Kaksosuus on suurta ystävyyttä ja turhaa niputusta: ”Ensimmäisellä luokalla saimme stipendin, mutta se jaettiin puoliksi”
Monikkosisarukset kertovat, miten upea on ihminen, joka ymmärtää aina. Kiusaaminen ja tuntemattomien ihmettelyt saavat sisaruuden tuntumaan välillä rasitteelta.
Olisipa ihanaa, kun voisi olla varma, että toinen ihminen ymmärtää itseäsi aina. Monet monikkosisarukset tietävät, että tunne ikuisesta tuesta on parasta kaksosuudessa tai kolmosuudessa.
Vaikka fyysisesti ei voisi olla läsnä, pelkkä tieto siitä, että toinen on olemassa, auttaa eteenpäin.
Muun muassa Madventures-ohjelman luoja, tuottaja ja tietokirjailija Tuomas ”Tunna” Milonoff kuvaa yhteyttä uutuuskirjassa Kiehtova kaksosuus (Kustantamo). Sen ovat toimittaneet Ulla Kumpula, Jaakko Kaprio, Anniina Lavikainen ja Irma Moilanen.
En ole miettinyt tilannetta, että menettäisin veljeni. Ehkä tuntisin olevani enemmän yksin tässä maailmassa. Koen kaksosuuden alitajuntaisesti voimavarakseni.
Veljensä, näyttelijä ja KOM-teatterin taiteellinen johtaja, Juho Milonoff ajattelee samalla tavalla.
Jos menettäisin kaksosveljeni, joutuisin ehkä miettimään, olenko puolikas tai jotenkin tyhjempi.
Milonoffin veljeksien Juhon ja Tuomaksen mielestä kaksosuudessa on paljon hyviä puolia. Kuvat: OM-arkisto, Marko Rantanen.
Kaksosuudessa on samalla katkera puolensa. Kirjassa eri monikkosisarukset kertovat toistuvasta ikävästä kokemuksesta, jonka kanssa kaikki ovat painineet. Monikkosisarukset eivät tule useinkaan nähdyiksi yksilöinä.
”Toivoin siskojen kuolemaa”
Niputtamista kuvaa hyvin muun muassa Juho Milonoffin lapsuusmuisto koulusta.
Olen kokenut läpi elämäni, että meitä on niputettu yhteen. Ensimmäisellä luokalla saimme stipendin, mutta se jaettiin puoliksi, eli saimme molemmat puolet pienemmän stipendin kuin muut. Se tuntui oudolta ja väärältä, vaikka opettaja ei tarkoittanut sitä niin. Niputtamisemme jatkuu, koska näytämme samanlaisilta ja ihmiset sekoittavat meidät kadulla päivittäin tai lähes päivittäin.
Lapsuudessa vanhemmat oppilaat niputtivat kaksoset Juha Tunnaksi. Lukion jälkeen molemmilla oli voimakas kaipuu etsiä ihan omaa identiteettiä.
Kirjaan haastatellut Mari, Hanna ja Tiina ovat kolmosina törmänneet niputtamiseen niin paljon, etteivät halua liikkua kolmistaan julkisilla paikoilla. Mari kertoo:
Ala-asteen opettajat tunnistivat meidät välillä paremmin varmaan osittain sen takia, että meillä oli silloin eri kaverit. ”Sä olet Mari, kun sulla on leveä naama”, opettaja saattoi kuitenkin vertailla. Se ei tuntunut mukavalta.
Kaverit ihmettelivät, miten opettajat eivät osanneet sanoa, kuka meistä on kuka. Edes hiusten värjääminen erivärisiksi ei tuntunut parantavan tilannetta. Pystyn nykyään kouluttamaan opettajakollegojani siitä, miten ei kannata toimia, koska tiedän, mikä tuntuu ikävältä.
Myös tuntemattomien ihmisten kyselyt ja utelut ärsyttävät kadulla. Ikään kuin sisarukset olisivat sirkuseläimiä, joita saa tulla ihmettelemään. Nuoruuden kipuilustaan Tiina kertoo karusti:
Muistan, miten pahimpana kilpailuaikanani kirjoitin päiväkirjaani toivovani siskojen kuolemaa, että saisin olla vapaa kahleista. Se liittyy tietysti itsenäistymisvaiheeseeni, enkä tietenkään enää ajattele niin. Jos siskoni kuolisi, menettäisin hyvin läheisen ihmisen.
Monikkosisarukset menivät vuosia äidiltäkin sekaisin
Kouluaikoina monet monikkosisarukset kertovat turvautuneensa jännittävissä tilanteissa sisarukseensa.
Niin myös ”Heidi” ja ”Laura”, jotka kertovat olleensa hyvin ujoja lapsia. Niinpä he kävivät vuorotellen juttelemassa muille oppilaille, mikä helpotti jännitystä.
Yläasteella tyttöjen äiti vaati siirtymään eri luokille. He eivät kuitenkaan kokeenet olevansa valmiita. Päätös tehtiin kysymättä ”Heidin” ja ”Lauran” mielipidettä. Kun kavereita sitten löytyi, yhdistivät tytöt kaveriporukat. Heidi kertoo:
Koska olimme samannäköisiä, luokkakavereilla oli aina alussa ongelmia tunnistaa meitä erilleen. Yläasteella aloimme värjätä hiuksiamme eri värisiksi, ja nykyäänkin minulla on eri värinen tukka kuin Lauralla. Edelleenkin minua ärsyttää ja loukkaa, jos joku meidät tunteva ei tunnista meitä.
Äidilläni oli jonkin aikaa sitten monen vuoden kausi, jolloin hän puhutteli minua väärällä nimellä. Otin tuolloin tavakseni olla vastaamatta hänelle.
Kaksosuutta ei voi täysin ymmärtää, jos itse ei ole monikkoperheestä. Se tekee kipeää, kun ympäristö niputtaa. Mutta mihinkään sitä ei vaihtaisi – Heidi ja Laura toivovat itsekin saavansa tulevaisuudessa kaksoset. Näin toteaa Laura:
Haluaisin, että kaikilla olisi kaksonen. Mielestäni ne, joilla ei ole kaksossisarusta, jäävät vaille jotain suurta.
Anna: Juho Milonoffin ja Vilma Melasniemen rakkaus alkoi jo opiskeluaikana
Jaa oma kokemuksesi