Kaikki hyvin, mutta mikään ei hyvin

Otsikko pyrkii kuvailemaan sitä syvää hämmennystä, joka velloaa sisuskaluissani. Elämä on hyvin, mutta silti jotenkin mikään ei ole hyvin. Onko tämä hämmennystila hetkellinen vai monen vuoden äitikoomasta herääminen? Haluanko jotain enemmän?

Kaikki hyvin

Neljä suhteellisen tervettä lasta, onnellinen parisuhde, kiva koti ja töissä oman itseni herra. All good. On mies, lapsia, koira ja kesät mökillä Paraisilla, mutta silti tuhat muurahaista kipittää sisuskaluissa. Mitä vielä?

Olen aina ollut itsekriittinen ja vaatinut onnistumisiltani enemmän. Kun onnistun, en sano onnistuneeni, vaan koen pystyväni parempaan. Onnellisuus on hetkellistä, koska mieleni luo aina sen saman illuusion jostain paremmasta ja hienommasta. Joskus kyllä mietin, että on se oma mieli yksi pahimmista kompastuskivistä elämässä!

Onko tämä se parisuhde, jonka halusin?

Otetaan esimerkkinä parisuhde, jossa kaikki on hyvin. Kunnioitetaan, halitaan, tehdään yhdessä ja seksikin toimii. Joskus silti löydän itseni pohtimasta, että ollaanko me oikeasti ne oikeat toisillemme. Voisiko hän olla onnellisempi jonkun toisen kanssa, joka ei olisi niin ärsyttävä kuin minä? Meillä on kummallakin omia henkilökohtaisia haasteita joissain asioissa, joita en nyt vielä ainakaan ole valmis avaamaan. Ne on asioita, jotka vaikuttaa kummankin omaan elämään, mutta sitä kautta tavallaan myös toisen elämään. Sekavaa – tiedän! Tämä ehkä saa ajattelemaan joskus ”miltähän hänen elämänsä maistuisi ihmisen kanssa, jolla tätä ongelmaa ei olisi?”

Kukaan ei sano, mitä pitäisi olla

Työ on myös hyvä esimerkki. Olen tässä hommassa täysin oman itseni herra ja onnellinen siitä asemasta, että kukaan ei sanele mitään, vaan saan toteuttaa omaa luovuuttani. Saan rakentaa, ideoida ja suunnitella. Tarkoitukseni ei ollut koskaan päätyä vaikuttajaksi, vaan ainoastaan löytää alusta, jonne purkaa ajatuksiani ja tuntojani. Sitten vuosia myöhemmin olenkin vaikuttaja ja ylpeä tästä työstä, jota saan tehdä. Olen löytänyt taitoja, joita en tiennyt olevan olemassa ja uskon täysillä siihen, mitä teen.

Koen somen tärkeäksi paikaksi ja mielestäni somessa on hyvä olla ihmisiä, jotka puhuvat erilaisista asioista. Jollekin ne asiat ovat tosi arkipäivisiä juttuja ja itsestäänselvyyksiä, mutta toisille taas iso rohkaisu ja muistutus siitä, että joku saattaa elää sekä käydä läpi samanlaisia asioita.

Uskon, että olen sellainen kuin olen ja mulla on paikkani somessa. Samaan aikaan uskon myös, että en ole mitään ja pitäisi olla jotain enemmän. Pitäisi kehittyä, osata, olla jotain enemmän ja pärjätä paremmin. Ei olla vain se nuhjuinen kotiäiti, omanlaisen tyylinsä kanssa, joka ottaa kuvan ja iskee sen someen sellaisenaan, vaikka siinä saattaa olla tärähtänyt kulma. Pitäisi asetella, sommitella, leikkiä valon sekä varjon kanssa, kirjoittaa viisaasti ja kieliopillisesti rikkaammin. Ja sitten taas ei pitäisi, vaan pitäisi olla vain minä.

Kaipaan kykyä kehittyä

Olen huomannut, että haluaisin kehittyä ja oppia enemmän. Olen jonkin aikaa pysynyt tietyssä pisteessä ja nyt mietin, oliko se tässä? Voinko enää haastaa itseäni ja löytää niitä onnistumisen tunteita?  Jos haastan itseni, onko tässä silti taitojeni päätepysäkki? Haluaisin tarjota enemmän enkä päivästä toiseen taaperon kanssa häröilyä, mutta huomaan, etten ole niin erikoinen. En ole niin taitava kuvaaja, en jaksa seurata muotia, en kirjoita romaaneja, en kokkaa visuaalisesti sekä maullisesti täydellisesti, en ymmärrä meikeistä juuri mitään enkä rakenna omaa taloa, vaan asun pienehkössä vuokra-asunnossa.

En ole koskaan ollut ihminen, joka osaisi erottua erityisesti. En ole viitannut tunnilla, koska en halunnut muiden tietävän, että osaan. En uskaltanut lähteä niihin kolmeen tv-ohjelmaan, joihin on jo pyydetty, koska en halua olla niin esillä. Tuntuu kuin oma someni olisi turvallinen pieni kupla, jossa on hyvä olla. Onko muka okei nauttia siitä, että oma someni tyydyttää itseäni? Pitäisikö yrittää olla jotain enemmän, jotta muut löytäisivät siitä isomman hyödyn?

Liikunnan riemu

Nautin liikunnasta. Siinä voi kehittyä. Voin kehittyä sohvalla makaavasta ihmisestä sellaiseksi, joka menee hitonmoiseen persustreeniin ja vetää sisulla sen alusta loppuun, vaikka ohjaaja varoittaa tunnin olevan vaativa. Voin kehittyä olemaan seksissä taas notkea sekä taipuisa enkä omasta mielestäni kankea sekä tönkkö. Voin kehittyä jaksavaisemmaksi ja ihmiseksi, joka ei läähätä portaiden jälkeen. Pääsen haastamaan itseäni ja kehoani taas uudella tavalla. Näen tulokset ja tiedän, että sillä kaikella tekemälläni on merkitystä.

Ehkä se on tässä kriisin ydin. Teen somea, mutta en voi tietää, miten hyvin se riittää. Entä, jos olen kuin Pokemon, joka hetken oli lapsuudessani in ja sitten tulikin jo Digimon. Entä, jos Fazerin kausimaut ovat myynnissä vain yhden kauden, koska niin pidetään hype yllä?

Sama koskee parisuhdetta. Päivittäin luen Facebookin syötteestä erilaisten ryhmien anonyymejä julkaisuja, missä kumppani on lähtenyt toisen matkaan, pettänyt tai ilmoittanut 14 vuoden jälkeen, että rakkaus kuoli ja hän lähtee än-yy-tee nyt. Voit tehdä parisuhteessakin vain parhaasi ja silti se koko vuosien mittainen rakkaus, lapset, yhteiset muistot ja elämä voi olla hetkessä pyyhkäisty pois. Pelottavaa.

Vähän tällaisia syvällisen synkkiä ajatuksia tähän viikonloppuun. Väitän, etten voi mitenkään olla ainoa, joka näitä tällaisia pyörittelee päässään. Tunnistaako kukaan näitä ajatuksia? 🤚🏻