Elämä vie välillä äärirajoille – Hanna ei olisi selvinnyt ilman yhteiskunnan tukea

Eropäätös oli pitkän harkinnan tulos, mutta käynnisti tapahtumien ketjun, jonka vauhdissa oli vaikea pysyä mukana. Pisteenä iin päälle koronaepidemia lähti samoihin aikoihin leviämään.

– Koronan takia työnkuvaani ensin hiukan muutettiin, mutta se ei riittänyt. Yritys, jossa olin työskennellyt kymmenisen vuotta joutui käynnistämään muutosneuvottelut, joiden jälkeen jäin työttömäksi, Hanna muistelee.

Eroa harkitessa pelkkä ajatus, että joutuisi vastaamaan asumisen kaikista kuluista yksin ja työttömänä, tuntui pelottavalta.

Hanna päätti ottaa hengähdystauon, ja muutti päiväkoti-ikäisen, lievästi kehitysvammaisen tyttärensä kanssa perheen yhteisestä kodista Vantaalta kesäksi Lahteen lähemmäs lapsuudenperhettä.

Oma jaksaminen alkoi kuitenkin kivuta kaikkien muutosten keskellä äärirajoille.

Apua saa, kun tietää pyytää

Ystävät kannustivat hakemaan apua Kelasta ja ottamaan ylipäänsä selvää, millaista sosiaaliturvaa yhteiskunta voisi tarjota.

– Epäilin, että saanko minä mitään, kun omistin puolet siihen asti yhdessä asumastamme asunnosta, jossa rahat tietenkin olivat siinä vaiheessa vielä kiinni.

Ilokseen Hanna huomasi ennakkoluulonsa vanhentuneiksi.

– Tarpeeni otettiin vakavasti, minut haastateltiin ja tilanteeni kartoitettiin perusteellisesti. Sain kaiken tarvitsemani tiedon yhdestä paikasta keskitetysti. Pelkästään netistä lukemalla tuskin olisin löytänyt kaikkia mahdollisuuksia. Lisäksi lapsilisään tuli yksinhuoltajakorotus ilman virallista avioeroa.

Vuosia kestänyt henkinen paine oli vienyt jaksamisen niin äärille, että Hanna oli helpottunut, kun hänelle myönnettiin Kelan tukema kuntoutuspsykoterapia.

– Ennen olin hyvin tavoitteellinen ja suorittaja. Itseluottamukseni kasvoi terapian myötä. Olen oppinut pysähtymään hetkeen. Ennen kaikkea luotan, että elämä taas kantaa.

”Ennen kaikkea luotan, että elämä taas kantaa.”

Valo ja värit palasivat

Lahdessa vietetyn kesän jälkeen ja tuntui järkevältä, että tytär jatkaisi esikoulunsa loppuun tutussa päiväkodissa Vantaalla.

Asumistuen turvin Hanna pääsi muuttamaan uuteen kotiin tyttärensä kanssa. Ilman tukea ei olisi ollut mitään mahdollisuutta muuttaa asuntoon, jossa lapsellekin oli tilaa. Uusi työpaikkakin löytyi.

– Asuimme pari kuukautta ex-miehen kanssa saman katon alla, kunnes löysin läheltä sopivan vuokra-asunnon. Työnhakuun pystyi panostamaan, kun perusasiat sai järjestykseen. Olen ollut siitä lähtien eli noin puolitoista vuotta taas töissä.

Tyttären esikoulun ja haastavan ensimmäisen kouluvuoden jälkeen tuntui luontevalta muuttaa vielä kerran, kun lapsi sai uuden koulupaikan Helsingistä. Myös koti löytyi Helsingistä.

– Jos jotain voisin muuttaa, niin se olisi vammaistuen määräaikaisuus. Nyt joudumme hakemaan sitä joka vuosi erikseen. On raskasta joutua kertomaan uudelleen ja uudelleen oman lapsensa haasteet.

Hanna toivoo, että voisi asua nykyisessä asunnossa pitkään niin, että siitä tulisi oikeasti koti. Asunto on edellistä isompi ja sijainniltaan lapsen koulua ajatellen parempi.

– Vuosia meni, kuin olisi katsonut elämää harson läpi. Nyt elämä näyttää kirkkaalta ja värikkäältä. Vähän kuin olisi vaihtanut mustavalko-tv:n väritelkkariin”, Hanna naurahtaa.

Lue Kelan Elämässä.fi-verkkomediasta, millaista apua yllättävään elämäntilanteeseensa Hanna sai Kelasta.