operaatio äiti - Banneri

Etenkin öisin iskee epätoivo, pelko ja huoli kaikesta. En ymmärrä sitä, että ensi vuonna täytän jo 30 ja elämä on vain mennyt.. no käytännössä ohi. Kaikki nauraa ja sanoo, että olen vielä nuori, mutta silti kurkkua kuristaa.

Vanhat profiilikuvat kertoo elämäntarinan

Tänä yönä taas itkin hetken, kun päädyin selaamaan vanhoja profiilikuvia facebookissa. Itkin sitä mennyttä elämää, jonka muistan täysin kirkkaasti ja johon ei voi enää palata. Mietin ratkaisuja, joita olen tehnyt, valintoja, jotka olen valinnut ja elettyjä hetkiä. Pää menee pyörälle pohtiessani sitä, että olenko oikeasti elänyt elämääni parhaalla mahdollisella tavalla. Meillä on kuitenkin vain yksi mahdollisuus tehdä kaikki ja siinä se sitten olikin jonain päivänä.

Nuori, epävarma ja spontaani

Ensimmäisissä kuvissa näkyy epävarma tyttö ilman suuntaa elämälle. Näkyy spontaanius, hölmöys ja rajojen kokeilu. Näkyy myös rankat ajat, itsensä kiusaaminen ja oman elämän ensihetket. Aikuistuminen on kova retki tehtäväksi eikä siihen voi koskaan saada tarpeeksi eväitä. Ne eväät on löydettävä itse ja kerättävä se reppu täyteen muutakin kuin tapoja satuttaa itseään. On etsittävä, kasvettava ja ymmärrettävä. Noista ekoista kuvista näkyy kasvot, jotka ovat vasta suuren tien alussa. Se tie tulee olemaan täynnä naurua, epätoivoa ja itkua.

Muistinhan rakastaa tarpeeksi jo ekalla kierroksella?

Kaikista eniten itketti nähdä kuvia, joissa pusutin pientä ihanaa poikaa. Järkytyin kuinka nuorelta äidiltä näytin ja pelästyin. Muistinhan silloinkin olla rakastavainen äiti? Halasinhan tarpeeksi? Olinko tarpeeksi läsnä? Iän tulemisen myötä olen huomannut sellaisen sisäisen rauhan laskeutuneen elämään ja tiedän automaattisesti, mitä haluan tehdä ja missä olla. Tässä hetkessä juuri nyt. Vuosia sitten mieli ei vielä ollut niin asettautunut ja tuli tehtyä paljon asiota, jotka jälkeenpäin kaduttaa. Kaiken sen sinkoilun sijaan olisi pitänyt vielä enemmän painaa huulia supussa tuota pehmeää poskea vasten.

Anteeksi, että romutin tulevaisuutesi

Olen elämässä käynyt paljon läpi. Olin naimisissa ja erosin. Tunsin sydäntä kouraisevan, kun kuvissa tuli vastaan se täydellinen hetki kahden juuri avioituneen ihmisen elämässä. Siinä sylissä istuin ja uskoin tulevaisuuteen, jonka muutamaa vuotta myöhemmin romutin. Tunnen tällä hetkellä syyllisyyttä ja pahaa mieltä toisen puolesta. Muistan paljon hyviä asioita ja muistan myös sen kävelyn, kun otin sormuksen pois sormesta. Harkitsinhan tarpeeksi pitkään ennen kuin rikoin elämän, johon sinä varmasti uskoit?

Hyppy liian korkealta ja liian lujaa?

Pysähdyin myös kuvan kohdalle, jossa pidän sylissä toista lastani. Tuota pientä ihmettä, jonka en koskaan uskonut tulevan lääkärin tuomion myötä. Sekundäärinen lapsettomuus kalvaa silmien ympärille ilmestyneissä rypyissä, mutta suu on hymyssä. Silmissä, jotka katsovat ujosti ja vähän vieraasti tätä uuden elämän kumppania, loistaa epävarmuus. Hyppäsinkö liian korkealta ja kovaa? Voiko elämä toimia, jos on ollut yhdessä vuoden, siitä 3kk yrittänyt toivoa kuolevansa ja neljäntenä tehnyt raskaustestin? Voiko yhteiselämä onnistua, kun yhteinen arki alkoi 10 päivää ennen lapsen syntymää? Lapsen, joka revittiin ulos kesken raskauden hengenhädän takia.

Joskus arki voi kuluttaa

Seuraavat kuvat ovat mustia silmänalusia, äitiyden riittämättömyyttä ja kuin varjo omasta itsestäni. Ne on ne kaksi vuotta, jotka katosivat itkevää lasta kantaessa. Kaksi vuotta, joista en muista mitään. En vauva-aikaa, en toisen lapsen elämää enkä sitä miten selvisin. Muistan vain lukemattomat väsyneet riidat, omat kasvoille valuneet masgarat ja koiran kipon viskaamisen päin seinää. Ulkomuodollisesti ei näkyvää, mutta raskas arki kuihdutti pala palalta. Silti tuon kaiken riutuneisuuden läpi sykkii onnellinen sydän, jossa on tilaa kummallekin lapselle itkuista tai ongelmista huolimatta.

Ero – taas?

Sitten tulee vastaan kuva, jossa näkyy sormus sormessa ja kysyvä katse. Toiselle tuo kuva on vain yksi erilainen selfie. Muistan sen kylmän kiviseinän, tihentyneen hengityksen ja ajatuksen, että tässäkö sitä ollaan taas.. saman kysymyksen äärellä. Onko aika unohtaa, kiittää ja sanoa hyvästi? Onko elämän tarkoitus olla parempaa vai onko tämä kaikki tässä? Elämä voi joskus runnella, arki voi olla kuluttavaa ja elämä haastavaa. Joskus tarvitaan vain pieni asia herättämään ja näkemään se, mikä todella on pielessä.

Kolmas kerta ei toden sano

Kolmas keskenmeno putkeen musersi lopullisesti. Kolmas kerta ei toden sano. Viha, katkeruus ja pettymys oli kaataa kaiken. Niitäkin pahempi tunne oli musertava suru ja kaipuu siitä, että pieni tuhiseva lapsi olisi taas sylissä. Se on kuin tarve, jota ei voi verrata mihinkään muuhun maailmassa. Sydän huutaa tuskaa ja rukoilee ihmettä. Sydän myös tietää milloin on liikaa ja aika antaa periksi. Siihen loppui vauvatoiveet, siihen loppui yrittäminen. Jalat ristiin periaatteesta, ettei mielenterveys kärsi. Joskus sitä on suojeltava omaa jaksamistaan etenkin, kun lapsia on jo ennestään kaksi. Sitten tuli yksi ilta viihteellä, rentoutunut mieli ja seuraavassa profiilikuvassa paistaakin jo onni sekä tulevaisuuden toivo. Meidän perhe täydentyi kirsikalla kakun päälle.

Elämää ei voi suunnitella, se pitää elää

Jos katson uusinta kuvaani tarkkaan, on se aivan erilainen kuin profiilikuvieni ensimmäinen. Näytän vanhemmalta, näytän erilaiselta. Mietin itseäni vuosia sitten ja nyt. En koskaan olisi voinut kuvitella elämääni etukäteen tällaiseksi. En olisi tiennyt saavani kolme ihanaa lasta, eroavani ja rakastuvani uudelleen. En olisi tiennyt itkeväni niin paljon, käyväni niin pohjalla ja nauravani myös niin hirveästi. Uusimmassa kuvassa tärkein huomio on kuitenkin se, että kaikista menneistä murheista huolimatta kasvoista huokuu varmuus, rauhallisuus ja ymmärrys elämää kohtaan. Elämää ei voi suunnitella etukäteen eikä varsinkaan muuttaa jälkikäteen, mutta sitä voi vähän itkeä öisin, kun huolettaa. Pelko ja hämmennys oman tien edessä on inhimillisyyttä. Katumus ja huoli menneisyydestä on normaalia. Ei kannata silti antaa niiden tunteiden estää elämistä ja uuden askeleen ottamista.

Kommentit (8)

Olet ihana <3 liikutuin tästä postauksesta. Todella vahva teksti, hyvin kirjoitettu. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

Olen jo monta kertaa aikaisemminkin miettinyt, että teksteissäsi on aivan mieletöntä sisäistä viisautta <3 Nyt oli pakko tulla kertomaankin se! Olet käynyt läpi paljon raskaitakin aikoja mutta ihailen tapaasi käsitellä asioita ja sitä miten olet päässyt eteenpäin. Osaat kääntää kasvuksi ja voimavaraksi sen mikä on ollut vaikeaa. Ihailen sinua suuresti. Ja puhut todella kauniisti lapsistasi! <3

Olipa kauniisti kirjoitettu kommentti. Kiitos siitä ♡

Ihana ja rehellinen kirjoitus! Sun sydän kultaa! Ehkä pari kyyneltä poskelle vierähti lukiessa 😂 ja olet kyllä kaikissa kuvissa super kaunis!

Kiitos aivan super ihanasta kommentista ♡

Ihana postaus ❤️
Rehellinen ja jotenkin rivien välistä on aistittava sisäinen rauha. Että näin kävi, sitä sen enempää peittelemättä tai suurentelematta, toive siitä että kaikesta on oppinut jotain. Ennen kaikkea itsestään.

Juuri näin. Elämä on varmasti sen alusta loppuun asti paljolti oppimista. ♡

Kiitos ♡ ihana ♡

Vastaa käyttäjälle Anette - Operaatio Äiti. Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Anette - Operaatio Äiti.

Anette - Operaatio Äiti.

Lauttasaarelaisen perheen elämää ja arjen kiemuroita höystettynä lastenvaatteilla sekä lukemattomilla kuvilla. Blogi sisältää paljon pohdintaa sekä realistisen katsauksen perheen arkeen.

Äiti -90. Isi -96. Poika 10/12. Tyttö 11/15. Tyttö 12/17. Poika 02/21. + 🐕🐕🐰🐰🐹

Arkisto

X