Olisinpa pieni ja rakastettava

Mulla on ollut sellainen hassu ajatus.. alkaa tarinani instagramissa. Olisinpa pieni ja sellainen rakastettava. Haluaisin olla tyttö, joka on helppo nostaa syliin, hukuttaa karhunhalaukseen ja jonka kämmen tuntuu pieneltä toisen kädessä. Mutta mä en ole. Tunnen oloni isoksi, kömpelöksi ja ei niin rakastettavaksi.

Kun olin pieni ..

Kärsin koko nuoruuteni siitä ajatuksesta, että mun isäni valitsi jotain muuta ja hylkäsi suoraan. Jätti pienen noin parivuotiaan lapsen kaipaamaan. Mun isä vain lähti eikä edes taaksensa katsonut. Tapahtunut herätti jossain sisälläni mielettömän pelon, että niin tulee lähtemään kaikki muutkin. Yksi toisensa jälkeen ovi sulkeutuu eikä lähelleni jää ketään. Tästä syntyi kierre, että pelkäsin lähtemistä niin paljon, että lopulta sabotoin suhteen itse. ”Jos minä lähden ensin, en tule jätetyksi.” Niinpä sitten vetäydyin.

Huumeet vei mun isän

Siinä se tuli. Koko raadollinen totuus piilee siinä, että mun isälle maistui napit mieluummin kuin onnellinen perhe-elämä. Hän mietti varmasti enemmän seuraavaa annostaan kuin sitä, että nostaisi mut syliinsä. Olin kuitenkin vain pieni vauva – sellainen kuin meidän nuorin nyt. Voin huomata päivittäin, miten tuo puolivuotias silmät kirkkaana katsoo isäänsä ja ojentaa hymyillen kätensä päästäkseen syliin. Sitä se on, jo vauvakin tajuaa isän rakkauden tai joissain suhteissa toisen vanhemman rakkauden.

Miten puuttuva pala saa niin paljon vahinkoa aikaiseksi?

Eikö olekin jännä, että elämästä puuttuva palanen voi saada niin paljon vahinkoa aikaiseksi. Moi isi, en tuntenut sua, mutta kaipaan silti joka päivä. Olisit varmasti ollut aika huono vanhempi, mutta olisin halunnut sut tavata. Ajattelin isän kuuluvan automaattisesti elämään, joten sellaista myös kaipasin. Kaipasin sitä, joka notkuu kentän laidalla, ottaa karhunhalaukseen ja ärähtää kovasti, kun teininä tulee perseiltyä. Toivoin omaa isää niin paljon, että ajoittain elin haavemaailmassa, jossa kuvittelin yksittäisiä taloja isäni asunnoiksi, joihin yhtäkkiä pääsisin edes viikonlopuiksi.

En ollut täysin yksin

En ollut onneksi täysin yksin, koska oli mulla elämässä isäpuoli. Ongelma oli vain siinä, että hän muutti meille, kun olin jo kouluikäinen ja mukana tuli kaksi uutta sisarusta. Olin onnellinen, mutta samalla tässä nousi esille uusperheen vaikeus. ”En mä saa, koska se ei ole mun oikea isä.” Muistan toivoneeni, että heidän avioliiton kautta olisin saanut saman nimen, koska koin tärkeäksi tulla merkityksi virallisesti osaksi perhettä. Isäpuoli oli läsnä ja apuna, mutta jotenkin koin olevani ulkopuolella. Katsoin usein isäpuolen omia lapsia ja tajusin, etten koskaan tule pääsemään samaan tilanteeseen. Ne möröt kasvoi oman pääni sisällä.

Syytin itseäni

En osannut syyttää isääni. En osannut syyttää päihteitä. Koin, että vika oli minussa. Olin vain pieni ja typerä vauva, joka ei ollut rakastamisen arvoinen. ”Jos olisin ollut jotain muuta, olisi isä yrittänyt enemmän.” Kaivoin jossain vaiheessa isäni numeron ja mietin usein puhelin kädessä, että soittaisin. Lopulta venytin soittoa niin pitkään, että äitini kertoi isän kuolleen. Nauroin äidin sanoille päin naamaa; ai mikä isä!? Sisälläni vihasin itseäni, koska en ollut soittanut.

Järki yrittää vakuutella

Mutta eihän se niin mene, ei missään nimessä. Ei vaan mene. Näille asioille ei voi mitään eikä tapahtumat mene aina niin kuin voisi olettaa. Ikuisen pelon se silti on jättänyt ja tunteen, että olisinpa jotain enemmän. Olisinpa pieni, rakastettava ja jotain ihan muuta.

En tee samaa virhettä omien lasteni kohdalla

Siksi mä halaan mun omia lapsiani jatkuvasti. Kerron kuinka rakastan, kosketan ja olen läsnä. Muistutan joka päivä, että rakastan todella paljon, vaikka joskus olenkin vihainen. Haluan, että lapset tietävät olevansa rakastettuja jokainen sekunti elämästään. Kun mä erosin ekan lapsen isästä, mä en taistellut saadakseni lapsesta isompaa prosenttia, vaan mä taistelin lapsen oikeudesta kumpaankin vanhempaan. Samalla sattui sisälle, kun menetin 50% ajasta lapseeni, mutta halusin uskoa lapseni voivan näin paremmin. Kun lapsi ei halunnut mennä isälle yhdessä ikävaiheessa, kannustin yli senkin vaiheen. Mielestäni vanhemman rakkaus korreloi suoraan lapsen itsetuntoon ja siksi on tärkeää, ettei lapsen side omaan vanhempaan katkeaisi edes eron myötä.

Haluan, että mun lapsista kasvaa ehjiä, kokonaisia ja ehkä hippasen puhki rakastettuja.

Ihminen voi eheytyä

Kyllä voi. Rikkinäinen voi korjaantua, vaikka arvet jääkin. Mulla se vaati lujan ja syvän rakkauden löytämisen. Mun oman turvasataman, joka ymmärtää rakastaa vaikeimmillakin hetkillä. Kyllä se joskus vaatii häneltä paljon, koska mulla on tapana vetäytyä, kun pelkään hylätyksi tulemista. Se vaatii aktiivisuutta toiselta huomata, että vanhat möröt koputtelee ovella. Olen onnekas saadessani rinnalle ihmisen, joka kykenee osoittamaan rakkautta luonnostaan. Kiitos, kun silität, halaat ja kosketat spontaanisti. Kiitos, kun teet sitä myös ollessani mega ärsyttävä. Kiitos, kun ujutat arkipuheeseen rakkauden sanat ja kehut. Sun sylissä mulla on pieni olo. Olen hentonen kukka turvallisella kämmenellä.

Turvallinen parisuhde ymmärtää

Kun löytää oikean ihmisen rinnalleen, on suhde täynnä ymmärrystä. Se on sitä, kun toinen ymmärtää menettämisen pelon. Se on aktiivisuutta, kun toinen vetäytyy. Se on sitä, ettei lähde riidan aikana ovesta, koska toinen kokee tulevansa hylätyksi. Turvallinen parisuhde uskaltaa tuntea, leiskua ja antaa anteeksi. Sen mä tarvitsin, että koin voivani kasvaa taas ehjäksi.

Kiitos, kun luit  ❤

seuraa myös instagramissa @operaatioaiti