Kiljuva Pikkunälkä -blogin Demi Aulos: Saako lapsen antaa voittaa pelissä?

Lapsi huitoo kuin tuulimylly ja juoksee, kiljuu ja nauraa. Hän on ylitsepursuavan onnellinen. Hän on juuri voittanut juoksukisan minua vastaan. Hän on päihittänyt äitinsä, sillä tämä äiti ei edes yrittänyt voittaa. Ipanan riemua on ihana katsoa: se on täynnä onnistumisen onnea.

Homma toistuu muistipelin parissa. Kolmevuotias yhdistelee parin norsuja ja toisen parin kissanpoikasia. Minä nostan tahallani keltaisen koiran ja papukaijan, hupsista, ei paria, sinun vuorosi.

Kortit loppuvat ja lapsi on voittaja. Vasta sitten pysähdyn ajattelemaan asiaa.

Sisko antoi aina voittaa

Saako sen antaa voittaa? Pitääkö sen antaa voittaa? Suuttuukohan se, jos se ei voitakaan? Ja jos voittaa, tuleekohan siitä sellainen kusip… – anteeksi, pettymyksiä huonosti sietävä ihminen?

Meidän Viima on ainoa lapsi. Jos olisimme miehen kanssa siinneet enemmän, ei tätä ongelmaa olisi, tämä on oikein virallinen ainokaisdilemma. Kaksi rakkaudenhedelmää kisailisivat luonnostaan keskenään, isompi voittaisi ja pienempää harmittaisi.

Tai sitten homma menisi niin kuin omassa lapsuudessani:

Siskoni on hyvä tyyppi, ehkä vähän liiankin. Hän antoi minun voittaa, oli kyseessä sitten peli, kisa tai päätös siitä, kuka saa viimeisen keksin. Hän oli Heinähattu siinä missä minä Vilttitossu. Minä otin juoksukilpailussa varaslähdön ja voitin siksi koko kisan. Minä viskelin Monopolin palasia ja jos sisko sattui saamaan sen nelivärikortin Unossa, ei hyvä heilunut. Jep, minä olin pienenä se kusip… – anteeksi, se, joka ei kestänyt pettymyksiä.

Silti minä annan lapseni voittaa. Ehkä alitajuisesti, nimittäin satakymmensenttisen ukkelin voitontuuletus on virkistävää katsottavaa, mutta ehkä pitäisi silti yrittää toista lähestymistapaa – ihan vain kroonisen maailmannapasyndrooman välttämiseksi. Vaikka toisaalta uskon, että elämällä on minunkin lapselleni osoittaa pettymyksiä ilman, että minä niitä tekemällä hänelle tekisin.

Äh, ehkä pitäisi tekemällä tehdä se toinen ipana opettamaan lapselle häviämistä, niin ei itse tarvitsisi.

Yllättävä lopputulos

Seuraavana iltana muistipeli kaivetaan taas esille. Lapsi kurtistaa kulmiaan, keskittyy. Minä nappaan itsevarmasti hymyillen parin toisensa jälkeen. Pinkkaan kertyvät apinat, papukaijat ja keltaiset koirat.

Lapsi on vakavan näköinen, raivariko tulossa? Ei, vaan pari hänellekin. Minä puren huultani, kun kortit loppuvat. Lasketaan. Kolmevuotias voittaa yhdellä parilla.

Oho. Tätä minä en ajatellutkaan.

 Lue Demin aiemmat kolumnit:

Meidän elämä, tajuatteko

Olen pumpulipuikkokasvattaja