. Elämä on vähän niinku jin ja jang – se koostuu kivasta ja tylsästä. Ilman kurjia juttuja kiva ei ehkä tuntuisikaan niin kivalta. Miettikääpäs sitä!

*postaus on kirjoitettu vanhan postaukseni pohjalta.

Kommentit (2)

Olen ammatiltani lastentarhanopettaja. Luin postauksesi se pieni pilke silmäkulmassani: minä teen tuota kaikkea työkseni! Puen kaksi kertaa päivässä ulos 24 lasta ja ehdin vaihtaa jonkusen kakkavaipankin. 24 lasta saa ruokaillessaan tai leikkiessään kyllä sotkun aikaiseksi, kurakaudella sisälle tultaessa myös eteinen muistuttaa helposti hiekkalaatikkoa.

Mutta ehkä näitä juttuja on helpompaa tehdä työkseen. Vuodesta toiseen 😉

Voi olla että ehkä mua ei olis tehty tohon ammattiin 😀 Mutta kiitos kun hoidat meidän lapsia, kun me vanhemmat käydään töissä!

Vastaa käyttäjälle Nimetön Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Anette - Operaatio Äiti.

Anette - Operaatio Äiti.

Lauttasaarelaisen perheen elämää ja arjen kiemuroita höystettynä lastenvaatteilla sekä lukemattomilla kuvilla. Blogi sisältää paljon pohdintaa sekä realistisen katsauksen perheen arkeen.

Äiti -90. Isi -96. Poika 10/12. Tyttö 11/15. Tyttö 12/17. Poika 02/21. + 🐕🐕🐰🐰🐹

Arkisto

X