”Muista puhua meille karjalan kieltä”, Arin esikoinen kehottaa – Perheenisä opetteli sukunsa kielen ja kommunikoi sillä nyt lapsilleen
Ari opetteli sukunsa kielen aikuisiällä, koska halusi antaa lapsilleen arvokkaan kieli- ja kulttuuriperinnön. Burtsoffien perheessä myös lapset muistuttavat sen vaalimisesta.
”Kiltti pien brihačcu”, kiltti pieni poika.
Niin papan sisko totesi karjalan kielellä leikki-ikäiselle Ari Burtsoffille kyläreissulla. Ari perheineen vieraili silloin tällöin 70-luvulla Pohjois-Karjalassa, jonne Arin äidin puolen sukua oli asettunut jatkosodan jälkeen.
Ari pani tapaamisilla merkille, että myös pappa ja muut sukulaiset saattoivat silloin tällöin lausahtaa jotakin vieraalla kielellä, joka muistutti paljon suomen kieltä.
Kielestä ei kuitenkaan kotipuolessa juuri puhuttu.
Ari oppi kuitenkin jo alle kouluikäisenä lukemaan. Niinpä lähikirjasto oli Arille paikka, josta hän kantoi kotiin pinoittain luettavaa, etenkin tietokirjallisuutta.
Kouluiässä Ari tuli sattumalta lainanneeksi kirjan suomen sukukielistä. Niissä esiteltiin karjalan kieli, jonka puhujia oli erityisesti Raja-Karjalassa.
Sotien jälkeen karjalankielisiä, kuten myös niin kutsuttuja suomen kielen karjalaismurteita puhuvia evakkoja asettui eri puolilla Suomea.
Ari ymmärsi, että rajan takaa kotoisin olevat äidin puolen sukulaiset puhuvat äidinkielenään karjalan kieltä, joka on uhanalainen. Tarkemmin ottaen livvinkarjalaa, yhtä karjalan kielen murteista.
Ari alkoi pohtia, voisiko joskus itsekin osata kieltä.
Teini-ikää lähestyessä karjalan kieli jäi hetkeksi unohduksiin, kunnes taas nuorena aikuisena Ari innostui uudestaan paneutumaan sukunsa kieliperimään.
Mitä perinnöksi lapsille?
Kun Ari tapasi vaimonsa Heidin, omat sukujuuret kiinnostivat yhä syvemmin – etenkin sen myötä, kun Ari ja Heidi alkoivat haaveilla yhteisistä lapsista.
– Tiesin, että mitään suurta rahallista perintöä minulla ei olisi lapsilleni antaa mutta arvokas kieli- ja kulttuuriperintö kylläkin.
Aikuisiällä karjalan opiskelua helpotti internetin tarjoamat mahdollisuudet. Ari myös tapasi muita karjalan kielen elvyttämisestä kiinnostuneita erilaisissa yhdistyksissä.
Ennen kuin Heidi ja Ari menivät naimisiin vuonna 2020, Ari vaihtoi sukunimensä Häkkisestä äidin tyttönimeksi, Burtsoffiksi. Taustalla oli pyrkimys pitää yllä perheessä karjalaista perimää.
Kun perheen esikoinen, Sina, syntyi vuonna 2011, Ari leperteli tälle säännönmukaisesti karjalaksi sen, mitä kielitaidoltaan pystyi. Vauva-aikana Ari innostui perehtymään kielen opiskeluun vielä entisestään.
Heidi-vaimo muisteleekin, miten Ari perheen lomamatkalla Kyproksella tutki tiiviisti karjalan kielen teoksia opiskelumielessä uima-altaan reunalla.
Perheenisä teki tuolloin myös juurimatkan Karjalan tasavallassa sijaitsevalle Vieljärvelle sekä vanhaan luostariin, jossa Arin pappa oli ollut vankileirillä sodan aikana.
Lapsilleen Ari haluaisi kuitenkin välittää muutakin kuin menneisyyden raskasta painolastia.
Sina-taaperolle löytyi karjalan kielinen muskari Helsingistä, vaikka muuten karjalan kielistä toimintaa lapsille on ollut tarjolla lähinnä Itä-Suomessa.
Kun Pikkuveli Väinö saapui maailmaan vuonna 2014, oli viimeinkin mahdollista rekisteröidä syntyvälle lapselle äidinkieleksi karjalan kieli.
Karjalan kieli sai vuonna 2009 niin sanotusti virallisen vähemmistökielen aseman. Monet kieliaktiivit, kuten Ari, ovat kuitenkin eri mieltä siitä, muuttuiko mikään julkilausuman myötä.
– Yhteiskuntamme ei ole mainittavasti edistänyt karjalan kielen asemaa, vaikka kielen elpymistä tulisi tukea.
Tästä esimerkkinä on se, että kesti ainakin kolmen lukuvuoden verran ennen kuin Sinan koulusta reagoitiin siihen, että tälle ei voida tarjota äidinkielensä opetusta.
– Ennen sitä kukaan ei edes soittanut tai lähettänyt viestiä siitä, että opetusta ei valitettavasti ole tarjolla.
Sina puhuu ja osaa sujuvasti myös suomea, mutta Suomessa ei voi rekisteröidä toistaiseksi kuin yhden äidinkielen.
Alakoulun toisen ja kolmannen luokan aikana Ari ja Heidi päättivät selvittää, voisiko Sina saada karjalaksi etäopetusta.
Opettaja löytyi, ja niin Sinalla oli viikossa yhden tunnin verran karjalan kielen opetusta.
Opetus kuitenkin loppui perheen harmiksi parin vuoden jälkeen, kun opetuksen tarjoaja ei enää pystynyt järjestämään viikoittaista tuokiota.
Väinön kohdalla tilanne on ollut samankaltainen.
Lapset kutsuvat Aria ”tataksi” karjalaisittain. Tata tarkoittaa isää.
Hyvää yötä vain karjalaksi, kiitos
Nyt Ari aikoo arjen kiireistä huolimatta kaivaa karjalan kielen kirjat esille ja ryhtyä pitämään itse lapsilleen oppituokioita.
– Minulla on huono omatunto siitä, että karjalan opettelu on viime aikoina jäänyt taka-alalle. Sina onkin todennut, että ”tata, muista puhua meille karjalaa”.
Ari muistelee, että Sinalla oli vuosia sitten muutaman kuukauden kestänyt vaihe, jolloin hän ei halunnut isänsä puhuvan karjalaa.
Muuten karjalan kieli on ollut lapsille myönteinen asia. Sinasta myös huomaa, että hän on ylpeä juuristaan: Tiktokiin tekemälleen videolle hän on piirtänyt Itä-Karjalan lipun.
Karjalankielisistä hyvänyöntoivotuksista perheessä on pidetty vuosia kiinni.
– Jos olen väsynyt tai kiukkuinen, saatan toivottaa suomeksi hyvää yötä. Silloin hämärästä kuuluu yhdestä suusta: ei kuin karjalaksi!
Kommentit (3)
Čomua jotta on muitagi! Tuumaizin jotta yksin pagizen lasten kel! Hyvä Ari da pereh! Myö olemmo sežo ligviläzet! Tervehyzii! ❤
Kiitos hienosta jutusta. Miksi karjalan kielestä ja tilasta, joka se on Suomessa ajettu, ei kirjoiteta enempää?
Nu onhäi meidy! Kuzbo elöt?