Ahdistavinta oli jäädä sairaalaan

Pyörähdin torstaina Naistenklinikan päivystyksessä, koska verensokerin kanssa oli todella haastava tilanne. En saanut sitä millään laskemaan, vaikka yritin nostaa annoksia kolminkertaisiksi. Pahin shokki oli, kun jouduin jäämään sairaalaan aivan yllättäen..

Sairaalaan

Kun sitä vähiten odottaa

Kurjinta on, kun sairaalaan joutuu jäämään yllättäen. Se reaktio, joka kulkee koko kropan läpi on säväyttävä. Itse koen tunteen paniikkimaisena tilana, jossa kyyneleet puskevat läpi väkisin ja tekee mieli vain juosta pois tilanteesta, mutta onkin kuin liimattu siihen penkkiin. En ole kauheasti puhunut näistä tuntemuksista somessa, koska joku keksii tästäkin varmasti päänaukomista. Nyt vain tuntui siltä, että on pakko puhua, jotta saa hieman purkaa tuntemuksiaan ääneen.

Sairaalakammo

Kärsin ilmeisesti sairaalakammosta. Ennen vitkuttelin OMISSA asioissani aina viimeiseen saakka. Saatoin perua lääkärikäyntejä herkästi, koska koin valtavaa ahdistuksen tunnetta. Sitten tuli toinen raskaus ja käynnit olivat melko tiheitä. Aloin tottumaan lääkärissä käymiseen ja loppuraskaudessa uskalsin soittaa päivystykseenkin heti, kun tunsin outoa kipua. Muistan kuinka iso tyrmäys oli, kun puhelimessa vähäteltiin oireita ja käskettiin seurata kotona. Tämähän on se tapaus, jossa mentiin kuitenkin ja istukka oli revennyt. Kehitin tapauksen johdosta päivystykseen soittamiseen liittyvät traumat kaiken päälle.

Paniikkihäiriö ja sairaalakammo

Olen siis aikanaan ollut paniikkihäiriöinen ja viimeisin paniikkikohtaus tuli joskus 2019 keväällä. Luulin jo päässeeni eroon vaivasta, mutta eilen huomasin kärsiväni siitä edelleen. Olin jotenkin etukäteen todella stressaantunut siitä, että jouduin koko päivystykseen edes menemään. Koko reissun aikana meinasi tajukin lähteä varmaan kolmesti. Luulen, että vauva painoi isoja verisuonia, se stressi ja päälle kasvomaski aiheuttivat paniikkikohtausmaisen tunteen. Lopulta huomasin, että valun kylmää hikeä, käsistä on tunto poissa ja huone hämärtyy silmissä. Epäilin suuresti omaa henkistä puoltani siinä vaiheessa, kun lääkäri käski jäädä osastolle. Ajattelin vain, että maailmanloppu iski enkä tule pärjäämään, vaikka jälkikäteen ajatus ei tunnu yhtään pahalta.

Taustalla lapsuuden sairaala-kokemukset

Sairastuin diabetekseen 7-vuotiaana ja silloin hoito oli aika sairaalapainotteista. Jossain vaiheessa todettiin vaikeasti tasapainotettava diabetes ja jouduin olemaan sairaalassa pitkiä jaksoja. Muistan, että pisin jakso oli kuusi viikkoa ja itkin usein iltaisin ja öisin. Pahinta oli se, että jouduin käymään lääkärissä usein enkä koskaan osannut ennakoida jäänkö sillä kertaa sisälle sairaalaan. Luulen, että nämä lapsuuden muistot ovat luoneet elimistöön traumatilan, joka aktivoituu vielä tänä päivänäkin sairaalaympäristössä.

Aina järki ei auta

Todella usein ajattelen järjellä, että tilanteessa ei ole mitään pelottavaa tai ahdistavaa. Kroppa ei kuitenkaan tule järjen mukana, vaan elää jotain omaa elämäänsä. Tarpeeksi kierroksilla oleva kroppa vaikuttaa myös mieleen ja lopulta sairaalassa olemisesta tulee sietämätöntä. Lasten kanssa sairaalassa on hieman erilaista, kun sitä keskittyy siihen lapseen koko ajan täysillä eikä ole aikaa panikoitua. Omalla kohdalla aikaa on riittämiin ja traumat vain puskevat pintaan. Kai näitäkin voisi käsitellä pois, mutta en todellakaan tiennyt, että reaktio on näin vahva, koska olen viimeksi ollut sairaalassa osastolla hetken vuonna 2012 ja muistan olleeni melko kipeä. Sektioiden jälkeen olen pyytänyt aina nopeampaa kotiutusta ja saanut sen, jos vauva on ollut jumissa eri osastolla.

On kyllä mielenkiintoista oppia itsestään tällaisia piileviä traumatiloja, joiden olemassaoloa ei ole ennen tiennyt. Onko siellä kukaan muu, jolla olisi vastaavia tunnereaktioita sairaalaan jäämiseen liittyen?

Sairalaan jääminen shokki

 

SEURAA MYÖS  INSTAGRAM  @operaatioaiti

 

Kommentit

2 kommenttia
Anette - Operaatio Äiti.

Totta! Täytyy kyllä varmaan ensin hoitaa vauva-arki ja sitten käsitellä vanhat traumat pois! 🙂

Avatar

Mulla ei paniikkioireet oo liittyneet juuri sairaalaan menoon/jäämiseen, mutta juurikin raskauden keskivaiheilla ja loppuraskaudessa mulla aktivoitui ahdistus ja paniikkioireet. Aattelin tuolloin että kroppa ja mieli olivat hormoneista ja raskauden väsymyksestä aika kovilla ja oireet johtuivat siitä.

Mieli tarvii käsittelyä jos on kohdannut traumatisoivia asioita elämässä. Ehkä käsittely kannattaa tehdä sitten kun lapsi on vähän isompi ja itsekin taas enemmän voimissaan.

Voimaa ja valoa ♡

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä