Kolumni: Päivä 25: Haluan repiä värityskirjat, paiskata muovailuvahat seinään ja heittää tiskit ikkunasta ulos

Ollaanko kohta perillä, soi ääni sisälläni. Se kumpuaa lapsuuden reissuilta, mutta kaikuu nyt turhautuneen 35-vuotiaan naisen sydänalassa, alati voimistuen.

Asetelma on nurinkurinen, sillä vaikka kotini on pitkään ollut pääosin matkalaukussa, niin kotiin juuttuminen korona-aikaan on kuin ääreton automatka, jonka loppua ei näy. Eväät on syöty, virikkeet käytetty, pelit pelattu ja kaikkien vieruskavereiden naamat alkavat hiljalleen ärsyttää.

Pyörin jossain laitostumisen ja karkuun pyristelyn rajamailla: välillä virikkeetön arki tuntuu turvalliselta ja lohdulliselta, ja parin tunnin päästä revin kaltereita ja ulvon vapautta. Tänään tosin hakkasin kylpyhuoneen ovea kaltereiden puutteessa, mutta pääsi silläkin tunnelmaan.

Juoksin maratonin reilu kymmenen vuotta sitten, vedonlyönnin seurauksena ja lainkaan harjoittelematta. Tiesin selviäväni matkasta ainoastaan henkisen kunnon perusteella, en suinkaan fyysisen. Päätin etten kertaakaan mieti paljonko on jäljellä, vaan juhlin jokaista selvittyä kilometriä.

Käsken itseäni hengittämään, tankkaamaan ja etenemään, vaikkei huvittaisi.

Sama strategia on meneillään nyt, paitsi että molemmat kuntotasot ovat kymmenen vuotta huonommat ja jalassa roikkuu pieni leikki-ikäinen dynamiittipötkö. Aivan kuten maratonilla, käsken itseäni hengittämään, tankkaamaan, ravistelemaan raajoja ja etenemään, vaikkei huvittaisi. Koitan paeta musiikin tai äänikirjan taakse ja haaveilen paikoista, joihin en pääse.

Kohta helpottaa, yksi päivä eli kilometri meni taas.

Lapsi tietää, että maailma on kiinni, mutta se ei haittaa. Hän on löytänyt uudet ilonaiheet, aktiviteetit ja rutiinit. Vika on vanhemmissa, jotka huokailevat, tiuskivat ja laahustavat askareesta toiseen maailmanlopun kuvat silmissä.

Minäkin haluaisin innostua käpylehmistä, kuralätäköistä tai kaikkien perheenjäsenten läsnäolosta. Sen sijaan haluan repiä värityskirjat, paiskata muovailuvahat seinään ja heittää tiskit ikkunasta ulos. Jos joku väittää koronan parantaneen parisuhdetta, uskon hänen valehtelevan muistakin asioista.

Jos maratonin voi hiipiä maaliin ajatusten voimalla, tästäkin selviää suurin piirtein järjissään.

En tiedä olemmeko pian perillä tai mitä määränpäässä odottaa, mutta jos täysimittaisen maratonin voi hiipiä maaliin pelkkien positiivisten ajatusten voimalla, niin tästäkin kurimuksesta on mahdollista selvitä suurin piirtein järjissään. Lapseltani olen kysynyt, mitä hän haluaa tehdä kun “iso pöpö” menee ohi. Hän haluaa mennä sisäleikkipaikkaan, uimaan ja antaa taas kaikille high fiveja.

Minä haluan, noh, ei mahdu tähän listaukseen.

Mutta moni oikeasti kärsivä toivoo vain tätä, minkä keskellä juuri elän. Viettää laatuaikaa kotona lastensa kanssa. On kammottavaa vinkua perutun tennistunnin tai etelänreissun perään, tai valittaa siitä, että on ylipäätään koti, jota siivota.

Lupaan ryhdistäytyä, lupaathan sinäkin. Kylpyhuoneen ovia voi silti hakata, ne näyttävät kestävän ihan hyvin.

Inka Isotalo viettää matkalaukkuelämää 3-vuotiaan Mirella-tyttärensä ja maailmalla kilpailevan puolisonsa, ratamoottoripyöräilijä Mika Kallion kanssa. 

Korona-artikkeleita lapsiperheille: