Elina vammautui ja menetti miehensä onnettomuudessa – vertaisäidit kertovat pahimmasta hetkestä: ”Lapsella ois paljon parempi, jos sillä ois semmonen oikea perhe”
Vammautuneet äidit joutuivat miettimään, ovatko edelleen hyviä ja riittäviä äitejä, kun rajoitteet ovat muuttaneet vanhemmuutta.
Äitiys on vaativa laji, johon sisältyy valtavasti odotuksia niin ympäristöltä kuin äideiltä itseltään.
Mitä siis käy kun edellytykset ideaalin äitiyden toteutumiselle eivät ole tavanomaiset? Miten lapsen syntymän jälkeen vammautuneet elävät äitiyttään?
Erityisopettajana ja tutkijana työskentelevä Anita Lappeteläinen on selvittänyt väitöskirjassaan fyysisesti vammaisten äitien ajatuksia ja kokemuksia äitiydestä sekä miten vammaisuus vaikuttaa heidän identiteettiinsä.
– Äitiyden kulttuuriset ihanteet ovat edelleen kapeita. Vammaisten naisten äitiyskertomukset rikkovat ja venyttävät terveellä tavalla näitä ihanteita ja tuovat esiin äitiyden moninaisuuden tämän päivän yhteiskunnassa, Lappeteläinen toteaa tiedotteessa.
Lappeteläinen nostaa esille tavan, jolla monesti vammaisten naisten äitiyteen suhtaudutaan. Heidät nähdään hoivan kohteina, ei sen antajina. Lappeteläinen havaitsi, että äitiys auttaa vammaisia naisia murtamaan pinttyneitä käsityksiä.
– Naiset eivät suostuneet asemoimaan itseään vammaisille tyypillisesti annettuihin asemiin, kuten hoivan vastaanottajaksi, olosuhteiden uhriksi tai taakaksi. Äidit eivät myöskään nähneet itseään sankareina, vaan tavallisina, pärjäävinä äitinä. Heille äitiys ja lapset olivat voimaannuttavia ja tärkeitä identiteetin rakennusaineita, Lappeteläinen kuvaa.
Kun äiti vammautuu, on käsitys itsestä rakennettava uudelleen
Väitöskirja koostuu kolmesta osatutkimuksesta. Äitien vammautumista lapsen syntymän jälkeen tutkivat Lappeteläisen kanssa myös Eija Sevón ja Tanja Vehkakoski.
Tutkimuksessa lapsen syntymän jälkeen, onnettomuuden tai sairauden myötä vammautuneet äidit muistelivat ensi hetkiään, kun he saivat tietää vammautuneensa. Silloin ajatukset olivat epätoivon sävyttämiä.
Äitiyden velvoitteet vetivät äitejä kiinni takaisin elämään, kuten tutkimukseen osallistunut Tiina kuvailee.
”Mä tein omassa mielessäni semmosen hirveen nopeen järjestyksen, että mies on pois pelistä, että mun pitää nämä lapset tässä näin hoitaa ensimmäisenä. Sitten mä ajattelin, että tää ei varmaan oo ihan totta.
Mä olin soittanut ihan keskellä yötä vissiin, mä olin soittanut mun miehen veljelle. – – Mä kysyin, että onko se totta. Se sano, että on se totta. Se on se ensimmäinen.
Mä olin ihan tyytyväinen, että mulle sanottiin ihan kylmästi se tilanne, että mitä on tapahtunut. Mulla alko tietysti hirvee huoli lapsista, koska nuorimmainen oli hirveen pieni, mä imetin. Se oli ihan mun varassa. Sitä tietysti toivoin, että näkisin ne tosi pian. – –
Kaikesta huolimatta kaikki jatkuu. Tässä se on ehkä kantavana voimana mullekin, että mä jaksan ja mun täytyy jaksaa senkin takia, että mulla on lapset.”
Elina puolestaan kuvailee, miten epätoivoiseksi hän koki itsensä vammautumisen myötä, sillä samassa tilanteessa hän menetti myös miehensä.
Elina myös pohtii, että äitys ei voi olla ainut syy elämälle.
”Tuli tietenkin semmonen olo ja varsinkin vammautumisen jälkeen tuli tämmönen olo, että mitä se (lapsi) nyt tekee, että sen elämä on niin kurjaa. Sillä ois paljon parempi, jos sillä ois semmonen oikea perhe, että tietenkin on ollut tämmönenkin olo, että sitä on semmoseen itsesääliin vaipunut.
Mutta kyllä se varmaan kuitenkin se lapsi, mikä on ainakin siellä piilotajunnassa koko aika, se joka on se elämän kantava voima. Toisaalta se on lapselle kauheen suuri taakka, jos lapsi on vaan se, joka pitää mut elämässä kiinni. Täytyyhän mun haluta elää ittenikin takia.”
Lämmin suhde lapsiin säilyy vammautumisen jälkeenkin. Kuvituskuva.
Lappeteläinen toteaakin tutkimuksessaan, että vammautumisen myötä on rakennettava oma identiteetti myös naisena, ei vain äitinä. Siinä kuitenkin äitiys ja lapset auttoivat alun vaikeimman yli.
Joudunko luopumaan ensisijaisesta roolistani lapseni elämässä?
Vammautuneita äitejä pelotti, ovatko he edelleen lapselleen ensisijaisia tukia ja turvia hädän keskellä.
Tiina oli yhteensä vuoden poissa kotoa erilaisten sairaala- ja kuntoutusjaksojen vuoksi.
”Pelkäsin ihan hirveesti sitä, että mä menetän ne. Varsinkin tämän pienemmän, koska se oli niin kauheen lähellä. Mä ajattelin, että ne tulee… muut tai muista hoitajista tulee tietysti tärkeempiä.
Mä olin jopa sille kummitädille mustasukkanen siitä, että hän sai olla mun lasten kanssa ja hoitaa niitä.
Musta tuntuu, että mä vieraannuin semmosesta jokapäiväisestä elämästä. Kun joku kysy, että minkä kokoiset sukkahousut sun lapselle ostetaan tai jotain tällästä, niin en mä enää tiennyt, että mitä ne koot oli.”
Kuitenkin kotiinpaluun jälkeen Tiina koki, että tunnesuhde lapsiin ei katkennut.
Kaisakin kertoi epäilevänsä, turvaavatko lapset enää häneen. Lapsen sormen meneminen sijoiltaan osoitti, miten tärkeä turva hän edelleen lapselle oli.
”Se oli siellä itkenyt ja sanonut, että mennään äitin tykö, että äiti auttaa. Sillon mä tajusin, että hän luotti edelleen siihen, että sattu mitä hyvänsä, niin se äiti auttaa.”
Äitejä myös huoletti, miten he pärjäävät arjessa erilaisten toimintarajoitteiden kanssa.
Joutuuko lapsi hoivaamaan vanhempaansa?
Äidit kertoivat, että on asioita, joissa lapset auttavat liikuntarajoitteista vanhempaansa. Lasten antama apu kuitenkin vaivasi äitejä: he katsoivat, että lasten ei kuuluisi auttaa vanhempiaan. Äidit pohtivat, voiko heidän vammaisuutensa vaikuttaa kielteisesti lapsiin.
Tiinaa huoletti, että lapset joutuvat omilleen muuttaessa miettimään äidin pärjäämistä.
”Mutta kyllä he on semmosia, kun he lähtee jonnekin ja mä jään yksin, niin ne kysyy, että onko kaikki hyvin. Voiko he jättää mut tavallaan sitten. Kyllä se on aina tuolla takaraivossa… Mä toivon, että sitten kun he muuttaa pois, niin sitten ei tulis mitään semmosia ajatuksia, että he joutuu jättämään mut tänne yksin.”
Toisaalta äidit olivat kuitenkin ylpeitä omatoimisista lapsistaan, kuten Elina. Lisäksi hän mainitsee, että lapsi oli se, joka on sopeutunut vaivattomimmin äidin vammaisuuteen.
”Mä oon kauheen ylpee, että se on niin itsenäinen ja se on oppinu, vaikka siinä on tietysti se toinen puoli. Mä mietin aina sitä, että onko se liian nopeesti joutunu kasvamaan tietyissä asioissa aikuiseksi, kun se on joutunut olemaan huolissaan minusta. – –
lapseni on ollu kaiken helpoin sopeutua tähän mun vammasuuteen. Paljon helpompi kun esimerkiksi kuin mun vanhempien, kun se on kasvanu tähän silleen.”
Pirita on pystynyt näkemään myös hyvää siinä, miten vammautuminen on muuttanut vanhemmuutta.
”Nyt tosissaan mullekin on selkiytyny se, että hei, nythän sä olet erilainen äiti. Nythän sä pystyt antamaan sitä laatuaikaa. Sun ei tartte rientää eri paikkaan ja tehdä ne kymmenen eri asiaa, ennenku sä voit heittäytyä äidiksi. Nyt sä pystyt olemaan äitinä koko ajan.”
Jaa oma kokemuksesi