Kolumni: Onko oikeasti niin, että päivä sujuu vain jos saa lapset jaloista?

Onko sinulla työminä ja kotiminä? Onko työminä ulospäinsuuntautunut ja aktiivinen ja kotiminä verkkareissa toipuva väsynyt vanhempi? Vai olivatko nämä olemassa joskus aikaisemmin?

Kevään kestänyt poikkeustila on muuttanut monen työssäkäynnin ja kotonaolon suhdetta. Osa työskentelee aikaisempaa enemmän kotona, ehkä etäyhteyksin. Minkälainen minä avaa videopuhelun ja muuttuiko se kuluneiden viikkojen aikana?

Tässä keväässä on alku suurelle muutokselle, joka koskee erityisesti kodin piirissä paljon työskennelleitä naisia ja äitejä. He pitävät valtaosan suomalaisista perhevapaista. Lapset on pitkään nähty jonkinlaisena työelämähaittana, ja siellä he nyt ovat: samassa kodissa kuin vanhempansa.

Poikkeustilan seurauksena meistä vilahtaa esiin sellaisia asioita, joita on joskus käsittämättömistä syistä pitänyt piilotella. Lapset ovat päässeet esiin vilauksina videopalavereissa, ääninä puheluissa ja leluina videopuhelun taustalla. Vai onko se edes esiin pääsemistä?

Työminän ulkopuolinen elämä aivan konkreettisesti vyöryy nähtäväksi.

Mietin usein Richard E. Kellyä. Hän on se etäinen professori, joka analysoi Korean poliittista tilannetta BBC:lle maaliskuussa 2017. Vakava poliittinen analyysi karisee sillä sekunnilla, kun pienet lapset luikahtavat isän työhuoneeseen. Pian perässä säntää äiti.

Näemme, kun asiantuntijan työminän ulkopuolinen elämä aivan konkreettisesti vyöryy nähtäväksi. Ensin hän on asiantuntija ja sekunneissa perheenisä. Menettikö Robert asiantuntemuksensa sillä hetkellä kun nelivuotias avasi oven ja taapersi suoraan lähetykseen? En usko, että menetti. Sen sijaan moni samastui. I feel you, Robert.

Ei ollut yllätys, että koronakriisin aikaan haastateltiinkin koko Kellyn perhe. Muutoin maailman lapset eivät olekaan päässeet ääneen. Suuri osa lapsista on poikkeuksellisesti kotona eikä käy koulussa lähiopetuksessa eikä missään muuallakaan. Heidän tuntemustensa sijaan yleinen keskustelu on kallellaan siihen, miten lapset haittaavat työtä. Aikuisen näkökulma on aina työelämän näkökulma.

Poikkeusolot ovat mullistaneet lasten perinteisen järjestyksen, kirjoittaa lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen. Lapsista ollaan huolissaan erilaista syistä: he ovat kadonneet tavoittamattomiin, parveilevat suurissa laumoissa tai ovat kotona häiritsemässä työntekoa. Lapset ovat julkisessa puheessa lähinnä massa, joka saattaa levittää tauteja, kuin kauriit punkkeja. Heiltä täytyy eristäytyä, suojautua. He ovat aina väärässä paikassa.

Jos videopuhelusta näkyisi ruutua suurempi kuva, sieltä voisi näkyä, että monessa perheessä etäelämä ei ota sujuakseen. Lasten kanssa onkin hankalaa. Meille tuntuu muodostuneen työelämän sanelema ja kannattelema arki, joka toimii vain silloin kun jokainen perheenjäsen viettää aikaa omilla tahoillaan.

Kun koulut, päivähoidot ja harrasteet on karsittu pois, jäljelle jää paljasta yhdessäoloa. Se on kuin kevätvalo: monelle liian raakaa. Tällainen sakkiko täällä asuukin? Mitä perhe edes tarkoittaa, jos se ei selviä kuin toisiaan vältellen?

Opimme toisistamme aiemmin peiteltyjä puolia.

Kodista näkyy muutakin. Jollakulla on kotonaan lapsia, toisella lemmikki. Kolmannen seinille ripustetut taulut tai hellityt viherkasvit kertovat tarinaansa. Digitaalisuuden etäinen vaikutus voi lieventyä kurkistuksella toisen kotiin ja arkiseen elämään. Sieltä paljastuu myös, miten eri tavalla elämä meitä kohtelee. Jopa maltillisten tuloerojen Suomessa kodin koko, sisustus ja sijainti kertoo asioita, joita työpaikalla, ei-kenenkään-mailla, ei näe.

Kun opimme toisistamme aiemmin peiteltyjä puolia, meistä tulee kokonaisia. Se auttaa ymmärtämään erilaisia elämäntilanteita, jotka vaikuttavat niin työntekoon kuin vanhemmuuteen. Parhaimmillaan näemme myös lapset työelämän säännöillä riepoteltavien pienten aikuisten sijaan todellisina ihmisinä, joilla on oikeuksia.

Kun poikkeustilanne kytki autopilotin pois, on kotona kipeä mahdollisuus nähdä uusin silmin itsensä ja ennen kaikkea perheenjäsenensä: ovatko he aina tiellä vai onko heillä oikeastaan jotain asiaa minulle ja maailmalle.

Toimittaja-kirjailija Aino-Mari Tuuri tarkkailee perhe-elämää ja sen muutosta kiinnostuksella – niin yhteiskunnassa kuin omalla kohdallaan. Lapsista kaksi on alakoulussa ja yksi päiväkodissa.

Lue myös:

Moni poikkeusajan lapsi on hyvin yksin: Lapsi raapusti lumeen hätähuudon – ”Raastaa äidin sydäntä”