Itsetuhoisuus on läsnä nelilapsisen perheen arjessa: ”En ole silloin kovin empaattinen, koska minun täytyy suojella perhettä ja itseäni”
Villen vaimo sairastaa traumaperäistä vakavaa masennusta. Joskus ahdistus saa yliotteen ja seurauksena voi olla itsetuhoisia tekoja. Perhe on kuitenkin onnistunut rakentamaan arjen, jossa mielenterveyden ongelmia hoidetaan kuten mitä tahansa vakavaa sairautta.
Jotenkin minä vain tajusin, mitä vaimo aikoo.
Riuhtaisin lukitun vessan oven irti karmeista ja revin pilleripurkin hänen kädestään, Ville muistelee ensimmäistä kokemustaan puolison itsetuhoisista ajatuksista.
Itsetuhoisuus on ollut mukana neljälapsisen perheen elämässä kahdeksan vuoden ajan. Joskus perheen äidin, Annen, ahdistus kasvaa niin sietämättömäksi, että hän tahtoisi kuolla.
Ville on oppinut kokemusten kautta, ettei itsetuhoiseen käyttäytymiseen kannata lähteä liiaksi mukaan.
– Olen sanonut Annelle, että otan tämän joka kerta vakavasti. En jätä tilannetta puolitiehen, vaan lähdemme aina ensiapuun. Olen myös sanonut, että minun täytyy olla näissä tilanteissa vähän kylmä. En ole silloin kovin empaattinen, koska minun täytyy suojella perhettä ja itseäni.
”Olen oppinut elämään tämän kanssa”
Ensiapuun hakeutuminen siirtää vastuun terveydenhuollon ammattilaiselle. Tällä tavoin Ville pyrkii suojelemaan omaa mieltään.
– En voi syyttää itseäni, kun olen tehnyt kaiken voitavan.
Muistot itsetuhon hetkistä nostavat pintaan kyyneleitä ja raskaita tunteita. Tapahtumiin liittyy paljon ahdistusta, pelkoa ja avuttomuuden tuntemuksia.
– Tämän kanssa on oppinut elämään, Ville sanoo.
– Kun olimme vasta tavanneet, yhtenä yönä jotenkin vain luin hänestä, että hän saattaa olla traumatisoitunut. Kysyin suoraan, onko hänelle sattunut jotain traumaattista. Olin ensimmäinen ihminen, jolle hän kertoi siitä. Minun täytyi tehdä tietoinen päätös, sitoudunko tähän suhteeseen. Päätin sitoutua.
Ville ymmärsi, ettei Annen traumoja sekä vaativuutta itseä kohtaan pystynyt aivan nopeasti hoitamaan kuntoon. Oli hyväksyttävä, että ne ovat osa yhteistä elämää.
Villen ja Annen perheessä mielenterveyden ongelmia hoidetaan kuten muutakin terveyttä: Käytännönläheisesti.
Ville pitää kiinni siitä, että mielenterveyden hoito ja kontrolli on terveydenhuollon ammattilaisten, ei puolison velvollisuus.
– Jos läheisesi ilmaisee pienenkin itsetuhoisen viestin, mielestäni kannattaa lähteä ensiapuun. Siellä täytyy olla kova. Välillä joutuu lyömään nyrkkiä pöytään. Olen monesti joutunut käyttämään lausetta: Laitatko nimesi alle, että otat vastuun, jos tämä ihminen tappaa itsensä. Apua kannattaa hakea mieluummin ajoissa kuin liian myöhään.
Muistot itsetuhon hetkistä nostavat pintaan kyyneleitä ja raskaita tunteita.
Tukiverkosto ja asioista puhuminen auttaa
Esikoisen syntymän jälkeen Anne sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Siitä lähtien hän on sairastanut vaikeaa masennusta.
– Arkemme on ok-päiviä ja ei-ok-päiviä. Välillä häntä ahdistaa ja masentaa eikä hän osaa sanoa, miksi. Hän rämpii jossain syvässä suossa. Silloin hän monesti uppoutuu johonkin tyhmään kännykkäpeliin ja saa paniikkikohtauksia. Joskus tarvitaan viikon, kahden viikon tai kuukauden osastojaksoja. Olen tottunut siihen, että romahdus voi tapahtua koska tahansa.
Lapset eivät ole koskaan nähneet äidin itsetuhoista käytöstä. Masennuksesta vanhemmat ovat heille puhuneet.
– Olemme sanoneet, että äidin pitää antaa vähän puhaltaa. Silloin äitiä voi käydä halaamassa.
Ville ja Anne ovat rakentaneet ympärilleen mahdollisimman vahvan tukiverkoston.
Kun Anne ensimmäisen kerran lukkiutui vessaan vahingoittaakseen itseään, Ville soitti paikalle siskonsa, joka on lääkäri. Tämä lähti Annen kanssa ensiapuun.
Siskon kutsuminen keskelle vaikeaa tilannetta oli hyvä ratkaisu. Perhe sai oikeaa tukea ja mallin, miten tällaisissa tilanteissa kannattaa toimia.
Villen sisko ja muut sisarukset ovat perheelle tärkeä tuki. Toinen kullanarvoinen auttaja löytyi seinänaapurista.
– Meillä on tapana paiskata kättä naapureiden kanssa. Kävi ilmi, että naapurissamme asuu entinen perhetyöntekijä. Kerroimme tilanteestamme avoimesti ja sovimme, että naapurin ovikelloa voi aina soittaa. Naapurista saamme nopeasti lastenhoitoapua. Naapuri puolestaan voi soittaa meidän ovikelloa, jos hän tarvitsee apua teknisten laitteiden kanssa.
Perhe on ollut sosiaalitoimen tuen piirissä raskauden jälkeisestä masennuksesta lähtien.
– Meillä on ollut kahdeksan vuoden ajan tukiperhe, joka on lapsille kuin mummola. Lapset ovat siellä kahden viikon välein.
Kolme vuotta sitten perheeseen hankittiin koira.
– Kahdella lapsistamme on vaikeuksia ilmaista negatiivisia tunteita. He menivät sohvan taakse piiloon, vaikka yritimme sanoa, että tulkaa tänne juttelemaan. Ajattelimme, että koira voisi tukea tunteiden käsittelyä. Siitä on todella ollut tukea koko perheelle.
”Elämä ei ole kuin somessa”
Ville karttoi pitkään mielenterveysjärjestöjen toimintaa. Lopulta hän rohkaistui mukaan Mielenterveysomaisten keskusliiton FinFamin Pirkanmaan yhdistyksen toimintaan.
– FinFamista löytyi työntekijä, jolle voin soittaa koska tahansa. Nykyisin hän kyllä soittaa useammin minulle kokemusasiantuntijan työhöni liittyen. Olen myös käynyt kokemusasiantuntijakoulutuksen ja joskus juttelen isien kanssa, joiden vaimoilla on masennusta. Toteamme usein, että onpa meillä samanlaiset tarinat. Elämä ei ole kuin somessa. Välillä se on ihan täyttä paskaa.
Noin 46 prosenttia mielenterveysongelmaisten omaisista sairastuu itsekin.
– Mietin usein, mitä jos minäkin hajoan, lapset otetaan huostaan tai vaimo tekee itselleen jotain enkä ehdi apuun.
Oma romahdus
Sitten se tapahtui, Ville muistelee. Töissä oli rankkaa ja samoin kotona.
– Olen sanonut, että jaksan kyllä, jos töissä on rankkaa, mutta kotona on asiat hyvin tai kun kotona on vaikeaa, mutta töissä mukavaa. Jos molemmissa paikoissa on vaikeaa ja päälle kaatuu vielä kuorimittava remontti, pälli hajoaa.
Ville päätyi kahdeksi viikoksi osastohoitoon.
Myös Anne romahti ja lapset sijoitettiin kiireellisesti tukiperheeseen. Lapset olivat kesän tukiperheessä ja syksyllä sijoitusta ryhdyttiin pikkuhiljaa purkamaan.
– Jos sijoitus osuu kohdalle, ole siinä mukana, älä vastusta. Lasten sijoittaminen kodin ulkopuolelle on viimeinen ja kallein tukimuoto. Jos et itse näe ja myönnä tuen tarvetta, lasten tie takaisin kotiin on pitempi, Ville sanoo.
– Se on itsestä paljon kiinni, millaista palvelua sosiaalitoimesta saa. Joskus sanomme niille puhelimessa, että keittäkää kahvit, me tuodaan pullat.
Yhteiset voimavarat on tärkeä löytää
– Minun täytyy pysyä lujana, etten joudu itsekin siihen samaan suohon, missä vaimoni ajoittain rämpii. Se tarkoittaa määrätyn etäisyyden pitämistä vaimon sairauteen, Ville toteaa.
Hänelle tärkeitä voimavaroja ovat sopiva lääkitys, mukava työyhteisö ja verkkopelaaminen, jossa pääsee irrottautumaan arjesta, nollaamaan aivot ja kohtaamaan kavereita.
– Jos Anne ei olisi rehellinen ja avoin sairautensa suhteen, emme olisi enää naimisissa. On olennaista, että hänellä on oma sairaudentunto ja kyky hakea apua. Oma sairaudentunto on hyvin keskeistä, jotta puolisokin jaksaa. Tärkeää on myös se, että asioista puhutaan suoraan ja rehellisesti.
Villestä tuntuu, että Anne on alkanut tunnistaa entistä paremmin tilanteet, joissa ahdistus nousee. Silloin hän etsii itselleen paikan ja keinot, miten voi rauhoittua.
Viimeksi lauantaina Anne väsytti itseään liikaa.
– Meillä oli siivouspäivä ja sen jälkeen lähdimme lasten kanssa uimahalliin. Ei ollut hyvä idea yhdistää näitä kahta asiaa samalle päivälle. Anne tajusi itsekin tilanteen, hän soitti siskolleni ja he kävivät ulkona juttelemassa. Minä laitoin lapset nukkumaan ja Anne palasi myöhään kotiin.
Ville tietää, että heillä on monet asiat hyvin. Tulot ovat hyvät, tukiverkko on varsin vahva ja lapset tuntuvat molemmista ilonaiheelta.
Hän uskoo, että lapset löytävät isona paikkansa yhteiskunnassa ja osaavat suhtautua luontevasti erilaisiin mielenterveyden ongelmiin.
– Toivon, että mielensairauksien stigma väistyisi. Mielenterveysongelma on hankala sana. Kyseessä on sairaus, ei ongelma. Emme puhu syöpäongelmasta – miksi mielenterveyteen liittyviä vakavia sairauksia kutsutaan ongelmiksi ja häiriöiksi, joiden kanssa pitäisi vain pärjätä?
Perheenjäsenten nimet on muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.
Kommentit (3)
Nuo mielenterveysongelmat periytyvät herkästi sukupolvelta toiselle. Yksin elävä aikuinen on aika heikoilla. Tilanteen pitkittyessä, henkilön mennessä psykoosiin voi jopa psykiatrisessa sairaalassa tapahtua se lopullinen ratkaisu. Yeräpiaan pitäisi kannustaa työnantajan ja työterveyshuollon. Kaikille ei avun pyytäminen ole luontevaa, etenkään miehille.
Kuulostaa jossain määrin tutulta!
On ihan äärimmäisen rankkaa elää siinä pelossa, että joku läheinen tekee itselleen jotain peruuttamatonta.
Varmaan kaikenlaista on tuonkin mielenterveystilan hoidossa kokeiltu, mutta onhan traumaterapia ollut käytössä? Sen avulla viimein läheiseni sai avun kroonistuneeseen masennukseen.
Myös lapset tarvitsevat apua, jotta pystyvät terveeseen aikuisuuteen lapsuuden tunneilmapiirin takia… kyllä lapset aistivat todella paljon, vaikka eivät konkreettisesti näkisikään tilanteita.
Kaikkea hyvää ja jaksamista koko perheelle! ♡
Paljon jaksamista vaikeaan tilanteeseen, onneksi turvaverkkoa ja apuja on. Itse olisin jättänyt lapsiluvun yhteen tai jopa nollaan jos masennusta on ollut aina ja ensimmäinen lapsen jälkeen jatkuvana, kuten jutussa sanottiin. Mutta ei näin toki saa sanoa, tiedän sen.