Kolorismi alkaa jo vauva-iässä: ”Se tunne ei lähde pois, että on erilainen”
Kun Patrician ja Marian lapset saavat ihailevia kommentteja, kehut ja kohteliaisuudet kohdistuvat lähes aina lapsen ihonväriin tai hiuksiin – ja se huolestuttaa äitejä.
Tummaihoiset lapset ympäri maailmaa joutuvat jo vauva-iästä alkaen kolorismin kohteeksi. Kolorismi on epätasa-arvoa tuottava ja ylläpitävä sosiaalinen systeemi, joka vaikuttaa kielteisesti tummaihoisten psykososiaaliseen hyvinvointiin.
Usein kolorismia ylläpidetään huomaamatta, hyvää tarkoittavilla kommenteilla.
Lue myös: Rasismia vastaan: 4 keinoa kasvattaa lapsi suvaitsevaiseksi
Kun kaikki kommentoivat ulkonäköäsi
Helsinkiläisen Patrician, 30, vauva oli vasta muutaman päivän ikäinen keskonen, kun hänen ihonväriinsä ryhdyttiin jo kiinnittämään huomiota.
– Lasta tutkiva lääkäri sanoi, että lapsen ihosta tulee aika tumma, kun sinä olet niin hirveän tumma. Hoitaja puolestaan tiesi kertoa, että afrikkalaistaustaiset vauvat pulauttelevat enemmän. En loukkaantunut, mutta kiinnitän tuollaisiin kommentteihin huomiota, sillä olen kuullut niitä aivan pienestä pitäen.
Patrician vauva saa osakseen paljon ihastelua – ja suurin osa kehuista koskee ihoa.
– Todella usein tullaan sanomaan, että onpa vauvalla kauniin värinen iho.
Tarvitseeko tuollaisesta välittää, moni saattaa ajatella. Miksi ihonväriä ja kiharoita hiuksia ei saisi kehua?
– Et voi koskaan tietää, miltä toisesta tuntuu. Arvelen, että lähes kaikilla Suomessa kasvaneilla mustaihoisilla on sama lapsuudenkokemus, että kaikki mitä sinussa nähdään, on ihonväri.
Kun suuri joukko tummaihoisia kuulee tämänkaltaisia kommentteja säännöllisesti läpi elämänsä, siitä muodostuu rakenteellista rasismia, joka vahvistaa ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunnetta.
Patricia muutti Suomeen kuusivuotiaana. Hänen lapsuudenperheensä on lähtöisin Kongosta.
– Lapsena minua tuijotettiin, osoiteltiin sormella ja katsottiin tietyllä tavalla. Monesti ne olivat vanhemmat, jotka eivät osanneet käyttäytyä. Osa vanhemmista ei halunnut, että heidän lapsensa leikkivät minun kanssani. Se löi matalaksi.
Aikuisiässä Patricia on miettinyt paljon lapsuuden kokemuksiaan.
– Se tunne ei lähde pois. Tunne siitä, että on erilainen.
Kolorismia saatetaan ylläpitää huomaamatta, hyvää tarkoittavilla kommenteilla.
Opo painosti lähihoitajaksi
Yhdeksännellä luokalla opinto-ohjaaja painosti Patriciaa hakemaan lähihoitaja-opintoihin. Saman kokivat myös hänen siskonsa ja lukuisat tummaihoiset tytöt eri puolilla Suomea.
– Opon mielestä hoiva-ala sopii minulle paremmin kuin bisnesmaailma, konsulttina työskentelevä Patricia kertoo.
– Koulu on tosi iso rakenteellisen rasismin ympäristö.
Tutkimustiedon sekä koululaisten kertomusten mukaan tummaihoiset tytöt ovat saaneet erittäin usein opinto-ohjaajilta kehotuksen hakeutua lähihoitajaksi. Lähihoitajien työ on arvokasta ja hoitajia tarvitaan, mutta alalle ei tulisi ohjata ihonvärin perusteella.
Lukion jälkeen Patricia lähti 2,5 vuodeksi au pairiksi Yhdysvaltoihin.
– Olen turvautunut amerikkalaisuuteen. Oikeastaan otan perhe-elämäämme enemmän vaikutteita amerikkalaisuudesta kuin Kongosta tai Suomesta. Yhdysvalloissa olin aina ”Finnish girl”, Suomessa kukaan ei ole koskaan sanonut minua suomalaiseksi tytöksi.
Lasta ei voi suojella kaikelta
Kun Patricia oli raskaana, hän kävi puolisonsa kanssa päivittäin keskusteluja rasismista.
– Sanoin hänelle, että meidän lapsemme elämänkokemukset ei tule olemaan samanlaisia kuin hänen, koska lapsen iho on tumma. Se tulee väistämättä päin kasvoja, miten osa ihmisistä käyttäytyy, hän kertoo.
– Olemme sopineet, että annamme lapsellemme juuret. Kerromme, miksi äiti on tämän värinen ja isä tämän värinen.
Patricia tietää, ettei lasta voi suojella kaikelta, mutta koti on turva, jonne saa tulla kertomaan kaikista asioista.
– Vanhempien ei pidä jäädä odottamaan, että jotain ikävää tapahtuu. Lapsen kanssa kannattaa keskustella hyvissä ajoin eksotisoinnista ja rasismista.
Eksotisoinnilla tarkoitetaan ihmisen typistämistä tietyn etnisen ryhmän edustajaksi. Eksotisointia on esimerkiksi se, että lasta saatetaan pyytää kertomaan afrikkalaisesta kulttuurista, vaikka hän on asunut syntymästään saakka Suomessa eikä ole koskaan käynyt Afrikassa.
Annetaan kaikkien lasten olla lapsia
Patricia ei puhu mielellään rasismista. Se on epämukava ja kipeä aihe.
– Minulta saatetaan joskus kysyä isossa seurueessa, että mitkä ovat sun kaikkein karmeimmat kokemukset rasismista. Haluaisin sanoa, että voin kyllä puhua tästä sun kanssa kahden kesken, mutta kun esität tuon isossa ryhmässä, tämä ei tunnu turvalliselta. En halua, että rasismilla mässäillään.
Rasismista täytyy kuitenkin käydä aktiivista keskustelua, jotta seuraavan sukupolven elämä olisi helpompaa.
– Annetaan lasten olla lapsia ja otetaan kaikki mukaan suomalaiseen elämänmenoon, Patricia toivoo.
Hänen mielestään pitää voida sanoa ääneen, että meillä on jo pääkaupunkiseudulla segregoituneita kaupunginosia, joissa asuu melkeinpä pelkästään ulkomaalaistaustaisia.
– Olen siitä tosi huolissaan. Siitä seuraa täysi katastrofi. Menemme tosi vaaralliselle tielle, jos annamme ulkomaalaistaustaisten jäädä elämään omiin kaupunginosiinsa omiensa kanssa. Siellä voi elää omassa kulttuurissaan juurikaan tuntematta suomalaisia ja suomalaista kulttuuria.
Lue myös: Tärkein oivallus vanhemmuuden vinkkitulvassa: Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla vanhempi
”Älä koske mun hiuksiin”
Mariaa ärsytti lapsena, että koulukaverit koskettelivat hänen hiuksiaan ja ihailivat tummanruskeita silmiä. Mariasta tuntui, että hänestä tykätään vain hiusten vuoksi.
– Teininä aloin suoristaa hiukset, että näyttäisin samanlaiselta kuin muut, hän muistelee.
Maria ei koskaan kohdannut rasismia, mutta tunsi silti epämääräistä, ärsyttävää tunnetta. Vasta aikuisena hän ymmärsi, että se tunne tuli jatkuvasta eksotisoinnista.
Hänen äitinsä on suomalainen ja isä tunisialainen. Maria, 32, ei kuitenkaan tunne olevansa suomalainen eikä tunisialainen.
– Olen miettinyt paljon, kuka minä oikeastaan olen ja minne kuulun.
Ylpeä sukujuuristaan
Maria on 9-vuotiaan pojan yksinhuoltaja. Lapsen isä on kenialainen ja asuu Helsingissä. Välit ex-puolison kanssa ovat hyvät. Pojalla on hyvin läheinen suhde isänsä perheeseen, joka asuu Suomessa.
– Isän puolen suku on opettanut pojallemme kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan sekä perhekeskeisyyttä. Poikani on ylpeä sukujuuristaan eikä hänkään ole kokenut rasismia.
Lasta odottaessaan Maria mietti paljon, joutuuko lapsi kärsimään rasismin vuoksi. Hän treenasi sanavalmiuttaan, jotta pystyisi tarpeen tullen puolustamaan lastaan.
Vauvan synnyttyä Maria sai toistuvasti kuulla, miten kauniin värinen hänen lapsensa on. Se ei tuntunut hyvältä. Maria muisti, miltä jatkuva hiusten koskettelu ja ihastelu oli lapsena tuntunut.
– Kun ihmiset ihailivat vauvani ihoa, vastasin, että on hän ihana muutenkin. Oikeasti tarkoitin: On hän paljon muutakin.
Maria miettii, miksi tummaihoisen lapsen ihonväriä pitää kommentoida. Harvoin kuulee sanottavan vaaleaihoisesta lapsesta, että kylläpä on kauniin vaalea iho.
– Eikä lapsen ulkonäköä tarvitse kommentoida muutenkaan.
Äiti kertoo, että hänen poikansa kantaa ylpeänä afrolettejään.
– Joskus hän on kertonut, että koulussa kaverit koko ajan koskettelevat hänen lettejään. Kysyin silloin häneltä, että miltä se tuntuu. Ei hän siitä kuulemma tykkää, mutta kiitää kehuista. Kerroin hänelle, että sinulla on täysi lupa sanoa: En halua, että hiuksiini kosketaan.
Hiusten koskettelu saattaa tuntua pieneltä asialta, mutta sillä voi olla suuri merkitys lapsen kehitykselle ja hyvinvoinnille.
Kommentit (13)
Omat nyt jo aikuiset lapseni ovat myös puoliksi lähi-idän puolelta ja saaneet aina kehuja. Nykyään ei saisi puhua mistään ulkonäköön liittyvästä, kaikkea arvioidaan negatiivisesti. Sanoin kerran serkkuni teinitytölle, että ”jäit niin söötin pienikokoiseksi ja lyhyeksi, voit käyttää ihania korkokenkiä”. Tämä loukkasi tyttöä ja äitiään – olin kuulemma todella töykeän röyhkeä, vaikka itse tarkoitin pelkkää hyvää. Välit rikkoontuivat.
Poikani isä on Turkista kotoisin. Poika sai niin ihanat tummat silmät, vahvat hiukset. On kehuttu ja saa kehua komeaa nuorukaista ❤ Ei ole ikinä haitannut meitä kumpaakaan. Onko siinä oikeasti jotain väärää…
Mub lapset on puoliksi ghanalaisia ja olen heille pienestä pitäen kertonut, miksi ovat eri värisiä. Väri on asia joka näkyy, sille ei mahda mitään ja pitää vaan antaa lapselle ne oikeat vastaukset. Lapsiani on kehuttu kauniiksi, johon tapanani on ollut vastata, että niillä onkin helvetin komea isä. Olen myös lapsille sanonut, että jos joku kiusaa, niin kysy montako maata sulla on? Mulla on kaksi Suomi ja Ghana. Sikäli elämä meillä on rasismivapaata, kun asumme Itiksen lähellä ja lapset käyvät Itiksen koulua, missä kantasuomalaiset ovat vähemmistö. Muuttoa on miettinyt, mutta en halua lasten kokevan rasismia ja viihdymme alueella. Maakuntiin mennessä meitä tuijotellaan ja silloin muistan, miksi Itis on hyvä paikka asua. Yhden ainoan kerran olen kokenut rasismia ja se oli humalainen kantsuimalainen keski-ikäinen mies. Kävin kyllä verbaalisesti päälle kuin yleinen syyttäjä ja tulen niin tekemään vastaisuudessakin, jos joku kutsuu lastani neekeriksi tai terroristiksi. Kehut otan ilolla vastaan ja lapset kantava väriään ylpeydellä.
Itse olen Brasiliassa lomalla ja täällä paikalliset miehet käy kuumana ihonvärini ja blondin tukkani takia, olen jotakin eksoottista heille. Että se on aina missä päin maailmaa sattuu olemaan niin ihonväri mikä on täysi vastakohta paikallisille kiehtoo.
Minulla on luonnostaan pitkät blondit hiukset, ja saan viikottain kommentteja niistä ihan jopa suomessa, ja kun menen ulkomaille, en saa hetken rauhaa kun muut ovat niitä kokoajan ihmettelemässä ja hypistelemässä.
Minun lapsen pitkiä tummia silmäripsiä päiviteltiin aina. Hän on ihan suomalainen, mutta luultiin usein ulkomaalaiseksi. Lisäksi aina tytöteltiin. Ja sanottiin ettei voi erehtyä, kun on niin ilmiselvää tyttö. Hän oli poika. Neljävuotiaana poikani oli sitten kadulla menettänyt hermonsa, siihen ripsien päivittelyyn ja potkaissut sääreen iäkkäämpää naista, joka oli tullut hänen ripsiä päivittelemään.
Välillä se oli häiritsevää.
Kaunis lapsi saa samanlaista päivittelyä.
Koen vahvasti samaa kuin tässä kirjoituksessa. Olen juuriltani suomalainen,lasteni (2,5v ja 5kk tytsyt) isä tummaihoinen. Kaunis iho, ihanat hiukset ja kauniit silmät kommentteja ollaan kuultu jo synnäriltä saakka. Ihan kivoja kommentteja, mutta kuulisin mieluummin: oletpa taitava kun lasket jo kymmenee tai oletpa kiltti kun autat äitiä kattamaan pöydän. Itse en näe lasteni, omaani tai mieheni ihonväriä. Valitettavasti huomaan sen heti sosiaalisissa tilanteissa.
Tuli mieleeni vielä että lapseni suuria silmiä kommentoitiin aina, ”voi mitkä silmät” ” sinun silmät on lautasen kokoiset” se vaivasi tyttöä, joten aina kun kohtasin asiaa päivittelemään, totesin että eikö olekin kauniit. Ja ihmiset tajusivat heti ja alkoivat kehua silmien kauneutta. Meidän ulkomuoto, väri, hiukset, silmät näkyvät ja niihin kiinnitetään huomiota. On ihana että ihmiset kehuu, muita kuin ulkoisia ominaisuuksia voi kehua vasta kun oppii tuntemaan. Ei se pahaa tee että sitä ympäristössä harvemmin näkyvää kehutaan kauniiksi. Sen voi myös pyrkiä ottamaan vastaan ylpeydellä tai kiitollisuudella. Ei se ole tarkoitettu erilaisuuden korostamiseen negatiivisesti. Itse ajattelen että on tärkeää kasvattaa lapsista vahvoja, itseään arvostavia persoonia. Se ei tapahdu, jos ei olla sinut itse oman ulkonäön kanssa. Lapsella tulisi aina olla aihetta ihastella itseään, niin ulkonäköä, kuin taitojaan.
Ollessani nuori aikuinen eräs miespuolinen ystäväni oli merimies. Hän koki vastaavaa hiusten ja käsien hiplaamista, koska oli aivan vaalea hiuksinen ja vaalea ihoinen. Aurinko poltti hiukset aivan valkoisiksi. Ollessaan jossain kaukana etelä-Amerikan tai Afrikan satamassa, hän ei saanut hetken rauhaa, kun kaikki ihmettelivät hänen vaaleuttaan. Että kyllä se on myös toisinpäinkin.
On toki. Ei se siitä luvallisemmaksi muutu, jos ihmiset ovat muuallakin ajattelemattomia tomppeleita.
Ollessani Amerikassa, monet opiskelijaystävät olivat kiinni minun hiuksissa ja silittelivät niitä. Kutsuivat baby-hair, koska minun hiukset on niin ohuet ja pehmeät.
Päädyn usein pikkutyttöjen ”kampauspääksi” afrikkalaisperheissä vieraillessani. Minulla on maantienruskeat, ohuet, pitkät hiukset joita he haluavat kammata ja koristella, koska hiukseni ovat helposti kammattavat. Toisaalta yhden perheen äiti totesi että hiukseni ovat liian ohuet ja liukkaat kun hän yritti laittaa minulle lettikampausta.
Ei tässä jutussa väitetty, ettei joku vaalea tyyppi kokisi vastaavaa muualla. Rasismia on pitkin maailmaa, ei tämä ole vain Suomen yksinoikeus. Näitä on tärkeä nostaa esiin, koska kaikki eivät ymmärrä, että hyväksi tarkoitettu kommentti loukkaa. On ihan ok sanoa, en tiennyt että tämä loukkaa ja pyytää anteeksi että on loukannut. Jatkossa tietäö toimia eritavalla 👍