Eron jälkeen Kolumbian on oltava edelleen läsnä – Anni Valtosen suhde maahan pysyy ennen kaikkea poikiensa vuoksi
Eron hetkellä Anni toivoi voivansa jättää kaiken vanhan taakseen, kuten niin moni muukin. Karjalaiskaribialaiset lapset tuovat kuitenkin kirkkaasti esille myös monet valtakulttuurin epäkohdat.
Vuonna 1990 20-vuotias tyttö muutti Siilinjärveltä reilun 300 kilometrin päähän Tampereelle. Hämäläiskaupunki ei kuitenkaan täyttänyt Annin kaukokaipuuta. Hän pakkasi rinkan mukaan ja suuntasi Meksikoon vaihto-oppilaaksi.
Kaukokaipuu oli virinnyt Anni Valtosessa, 51, jo lapsuudessa, ja niin hän päätyi pari vuotta yliopistossa opiskeltuaan vaihtoon Meksikoon.
Kun Anni oli palannut Suomeen, häneltä kysyttiin, voisiko hän toimia tutorina kolumbialaisella nuorelle miehelle. Nuorukainen oli saapunut vapaaehtoistyön nimissä Suomeen kaukokaipuuta potien hänkin.
Halusin kuitenkin keskittyä opiskeluun, enkä jaksanut ajatustakaan jostain äitiään ikävöivästä latinopojasta. En ottanut häneen yhteyttä, Anni kirjoittaa kirjassaan Elämäni Kolumbia (Like).
Poika kuitenkin soitti Annille, ja he tapasivat tamperelaisessa kahvilassa.
Tapaamisen jälkeen Anni huomasi ikävöivänsä poikaa. Eikä aikaakaan, kun nuorukainen jo muutti Annin opiskelija-asuntoon, mukanaan vain läjä kirjoja ja kassillinen vaatteita.
Siitä alkoi Annin tarina osana kolumbialaista perhettä.
Karjalaiskaribialaiset lapset
Annin vanhemmat ovat Karjalan evakkoja. Vanhempien tarinoissa korostui kaipuu juurille, menetetyille maille.
Myös Kolumbiassa monet levottomuudet ovat saaneet aikaan sen, että ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa tai heidät on ajettu sieltä.
Anni muistelee kirjassaan ensi tapaamista kolumbialaisen suvun kanssa.
Iltaa viettäessä perhe oli alkanut laulaa Dime Pajarito -laulua, joka kertoi koti-ikävästä. Se resonoi Annissa, kun hän ajatteli vanhempiensa kokemuksia.
Liikutukseni huomattiin, ja minut toivotettiin tervetulleeksi perheeseen ja sukuun. – – – Tunne, johon samastuin omien ja perheeni kokemusten kautta, sitoi minut uuteen perheeseen.
Osoite vaihtui tiheään
Pariskunta asui vuosia Kolumbiassa, Suomessa ja lasten, nyt jo 18-vuotiaan Amoksen ja 14-vuotiaan Aurelion, synnyttyä miehen työkomennuksen vuoksi myös vuodet saarivaltio Trinidad ja Tobagossa sekä Nicaraguassa.
Esikoinen aloitti päiväkodissa Trinidadin saarella Karibialla, Etelä-Amerikan pohjoisosassa.
Suomessa hän oli muutaman vuoden päiväkodissa Kalliossa ja sitten esikoulussa Nicaraguassa.
Koulutaipaleen molemmat pojat aloittivat Suomessa.
Amos (vas.) ja Aurelio hiekkarannalla. Karibialla uskotaan, että hiekasta pois pyristeleminen vahvistaa lapsen jalkoja. Kuva: Annin kotialbumi
Kolumbia kodissa eron jälkeen
Riisikattila: ostettu kolumbialaisesta marketista.
3 kappaletta Kolumbian maajoukkueen keltasinipunaisia futispaitoja.
Kaksi hyllymetriä kolumbialaista tai Kolumbiaa käsittelevää kirjallisuutta.
Karnevalinaamio.
Lista kolumbialaisista esineistä, joita Annin ja hänen poikiensa kotoa löytyy jatkuu vielä pitkään. Edellä mainittujen lisäksi on jalkatalkkia, taidetta, cd-levyjä, vaatteita ja pussitettua hedelmälihaa…
Anni ja poikien isä muuttivat erilleen vuonna 2011. Vaikka Annilla oli omia ystäviä, muistoja ja kokemuksia Kolumbiasta, eron hetkellä hän toivoi voivansa jättää kaiken vanhan taakseen – kuten niin moni muukin eronnut.
Tilanne vaati uuden sivun kääntämistä ja sen hyväksymistä, että Kolumbia on osa Annin elämäntarinaa.
– En voi enää katsoa maailmaa sen siilinjärveläistytön silmin. Kokemuksia ei voi ottaa minusta pois, niin hyvässä kuin pahassa.
Kaikista tärkeintä oli kuitenkin se, että lapset saisivat jatkaa ehyen identiteetin rakentamista. Kolumbialaisuus oli osa heitä.
Oli käännettävä uusi sivu elämässä. Annin oli luotava uusi suhde Kolumbiaan, jonne muun muassa työt Maailman Kuvalehden päätoimittajana vievät.
Amos, Aurelio ja Anni viettivät vuoden 2007-2008 Nicaraguassa lasten isän työkomennuksella.
Kerran vuodessa Kolumbiaan
Kolumbialaisuus on Annin pojille läsnä varsinkin heidän isänsä ja isän puolen suvun kautta. Kolumbian mummi, abuelita, pitää lapsenlapsiinsa tiiviisti yhteyttä Whatsapissa. Emojeja satelee harva se päivä.
Parin vuoden välein pojat tekevät isänsä kanssa matkan Kolumbiaan.
Abuelon, isoäisän, kanssa kuulumisia vaihdetaan yleensä vasta Kolumbiassa.
”Estoy jodido pero contento, mi hijo”, ”Olen paskana, mutta tyytyväinen, poikani”, hänellä on tapana vastata, kun pojat kysyvät kuulumisia.
Rakkaimmiksi asioiksi Kolumbiassa Aurelio-kuopus luettelee kirjassa rannat, meren ja lämmön.
Aurelio muistelee hänen, Amoksen ja isän retkeä rannalle.
Kun käveltiin takaisin, näin valtavan simpukankuoren, joka hehkui kaikissa sateenkaaren väreissä. Se oli just otettu merestä, simpukka oli kai syöty. Sanoin isälle, että haluaisin sen omakseni ja viedä Suomeen, ja isä osti sen mulle. Nyt se on mun ikkunalaudalla.
Kotona Kolumbian ja Suomen erot puhuttavat erityisesti Annin esikoista, joka on paljon pohtinut omaa identiteettiään ruskeana poikana.
Annin lapset ovat matkustaneet Kolumbiaan eron jälkeen isänsä kanssa. Anni on pohtinut, että myös matka äidin seurassa Kolumbiaan voisi olla lapsille avartava kokemus. Kuva: Saara Mansikkamäki
Kolumbian äitimyytti ja machokulttuuri
Annin lapset ihmettelevät välillä sitä, miten Suomessa ei ole itsestäänselvää, että sukulaisista ja lähimmäisistä pidetään huolta.
Toisaalta Kolumbiassa hämmästyttää äitimyytti, marianismi, jossa äitiä nostetaan jalustalle samaan tapaan kuin katolilaisessa maassa muutenkin Neitsyt Mariaa.
Naisille sälytetään paljolti hoivaajan rooli. Niin aikuisen aviomiehen kuin poikienkin.
– Poikalasten kanssa on jatkuvaa tasapainoilua, että en tee liikaa heidän puolestaan. Luulen, että se on äitien haaste ihan universaalisti.
Myös machokulttuuri kirvoittaa keskusteluja. Poikia saatetaan Kolumbiassa edelleen kasvattaa siihen, että itkeminen ja kivun näyttäminen ei ole ok.
Eräänlaista machokulttuuria löytyy myös Suomesta, jos osaa katsoa. Annin pojat ovat herkkiä havainnoimaan sitä.
Toisaalta tytöt ja pojat eivät jakaudu Kolumbiassa pikkulapsina ystävien kanssa eri leireihin, kuten Suomessa.
On hyvin yleistä, että kouluikäiset lapset kutsuvat esimerkiksi syntymäpäivilleen vain tyttöjä tai poikia. Tämä ei koskaan olisi mahdollista Kolumbiassa. Siellä tyttöjen ja poikien välinen ystävyys ei katkea missään vaiheessa.
Kokkelikommentit ovat niitä, jotka saa pojat tyrmistyneeksi. Kolumbia on valitettavasti tullut monelle tunnetuksi ennen kaikkea kokaiinin ja huumebisneksen vuoksi.
Ajattelemattomiin kommentteihin Annin mielestä kannattaa suhtautua huumorilla tai antamalla ymmärtää rivien välistä, että sanavalinnat eivät menneet täysin putkeen. Eri asia on, jos käytös on hyökkäävää tai tahallisesti ilkeää.
Ylpeys vai häpeä
– Nuorella on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa: joko hävetä sitä, että on erilainen ja oma tausta on erilainen tai kääntää erilaisuus voimavaraksi. Tilanne olisi tietenkin eri, jos dumaisin heidän isänsä kulttuuria.
Esikoinen on pukeutunut mielellään kolumbialaisiin, miesten guayabera-juhlapaitoihin sekä kuuntelee paljon latinorytmejä ja eteläamerikkalaisia bändejä.
Ylpeys omasta identiteetistä näkyy myös jalkapallomaan menestyksen hetkinä.
Kun Kolumbian maajoukkue pelaa, Anni ja pojat kerääntyvät television äärelle pelipaidat päällään. Niinä hetkinä unohtuu kaikki muu. Vain jalkapallo merkitsee.
Kolumbia on mukana jalkapallon maailmanmestaruus-kisoissa. Se on edennyt neljännesvälierään ja pelaa Englantia vastaan. Olemme kaikki kolme sonnustautuneet keltasini-punaisiin pelipaitoihin.
Kun Kolumbian Yerry Mina tasoittaa pelin viimeisellä hetkellä, säikähdän itsekin esikoiseni äänivarantoja – hän takoo rintaansa ja huutaa vatsalihastensa pohjasta asti: gooooooooool! Näen, miten jalkapallolle omassakin elämässään omistautuneet lapseni liekehtivät. He paisuvat ylpeydestä ja toivosta. Pikkuveli tarkkailee isoveljensä reaktioita, ihailee ja hämmästelee niiden hurjuutta.
Artikkelia korjattu saarivaltio Trinidad ja Tobagon kirjoitusasun osalta 27.3.2022
Jaa oma kokemuksesi