Minun tarinani 07.03.2022 Päivitetty 26.10.2023

Pitkän kipuilun jälkeen Julian löysi tapansa olla vanhempi: ”Perheemme on tällainen, ja näitä kysymyksiä tulee”

Transsukupuolinen Julian Honkasalo ei ole lapselleen isä, vaan papi. Vanhemmuuden roolit ovat tiukkoja kaikille, ja siihen Julian toivoisi muutosta.

Teksti
Maria Mäkituomas
Kuvat
Anni Pohjanranta
11 kommenttia

Opiskeluaikoinaan Julian Honkasalo alkoi nähdä välähdyksiä pikkuruisista kumisaappaista. Lapsesta, joka hyppisi saappaineen lätäkössä. Urheasta eskarilaisesta, joka kantaisi pientä koulureppua selässään.

Ajatukset tuntuivat Julianista hyviltä ja oikeilta, mutta samalla ne pelottivat. Koko hänen siihenastinen elämänsä oli vihjaillut hänelle, ettei hänen kaltaisillaan saisi olla lapsia.

Kirkkain viesti oikeastaan kuului, ettei hänen kaltaisiaan saisi olla ollenkaan.

Muiden silmissä muuta

Julian tiesi jo 6-vuotiaana, että hän on poika. Syntymässä hänet kuitenkin määriteltiin tytöksi.

Julian sai elellä rauhassa omana itsenään aina murrosikään asti. Perhe ja ystävät hyväksyivät hänet. Yhden kaverin isä oli käsipallovalmentaja, joten Julian sai harjoitella poikien käsipallojoukkueessa.

Lue myös: Transsukupuolisen lapsen äiti: ”Ajattelemme, että Eetu on omanlaisensa, spesiaali tyyppi”

Yläkoulussa kaikki muuttui. Yläkoulun yhteydessä oli lukio, jonka poikaoppilaat alkoivat kiusata Juliania väkivaltaisesti. He tönivät, tyrkkivät ja taklasivat. He uhkailivat Juliania seksuaaliseen sävyyn ja haukkuivat häntä mitä hirveimmillä nimityksillä.

– Luulin pitkään, että väkivalta kuuluu ja tulee aina kuulumaan elämääni.

Vaikka Julianin identiteetti oli ollut hänelle itselleen selvä jo pitkään, hän yritti teini-iässä sopeutua välttyäkseen kiusaamiselta. Niinpä hän teeskenteli parhaansa mukaan tyttöä.

Vanhemmuuden kaipuu

Kun kumisaapaskuvitelmat alkoivat, Julian teki New Yorkissa politiikantutkimuksen väitöskirjaa. Hän oli löytänyt tiiviin queer-yhteisön. Elämä suurkaupungissa täyttyi opiskelusta, juhlista ja matkustelusta.

Vaikka lapset eivät istuneet silloiseen elämäntilanteeseen, haaveet palasivat Julianin mieleen kerta toisensa jälkeen.

– Halusin perheen, mutta en tiennyt, miten se käytännössä tulisi tapahtumaan. En tuntenut transsukupuolisia, joilla olisi lapsia. Ne vähäiset transsukupuolisuuden esimerkit, jotka ylipäätään mediasta ja populaarikulttuurista löysin, olivat joko hyvin provosoivia tai lannistavia.

Lapsihaaveiden ohella Julian pohti, haluaisiko hän korjata sukupuolensa juridisesti ja fyysisesti. Sukupuolenkorjausprosessi olisi kuitenkin ollut vaikeaa ajoittaa New Yorkin vuosiin. Siitä olisi seurannut vain sotkua passi- ja viisumiasioissa.

Sterilisaatiota vaativa suomalainen translaki antoi puolestaan ymmärtää pelkällä olemassaolollaan, ettei oikeus vanhemmuuteen kuulunut Julianille.

Julianin oli vaikeaa edes kuvitella, että hän itse olisi raskaana. Hän kuitenkin voisi ehkä adoptoida lapsen tai tavata jonkun, jolla olisi lapsia entuudestaan. Tai sitten hän voisi löytää ihmisen, jonka kanssa hän perustaisi perheen.

Mullistusten aika

Vuonna 2012 Julian oli käymässä Suomessa. Hän oli ystävänsä juhlissa, joihin oli tullut myös Sanna Karhu.

Selvisi, että Sannakin on tutkija. Julian ihastui heti Sannan herkkyyteen, hauskuuteen ja älykkyyteen.

– Pyysin häntä myöhemmin elokuviin, mutta muka vain työkaverina. Valitsin hurjan elokuvan romanttisen elokuvan sijaan, ettei ihastukseni tulisi heti ilmi. Halusin vähän tunnustella, olivatko tunteet molemminpuoliset.

Ne olivat. Pari alkoi seurustella, ja muutamaa vuotta myöhemmin Sanna hakeutui tutkijavaihtoon ja muutti Julianin luokse New Yorkiin. Lapsihaaveistakin tuli puhetta yhä enemmän, yhä vakavammin.

Kun Julian ja Sanna palasivat Yhdysvalloista, alkoi tapahtua.

Vuonna 2018 Julian hakeutui HYKSin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle. Pian sen jälkeen heidän suurin unelmansa täyttyi: Sanna tuli raskaaksi.

julian honkasalo
Julian sai lähetteen hormonihoitoihin, mutta lähete on jäänyt toistaiseksi käyttämättä. Kaikille se ei olisi mahdollista.

Julian ja Sanna menivät naimisiin vuonna 2019, samana vuonna, kun Julian sai diagnoosin transsukupuolisuudesta ja lähetteen hormonihoitoihin. Lähete jäi kuitenkin käyttämättä.

Kahden ensimmäisen raskauskolmanneksen ajan Sanna kärsi poikkeuksellisen voimakkaasta raskauspahoinvoinnista ja oksentelusta eli hyperemeesistä. Julian oli käytännössä hänen omaishoitajansa. Omien hormonien myllerrys ynnättynä siihen olisi ollut liikaa.

Rintakehäoperaatiotkaan eivät juuri silloin houkuttaneet. Kohta syntyisi vauva, jota Julian halusi päästä ongelmitta nostamaan ja sylittelemään.

Julian korostaa, että vaikka hän koki mahdolliseksi lykätä hormonihoitoja ja kirurgiaa, näin ei ole kaikille transsukupuolisille.

– Tämänhetkinen tilanteeni ei haittaa minua. Työstän yhä kehosuhdettani ja yritän tutkia, mikä olisi se minun polkuni. Toisille reitti on selvempi. Joskus niin selvä, että ilman hormoneja ja kirurgiaa on mahdotonta elää.

Ei toista kaltaista

Tunneyhteys lapseen syntyi jo Sannan raskausaikana. Kerran Julian oli matkalla töihin, kun lämmin ajatus täytti hänet.

– Istuin siellä metrossa ja ihmettelin, miten oli mahdollista rakastaa syntymätöntä ihmistä niin paljon.

Junon syntymä oli unohtumaton ja ainutlaatuinen hetki. Julianin mieleen on painunut  kuva synnytyslaitokselta, kun vauva tuhisi Sannan rinnalla. Siinä lapsi oli, heidän ihmeensä.

Paljon kipuilua oli kuitenkin edessä. Vauvavuoden alussa Julianilla oli paineita siitä, että hänen pitäisi olla miehekkäämpi ja lihaksikkaampi.

– Koin dysforiaa etenkin ääntäni kohtaan. Se oli liian korkea ja joka kerta, kun avasin suuni, ääneni paljasti minut.

Dysforialla tarkoitetaan epämukavaa oloa, ristiriitaa ja häpeää, jota transsukupuoliset voivat kokea kehoaan kohtaan. Sittemmin Julian keskusteli dysforiasta ammatti-ihmisen kanssa. Hän tutki epävarmuutta ja häpeää ääntänsä kohtaan ottamalla laulutunteja ja laulamalla lapsensa kanssa.

Koska esikuvia transsukupuolisesta vanhemmuudesta ei ollut, vaati rohkeutta kuvitella asiat toisin.

– Ajattelin, että vaikka kuinka kivuliasta ja vaikeaa se olisikin, minun täytyy luoda omanlaiseni vanhemmuus.

julian honkasalo
– Mietin ihan liikaa sitä, miten täyttäisin normit, Julian kertoo Junon vauva-ajasta.

Julian ei identifioi itseään isäksi, vaan maskuliiniseksi vanhemmaksi. Hän on lapsensa laillinen huoltaja.

Julian on lapselleen papi. Päiväkodin varhaiskasvattajatkin osaavat kertoa Junolle, että nyt papi tuli hakemaan.

Sukupuolittamista on kaikkialla

Joskus Julian menee muille läpi miehestä, joskus ei.

Koska Julian on yhä juridisesti nainen, neuvolassa usein erehdytään luulemaan häntä lapsen äidiksi tai naisparin osapuoleksi. Puhelinkeskusteluissa Julianin ääni voi hämätä.

Jatkuva selittäminen loi alussa epävarmuutta.

– Olen omassa elämässäni hyväksynyt sen, että perheemme on tällainen, ja näitä kysymyksiä tulee. Ihmiset eivät välttämättä tarkoita pahaa, he eivät vain tiedä.

Arki on pullollaan turhaa sukupuolittamista, ja se on turhauttavaa. Tuntemattomat saattavat tulla kehumaan, että ihanaa, miten osallistuva ”isä” Julian onkaan. Kehu kuitenkin sisältää oletuksen siitä, etteivät isät yleensä osallistu.

– Ei minun pitäisi saada jotain bonusta asiasta, jota ei äidin tekemänä huomattaisikaan.

Vanhemmuutensa myötä Julian on käsittänyt, kuinka paljon paineita ja ennakkoluuloja isiin ja äiteihin kohdistuu. Äidin ja isän roolit ovat kapeita lastenohjelmia ja -kirjoja myöten.

– Vaikka esikuvien puute voi olla raastavaa, toisaalta sateenkaariperheessä on suurta vapautta luoda omannäköistään vanhemmuutta.

Sukupuolisensitiivinen kasvatus tarkoittaa, että lapsi saa olla oma itsensä.

Julian ja Sanna kasvattavat Junoa sukupuolisensitiivisesti. Se tarkoittaa, että Juno saa itse ilmoittaa, mikä hänen sukupuolensa on.

Joskus sukupuolisensitiivisyys käsitetään väärin. Se ei tarkoita sitä, että lapsi ei saisi olla sitä sukupuolta, miksi hänet on syntymässään määritelty. Se tarkoittaa, että lapsi saa pukeutua miten haluaa ja leikkiä leluilla, jotka kiinnostavat häntä. Sitä, että lapsi saa olla oma itsensä.

Yhtä vanhemmuutta

Traumaattiset kiusaamismuistot pulpahtivat pintaan, kun Juno alkoi kasvaa.

Juno on hyvin sosiaalinen ja ennakkoluuloton. Kun puolitoistavuotias kiikutti lumipalloja vieraille aikuisille leikkipuistossa ja halasi leikkitovereitaan, Juliania jännitti.

– Olin arka muiden vanhempien seurassa. Pelkäsin, että tulen lapseni nähden kohdatuksi eri tavalla kuin muut vanhemmat.

Julian sai kuitenkin huomata, etteivät kaikki suhtaudu häneen vihamielisesti. Päinvastoin.

Leikkipuistoissa ventovieraiden kanssa oli hyviä kohtaamisia, joissa selvisi, että vanhemmilla oli samanlaisia kokemuksia koronarajoitusten tuomista vaikeuksista tai lapsen kehitysvaiheen kiemuroista.

julain honkasalo
Juno ja papi leikkivät paljon yhdessä. Kummatkin pitävät myös liikunnasta.

Samanlaista yhteenkuuluvuutta Julian tunsi silloin, kun hän perusti jalkapallokerhon taaperoille. Paikalle tuli paljon isiä lapsineen. Pelattiin yhdessä ja pidettiin hauskaa.

Silloinkaan hänen ei tarvinnut selittää itseään tai perhettään, vaan ainoastaan potkia palloa ja nauttia vanhemmuudesta.

Kaikista tärkeintä

Kohta kolmevuotias Juno osaa jo kertoa ulkopuolisille, että hänellä on sateenkaariperhe. Ensimmäinen käsite, jonka Julian opetti lapselleen, oli kuitenkin rakkaus.

Ennen kuin Juno osasi puhuakaan, Julian piti tätä sylissään ja kysyi tältä, missä on rakkaus. Sitten hän painoi kätensä sydämen päälle ja näytti: rakkaus tuntuu tässä.

Niinä hetkinä Julianille valkeni, ettei hänen tarvitse ahtautua muotteihin ollakseen hyvä vanhempi.

– Ymmärsin, että nämä ovat niitä tärkeitä asioita. Lapselleni ei ole väliä, olenko normien mukainen mies, transmies, queer-mies vai mikä. Mutta rakkaus, se kannattelee meitä.

Lue myös: Essin kohdussa on kasvanut Vernan vauva – ja toisin päin: ”Lapsemme ovat saaneet alkunsa meistä molemmista”

Kommentit (11)

En vaan jaksa ymmärtää että että sukupuolen voi itse päättää kyllä sitä vaan synnyttään mieheksi tai naiseksi! Eläköön jokainen sitten kumpana haluaa!Keinotekoista muokata sukupuolta toiseksi!

Itse näin asianomaisena tekee kyllä mieli vähän oikaista tuota alinta ”infolaatikkoa”.
”Tällä hetkellä sukupuolen juridinen korjaaminen Suomessa edellyttää diagnoosia transsukupuolisuudesta sekä sitä, että henkilö sterilisoidaan tai että hän on lisääntymiskyvytön muusta syystä. Tämä on ihmisoikeusloukkaus, josta Suomi on saanut huomautuksia.”
Ensinnäkään Suomessa ei olla stereilisoitu yhtäkään transsukupuolista. Sellaista transsukupuolista ei tule vastaan jolle niin oltaisiin tehty, eikä sellaista löydy terveydenhuoltolaitoksen rekistereistä. Transsukupuolisen saamat hormonihoidot ovat se joka aiheuttaa lisääntymiskyvyttömyyden. Laki siis epäsuorasti viittaa siihen että koska juridisen sukupuolen vaihtamiselle ei ole mitään järkevää syytä muuta kuin transsukupuolisille jotka muuttavat kehoaan ja sen jälkeen sukupuolimerkintä ja ulkonäkö olisivat muutoin ristiriidassa, niin oletetaan tietysti että sukupuolimerkinnän vaihtoa hakeva on aloittanut transhoidot eli on hormonihoidoilla eli siksi lisääntymiskyvytön. Tuossa ”ihmisoikeusloukkaus” -väitöksessä on kyse Setan tarkoituksella tunnepitoisesta väitteestä jolla ajetaan tiettyä poliittista agendaa ja joka ei ihan pidä paikkaansa. Kannattaa muistaa että Seta on ideologinen liike, ei varsinaisesti mikään ihmisoikeusvalvoja, ja moni sateenkaari-ihminen ei edes koe Setan enää edustavan heitä millään tavalla koska toiminta on viime vuosina erkaantunut niin paljon varsinaisten oikeuksien ajamisesta ja eksynyt mielivaltaiseen ja perusteettomaan ”olemme oikassa koska olemme oikeassa” -jyräämiseen. Oikeille transsukupuolisille on siis täysin saman tekevää onko laissa muodollinen lisääntymiskyvyttömyysvaatimus vai ei koska sitä ei olla nytkään toteutettu käytännössä mitenkään, eivätkä transitioituneet transmiehet tai transnaiset ole lisääntymiskykyisiä muutenkaan.

Transsukupuoliselle koko pointti on nimenomaan näyttää mahdollisimman paljon vastakkaiselta sukupuolelta, eli kaikki transsukupuoliset (ensin diagnosoidut ja sitten transitioituneet) ilman muuta haluavat vähintään hormonihoidon ja tiedostavat sen seuraukset. Transitiota harkitessaan transsukupuolinen ymmärtää että hoitoon lähteminen helpottaa joitakin asioita elämässä, mutta se tarkoittaa myös joistakin asioista luopumista. Esimerkiksi jos olet mies, miehet eivät ole raskaana tai synnytä. Jos biologinen nainen on valmis olemaan raskaana ja synnyttämään, ei hänellä voi olla pysyvää biologiseen sukupuoleen kohdistuvaa kehodysforiaa koska eihän mikään ei ole kehon kannalta niin naisellista kuin nämä kaksi asiaa joihin yksikään mies ei edes tieteen avulla keinotekoisesti pystyisi. Ihmisoikeusrikkomusta ei ole tapahtunut koska ketään ei pakkosterilisoida, ja transsukupuolisuutta epäilevä henkilö lähtee prosessiin aivan omatoimisesti, kenenkään pakottamatta. Sosiaalinen paine tosin on kasvanut paljon kun transsukupuolisuudesta on tehty trendikäs muoti-ilmiö, ja se näkyy jo vähitellen maailmalla kasvavana detransitioitujien määränä, eli osa ihmisistä katuu ja haluaa vaihtaa takaisin kokiessaan että ovat tulleet sateenkaarikultin groomaamaksi hetkellä jolloin olisivat tarvinneet jotain käsittelyapua eikä yksipuolista vahvistusta ja yllytystä. Diagnoosin päätehtävä ei ole niinkään arvioida potilaan sukupuolikokemusta, vaan pääasiallisesti rajata pois se ettei oireilu johdu mielenterveysongelmasta jonka on esimerkiksi aiheuttanut persoonallisuushäiriö tai aiempi trauma. Diagnoosi on siis erittäin tärkeä nimenomaan potilaan oman turvan kannalta jotta hän saisi tarvitsemaansa hoitoa eikä pilaisi elämäänsä tekemällä jotain peruuttamatonta joka ei ratkaise pohjimmaista ongelmaa.

Varsinaisten transsukupuolisten maineelle on erittäin haitallista, että henkilöt jotka eivät koe pysyvää kehodysforiaa ja halua nimenomaan muuttaa kehoaan identifioituvat transsukupuolisiksi. Sillä levitetään kuvaa siitä, että transitiohoidot eivät olisi transsukupuoliselle välttämättömiä, joku voisi olla täysin naiskehoinen ja silti ”mies” (tieteellisesti täysin mahdotonta ja menee lähinnä roolileikin puolelle), tai että yhdellä hetkellä väitetään kiven kovaan että ollaan miehiä ja vaaditaan sen mukaista kohtelua, mutta kohta ollaankin ihan ok esimerkiksi kuukautisten tai rintojen kanssa – asioita jotka varsinaisille transmiehille on pysyvästi täysi painajainen ja sietämätöntä sukupuolidysforiaa aiheuttava asia koska nämä ovat yksinomaan biologisen naisen piirteitä eivätkä mitenkään osa miehen identiteettiä tai kehoa. Tällaisten ”kaikki voivat olla mitä uskovat vaikka sillä ei olisi fysikaalista pohjaa” -juttujen levittäminen vie varsinaisilta transsukupuolisilta uskottavuutta, koska heidän tilansa on pysyvä ja he toivovat yhteiskunnan ymmärtävän nimenomaan tilan pysyvyyden ja vakavuuden. Identifioitujat käsittelevät naiseutta ja miehuutta lähinnä stereotypioiden kautta ymmärtämättä sitä, että aivoista esimerkiksi tekee maskuliinisen tai feminiinisen pitkä altistus hormonitoiminnalle, ei se että itse identifioituu johonkin (eli ihailee jonkun toisen toimintaa ulkopuolisesta näkökulmasta). Jos kuka tahansa voi ilmoittautua transsukupuoliseksi, se sana ei tarkoita enää mitään, ryhmän jäseniä ei yhdistä mikään yhteinen piirre, ryhmä sisältää ihmisiä joilla on täysin erilaiset todellisuudet ja ongelmat, eikä ryhmän ongelmia voida tunnistaa eikä oikeuksia ajaa. Kaikkien ihmisryhmien oikeudet sen sijaan toteutuvat parhaiten jos kukaan ei keppihevostele toisten termeillä vaan tunnistetaan omiksi ryhmikseen ja mietitään sitten miten ketäkin voisi parhaiten auttaa. Jos transitioon ei lähde, silloin ei taida olla kyse transsukupuolisuudesta vaan jostain muusta, ja sitä identiteettiä kannattaa ilman muuta käsitellä. Transitio on erittäin rankka juttu jota ei kellekään voisi toivoa kuin viimeisenä vaihtoehtona, joten Julianin kannalta on tietysti ideaalinen tilanne jos hän on tämänhetkiseen tilanteeseen ihan tyytyväinen ja saa vanhemmuudesta paljon iloa. Valtavirrasta poikkeavilla on aina yhteiskunnassa vaikeampaa, mutta ei lannistuta vaan näytetään että on erilaisia tapoja elää hyvää elämää. Tsemppiä!

*Kirjoittaja on sosiaalisesti ja fyysisesti transitioitunut transsukupuolinen joka on elänyt kohdesukupuolen jäsenenä koko aikuisikänsä ja on jo riittävän kokenut tarkastelemaan itseä lähellä olevaa aihetta myös laajasti ja kriittisesti.

Hei!
Olipa mielenkiintoinen ja jopa silmiä avaava näkokulma. Kiitos tästä sinulle.

Mitä väliä lapsen sukupuolella on? Minun mielestäni ihmisen sukupuolella on merkitystä silloin kun häntä haluaa pyytää treffeille, eli toisen sukupuolella on merkitystä oman seksuaalisen suuntautumisen kannalta, ei muuten.

”ihmisen sukupuolella on merkitystä silloin kun häntä haluaa pyytää treffeille”
Kai olet tietoinen, että penis voi olla nykyään naisen sukupuolielin ja miehellä voi olla vagina. Nykyään seksuaalisen suuntautumisen kohdistuvan identiteettiin kehon piirteiden sijaan. Ajattelitko tehdä kromosomitutkimuksia tai tarkistaa pöksyjen sisällön, vai luotatko pronominipinssin ilmoitukseen?

Tätä minäkin ihmettelen. Miksi kenellekään on mitään merkitystä sille, kuvittelevatko muut häntä mieheksi vai naiseksi? Minulle se ainakin on ihan yhdentekevää miksi minua luullaan. Olisi parempi, jos opeteltaisiin olemaan välittämättä muiden kuvitelmista, jotta ne eivät hallitsisi omaa elämää.

Kumpi Juno sitten sanoo olevansa, sitäkään ei kerrottu?

tarviiko sitä kertoakaan tai eritellä muuten

Eipä alle 5 vuotias lapsi osaa määritellä pahemmin sukupuoltaan, se tulee myöhemmässä kehitysvaiheessa ilmi ☺️

Kiitos hyvästä jutusta, mutta voisitte lisätä päivämäärän julkaisulle. Se ei lue missään tässä nettijulkaisussa. En ainakaan löydä sitä.

Kenties siksi ettei sillä ole jutun kannalta mitään merkitystä…

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kaupallinen yhteistyö

Kokeile Kaksplussan laskureita

X