Kaksi sektiota, molemmat suunniteltuja, eka muuttui kiireelliseksi. Henkisesti eka oli rankka, olisin tosi tosi kovasti halunnut synnyttää ja saada vauvan heti syliin, ja kun vielä leikkauksen jälkeen sain kuulla että pitkän apuviillon vuoksi alatiesynnytys ei ole enää koskaan vaihtoehto ja toisen lapsen raskauskin suunniteltava ja riskialtis juttu niin ei ollut huippufiilis. Toisen kohdalla itse leikkaus oli odotettavissa niin se ajatus oli jo käsitelty.
Sekä puudutusten että tippojen laitossa oli haastetta. Leikkaus itsessään tuntui siltä kun joku olisi kaivellut avaimia käsilaukku pohjalta. Täysin kivuton, aika veikeä tunne. Toisessa tunsin haavan ompelun, kivutta tämäkin. Mikäs siinä maatessa!
Toipuminen ei kummassakaan mennyt niin kuin piti. Ekassa olivat joutuneet leikkaamaan kiinnikkeisen mahan takia paljon "leikkuupintaa" eli olin tosi kipeä, epipumppua ei ehditty laittaa ja runsaan vuodon vuoksi ibuprofeeni oli aluksi pannassa, eli ekoina päivinä sain pelkkää parasetamolia ja olin ihan törkeän kipeä. Pyysin tarvittavaa vahvempaa kipulääkettä, kätilö nihkeili että se estää imetyksen, en sitten ottanut - jälkikäteen selvisi että kätilö oli luullut minun pyytävän unilääkettä, kipulääke olisi käynyt imetyksenkin kanssa. Kipu helpotti ekan viikon jälkeen mutta jatkui viikkoja, varsinkin jos hetken oli paikallaan niin liikkeellelähtö nosti kyynelet silmiin, joten mies pomppi ekat viikot öisinkin siirtämään kainalossa nukkuvan vauvan lähemmäs. Toisen sektion jälkeen toivuin ensin tosi nopeasti, jo toisena päivänä olin "ihan kunnossa", mutta ekan viikon lopulla haavaan tuli joku nestekertymä joka oli taas tosi kipeä ja sai kävelemään kumarassa iltaa kohti. Leikkaukset tehtiin vanhoista arvista eli uusia ei tullut.
Ekalla kertalla koen saaneeni tosi välinpitämätöntä hoitoa, mulle ei esim. kerrottu kun vauva oli syntynyt ja heräämöön en saanut mitään tietoa vauvan voinnista eikä puolisolle oltu kerrottu minusta (verta tuli aika paljon siinö vaiheessa kun isä ja vauva vietiin salista). Kivunhoito kusi ja pahasti, liikkeelle pakotettiin ja apua ei oikein saanut (esim. istuutumiseen olisi tarvinnut molemmat kädet jarruttamaan kivun vuoksi, joten en päässyt vauvan kanssa sängylle tai tuolille itse enkä voinut istuttuani kurkottaa eikä kukaan ehtinyt auttamaan, joten imetin seisten). Toisella kerralla taas sain huippuhyvää ja huomaavaista hoitoa. Sama sairaala, pari vuotta välissä, ehkä ekalla kerrallakin yrittivät mutta osasto oli täynnä käytäviä myöten.
Imetykset olivat hirveää työtä ja lisämaitokikkailua ekat 3-4kk molemmilla kerroilla, mutta vika tuskin oli mainittavasti sektioissa.
Nyt toisen sektion ja saamani hoidon jälkeen ajatus kolmannesta ei kauhistuta. Mutta ekan jälkeen pelotti.
